Miten voisi aloittaa lauseen joka kuvastaa
epäoikeudenmukaisuutta. Tai ei epäoikeudenmukaisuutta vaan sitä etten ole
samanlainen kuin muut, minua ei kohdella kuten muita. Muiden kanssa keksitään
juteltavaa, kannustetaan tavoittelemaan sitä jotain suurta, muiden tunteet
otetaan huomioon. No mitäpä tänne edes kuuluisin, jokainen muu on lahjakas
omalla alallaan, on työ- sekä opiskelupaikat, on lahjakas laulamaan, soittamaan,
piirtämään, elämään. Niillä toisilla on se joku suuri jossain. Minulla ei
mitään, se meni jo. Yritin enkä onnistunut. Halusin toimittajaksi, kirjoittaa,
kertoa tarinoita, herättää mielipiteitä. Mutta rymähtäen tulin takaisin
todellisuuteen ja tähän maailmaan jossa se ei mene niin minun kohdallani.
Epäonnistuin, en ole tarpeeksi hyvä. Joku toinen voittaa minut aina joten miksi
yrittää.
Koskaan ei ole tarpeeksi hyvä, lahjakas, kaunis,
laiha, älykäs, taitava. Koskaan en osaa sanoa sanoja joita tahdottaisiin
kuunnella, minä puhun kuuroille korville, kuuroille seinille. Huudan tyhjään huoneeseen,
ilman kaikua. Ilman sitä jotain mitä pitäisi olla. En ole koskaan se mikä
tahtoisin olla, en koskaan se joka tahdoin joskus olla. Kuulumaton. Viimeinen
vaihtoehto.
Ja nyt kai kroonikko, hylkiö. Tapaus ratkaisematon.
Et
sinä voi lakaista kaikkea vain maton alle, ennemmin tai myöhemmin ne löydetään
sieltä, älä nyt vielä luovuta siihen ettet jaksa taistella. Jokainen päivä on
uusi taisto, yritä jaksaa vaikka välillä häviäisitkin. Aina on uusi yritys.
Voi kuinka itsekin uskoisin siihen. Anteeksi mutta
minä en vain jaksa.
Sydämeni
ei sano mitään, ja vaistoni käskee minun mennä nukkumaan, käpertyä kerälle ja
itkeä.
