Outo,
hämmentynyt ja peräti ristiriitainen olo. Joko olen saanut auringonpistoksen
tai liiallisen annostuksen valoa, mutta minulla on ollut parina päivänä vain hyvä olo. Olen pystynyt nauramaan,
unohtamaan ne ainaiset rutiinit ja tavat, olemaan kuin normaali. Auttanut on
sekin minua, että vierelläni on tallustanut ystäväni haisuli jonka armoille
heittäydyn välillä täysillä, koska se on normaalia. Jos muukin pystyy siihen
niin miksen minäkin, jos muut saavat niin miksi se olisi minulta kiellettyä?
Viime
tekstissäni harmittelin kuinka CafePicnikin tonnikalapatonki on poistunut
valikoimasta, ja haisulilleni lupauduin syömään sellaisen jos niitä jossain
vielä eteen tulee. No on tullut. Ja kaksikin. Ensimmäinen oli haaste mutta
ensimmäisen puraisun jälkeen oli paljon helpompaa. Mietin miksi sitä kammoksuin
kun sen jälkeen olo oli ehkä jopa tyhjä(?) kun on tottunut aina niin täyteen
oloon. Miksi olen aina valinnut salaatin tuntien itseni kylläiseksi kuin
enemmän energiaa sisältävän patongin joka ei tunnu vatsassa kuitenkaan isolta.
Seuraavaksi
aloin miettimäänkin oliko se picnikin patonki niinkään haaste, varsinkin kun
nyt voin valehtelematta sanoa itselleni että en enää koskaan tule syömään sitä. Huomasin pohtivani sitä ja haisulini
totesi minulle että onhan niitä muitakin paikkoja mistä saa tonnikalapatonkeja
tai jopa tehdä itse, ja minä jähmetyin. Eihän niin voi tehdä, en minä voi. Eli
turvana minulla oli enemmänkin paikka ja tottumus. Koulussa ollessani söin
monesti picnikin patongin lihomatta kunnes vaihdoin subwayn tarjontaan ”terveellisemmän”
ajatuksen siivittämänä. Subway vain ei ole niin helppo sillä siipikarjan
poistuttua ruokavaliostani se ”kevyin” vaihtoehtokin sai siivet.
Mutta
nyt haaste picnikin patongista on takana ja todella ristiriitaiset olot.
Syödessäni ajattelin että nyt minun pitäisi jotenkin ahdistua, silti sen
pysyessä poissa. Vaikka tarkkailinkin kokoajan muita ihmisiä ettei kukaan tuttu
näe minun syövän jotain tällaista(!), (eihän Mira syö) tai että näkisin jonkun
todella laihan joka katsoisi minua paheksuen. Ja juuri nämä ajatukset tulisi
saada päästä pois, se ainainen annoskateus ja katkeruus. Hieman käänteisenä
vain kuin muilla, jos muut saavat jättää ruokaa niin miksen minäkin, jos tuo tyttö
viereisessä pöydässä siirtääkin jonkun osan salaatistaan syrjään niin eihän
sitten minunkaan kuuluisi sitä syödä?
En
siis luota itseeni. Tarvitsen siis esimerkin näyttämään itselleni miten
toimitaan, ja kuitenkin minun pitäisi poistaa esimerkkien etsimisen. Onneksi
minulla on Haisuli. Hän näyttää esimerkin molemmilta puolilta ja kyseenalaistaa
minun tappelevan luonteeni kun myöhemmin voin hermoilla ruokavalinnoillani.
Miksi otin patongin kun olisin voinut ottaa salaatinkin?
Uusi
viikko taas edessä, jos osaisi taas hieman olla itsekäs.
