Kuinka
turhauttavaa on löytää itsestään piirre kerta toisensa jälkeen, joka ärsyttää
myös niin itseään, että varmasti myös muita. Ärsyttää on ehkä sopiva sana, iski
valinnan vaikeus, kun yritin muotoilla tunteelle sopivan kirosanan, niitä oli
liikaa. Kuten sarjakuvissa sana olisi mahdollisesti kasa erikoismerkkejä, Aku
Ankkakin osasi kiroilla niin, ettei tarvinnut sanoja sanoa, kyllä me tiesimme,
kun kirjaimellisesti vit**** kun sitä taas lähti juoksuun ilman housuja.
Tämän
ärsyttävän piirteenkin voisi luokitella samankaltaiseksi, tosin päinvastoin.
Vaikka kuinka kirjottaisin, sanoisin, tekisin mitä tulimerkkejä ja huutoja,
sanani eivät kuuluisi oikein, kukaan ei ymmärtäisi. Ja ennen kaikkea, minä en
ymmärtäisi.
Jo
pienestä pitäen olen kirjoittanut omaa tarinaani kuin sadun (ehkä pikemminkin
trillerin tai draagisen mustanhuumorin) kirjoittaja kirjoittaisi tarinaansa.
Jokaisella sanalla on merkitys, jokainen teko mitä prinsessa tekee, on tarkkaan
mietitty. Jokaiseen tapahtumaan pitää saada jo valmiiksi vastaus, miksi, miten,
kuinka, koska, vaikka kukaan ei ole lausunut vielä kysymystäkään.
Kuka
koskaan voi elämäänsä niin kirjoittaa? Että hallitsisit ja tietäisit tarkasti
mitä sivulla 68 tapahtuu. Ei kukaan voi kirjoittaa elämäänsä valmiina
juonenkäänteineen, ja sehän se minun ärsyttävä piirteeni onkin. Yrittää hallita
kaikkea, jopa tunteitanikin. Ja kun en pysty siihen, turhaudun. Hautaan sen
tunteen kaiken muun alle, keksin väkisinkin tekemistä mikä kadottaa
keskeneräisen sotkun päästäni. Mutta se ei koskaan katoa, kuin automaattinen
tallennus se piirtyy mieleen ja palaa silmien eteen myöhemmin muistuttamaan
keskeneräisyydestään. Ja jos joskus saankin asian käsiteltyä mielessäni, on
hetki jo mennyt.
Sanotaan
että naiset tuovat aina vanhoja asioita ja riitoja ”syyllisen” eteen, juuri kun
syyllinen onkin kärsinyt jo rangaistuksensa ja on muuttunut syyllisestä
syyttömäksi. Minä taidan juuri olla sellainen, käsittelen jo suljettua tapausta
niin pitkään, kunnes saan kirjoitettua itse sen tarinaksi. Kun itse olen valmis
vastaamaan omiin kysymyksiini ja sulkemaan oven takanani. Sitten siitä voidaan
puhua.
Missä
on ajatusten roskakori, kun sitä tarvitsisi? Jos siihen saisi myös
varasuunnitelman, suodatuksen kaikille sanoille, teoille, asioille, joka
nostaisivat asian taas silmien eteen. Kuin sorsien ilmestyessä taivaalle, jokin
ampuisi ne ääntäkin nopeammin alas. Ähäkutti sinä sana joka tulit kurkkaamaan,
etpäs pääse tuomaan keskeneräistä tarinaa tähän mieleen.
Mikä
sitten on tämä keskeneräinen tarina, tai ne sanat jotka nostavat sen esiin.
Pikemminkin se on tunne, se tunne, kun mietit tai teet arkista asiaa ja
yhtäkkiä tunnut saavasi iskun vatsaasi, sinua kouristaa etkä saa henkeä, etkä
osaa siitä tilanteessa edes itkeä. Miten pystyisitkään, kun tunne on
lamaannuttanut sinut. Saat ehkä ennakkovaroituksen saapuvasta uhkasta, kätesi
tärisevät, jalat menevät alta, tiedät että kohta joku ottaa vallan ruumiistasi.
Ja kaikki vain siitä johtuen, että joku sanoi pienen sanan tai itse teit tietyn
liikkeen, mikä sai taas muiston palaamaan mieleen.
Ja
minä, joka olen aina pystynyt jäsentelemään tunteeni sanoihin, olen aseeton
tämän tunteen vallatessa minut, en osaa puolustautua enkä antautua. Osaan vain
toivoa, että joku päättäisi puolestani, miten käy minun tarinani, saako se elää
vai kuolla?
