Aika
vierähtänyt taas niin nopeasti, että olen päivissä sekaisin. Toisaalta
päivätkin kietoutuvat yhteen samoine kaavoineen ja ajatuksineen, joten onko
sillä suurempaa merkitystä onko maanantai vai torstai? Kuitenkaan en tee
asialle mitään, suoritan vain jokaista päivää. Aivan kuin minulla olisi lista
joka kertoo päivärytmini; herää, vessa,
teekuppi, koiran ulosvienti, aamupala, emmerdale jne.
Minulla
on lista suorittamattomista asioista, ennen ne olivat laskunmaksamiset ja
siivoamiset, nykyään ne ovat jo niinkin pieniä (mutta vaikeita) kuten
tekstiviestin lähettäminen. Hävettää, kaduttaa ja hämmästyttää kun yhteydenpito
ihmisiin on jäänyt vähemmälle. Ihmisiä
joita kaipaan ja rakastan, jotka ovat mielessäni kokoajan.
Ehkä
se on helpompaakin heille, tämä –tämä jokin tilanne. Eihän minulla juurikaan
ole uutta kerrottavaa ja kohteliaisuudesta vastaan kliseisesti ’kiitos hyvin’,
kun kysytään kuinka voit. Kun vain tietäisin miten minä voin. Mitä minä odotan,
mistä minä innostun, miksi minä suutun, milloin minä itken? Kohautan vain
olkapäitäni enkä tiedä mitä sanoa. Tässähän minä vielä seison, tarvitseeko
minun sanoakin jotain?
Ennen
kirjoitin kovinkin paljon, nykyään sanat pyyhkiytyvät nopeammin mielestäni kun
ehdin edes ajattelemaan niitä. Laukkuni on täynnä pieniä muistiinpanoja, lauseita
ja sanoja joiden tarkoituksesta en enää myöhemmin saa kiinni.
13,6
ajatusta vailla järkeä. Kuinka paljon sitä mahtuukaan alle 160cm pitkään
ihmiseen ilman oksan- tai ajatuksentynkää, mihin voisi jäädä roikkumaan.
Näin
selkein ajatuksin onkin hyvä mennä hoitokokoukseen.
Miten oot voinu?
*olankohautus*
- No tässähän tämä..
