Ensimmäinen
puolipäivä takana, en tiedä vielä menenkö huomenna takaisin. Puolessa välissä
aamupuuroani olin jo vääntämässä itkua. Viimeisenähän sitä melkein taas
istuttiinkin pöydässä.
Kävin
halaamassa suosikkihoitajaanikin alakerrassa, hän kun on lähtemässä pois muihin
hommiin vähäksi aikaa, tulee ikävä. Mutta enpä ole nytkään häntä juuri lähtöni
jälkeen nähnyt, mutta edelleen jaksoi tsempata minua taistelemaan, vaikka
luovutus onkin päässä isona äänenä.
Entä
jos vaan antaisi olla? Ei tämä miksikään enää muutu ja jos muuttuukin, niin se
on vain hetkellistä. Miksi taivaltaa pitkä matka tietäen että kuitenkin palaa
takaisin? Ehkä eri reittiä ja eri keinoilla, mutta kuitenkin aina takaisin.
Lounaalla
Ravioli tietenkin päättänyt iskeä kunnolla päin minun kasvojani, pullariisiä
sekä kastiketta jossa oli pähkinöitä. Ensin erottelin, päässä huusi ajatus ’hyi
yök en todellakaan syö’ varsinkin kun toinen tyttö jätti parsakaalin varren
syömättä ja siitä ei sanottu mitään. Toinen taas melkein jätti sienet mutta söi
silti, silloin minäkin ajattelin että nielenieleniele. Ja kyllä, puraisematta nielin
ja juoksin purukumipussin luokse vain saadakseni pahan maun suusta pois.
Hyi
yök vihaan pähkinöitä.
