Ongelmana pakkomielle

14-vuotiaana kehitin ensimmäisen pakkomielteeni. Pakkomielteeni rakkauteen. Minun oli saatava kokea se keinolla millä hyvänsä, joten metsästin pakkomielteisestikin itselleni rakkauden kohdetta. Samalla uppouduin nuorisokirjoihin jotka kertoivat täydellisistä tytöistä ja heidän elämästään, ja kuinka niissä aina sammakko sai prinssin. Kuinka upeat nuoret miehet huomaavat hiljaiset hissukat lasien takaa, kuinka kädet liittyvät yhteen täydellisesti. Kuinka ne kauniit ja ilkeät kiusaajat  jäivät vain polkemaan jalkaansa. Kuinka oikea rakkaus voittaa.

Muistan eniten lukeneeni Sweet Valley High–kirjasarjaa, joka kertoi täydellisistä kaksostytöistä. Jokaisessa osassa jaksettiin muistuttaa että tytöt olivat ”täydellisin vaaleita, 170cm pituisia hoikkia 16-vuotiaita tyttöjä”. Tytöt olivat täydellisiä ja he elivät täydellistä elämää muiden täydellisten hoikkien ja kauniiden ystäviensä kanssa. Täydellistä täydellistä, –täydellistä!

Näissä kirjoissa aiheena aina oli kuinka hissukoista tulee mykistäviä kaunottaria ja saavat rakkauden. Lahjakkuuksista jotka uskaltavat tavoittaa unelmiansa ja saavat rakkauden. Kuinka toukasta tuleekin perhonen ja saa rakkauden! Tiesin olevani ruma ja epäsuosittu koulussa joten halusin väkisinkin tulla tuollaiseksi, muuttua toukasta perhoseksi. Jos vain muuttuisin, elämästäni tulisi täydellistä. Ja se on suoritettu kun olen löytänyt rakkauden.

Ironista kyllä eniten lukemani kirja oli nro. 4 Valtapeliä. Koska en ollut lahjakas missään asiassa, enkä ollut kaunis kuten siskoni, tiesin tämän kirjan tytön olevan se keneksi minä halusin tulla. Siksi tytöksi tuleminen ei vaatinut ulkoisia tekijöitä, vain minun oman kontrollini. Minun piti pysyä pienenä ollakseni täydellinen. Saadakseni rakkauden.

Takaisin kirjaan. Kirjan kulku oli seuraava. Pullukka tyttö, Robin, halusi kuulua joukkoon. Hän halusi koulun kerhoon johon kuuluivat vain suosituimmat tytöt. Silloin hänestäkin tulisi suosittu.

”Se – se ihramahako Pi Beta Alphaan?”

Ei tietenkään.

Hylkäämisen jälkeen Robin katosi useiksi viikoiksi, ja kouluun palatessaan hän pukeutui telttamaisiin vaatteisiin ja oli täysin sulkeutunut. Hän ei puhunut kenellekään ja vapaa-aikanansa hän juoksi kasvottomana urheilukentän juoksuradalla. Kunnes hän tuli kouluun täysin uutena tyttönä – laihtuneena ja kauniina.

Nyt kun tytön paino oli pudonnut, hänestä oli tullut enemmänkin kuin vain sievä.

Hänestä tuli uusi poikien suosikki. Hänet hyväksyttiin suosittuun kerhoon, kieltäytyen kuitenkin kunniasta. Hän pääsee huutosakkiin ylivoimaisesti. Hänestä tehdään uusi Miss Sweet Valley High. Ja kaikki vain siksi koska hän oli laihtunut = tullut kauniiksi, suosituksi, urheilulliseksi, lahjakkaaksi yms. Hän sai rakkauden!

Rakkauden siis sai laihana ja kauniina. Laiha merkitsi pientä. Se minä olin jo mutta en laiha, enkä todellakaan kaunis.

Vieläkin ihmettelen miten, mutta kuitenkin, löysin rakkauden vaikka olin edelleen mielestäni sama epämuodostunut ruma tyttö kuin ennenkin, ehkä vain vähän laihtunut. Ainakin sitä ystäväni jaksoivat jankuttaa minulle kuinka vatsastani ei saanut otettua kiinni.  Silti, mielestäni olin iso. Olisin halunnut olla keskonen, pieni ja lyhyt, hoikkarakenteinen. Halusin käyttää vain pienintä kokoa vaatteista. Muistan siskoni tuhahtaneen joskus kaverillemme kuinka olin tyhmä kun pakkomielteisesti halusin aina pienimmän koon.

Sanotaan että rakastunut lihoo. Niin tapahtui minullekin, ei dramaattisesti, mutta pystyin ottamaan kiinni kahvoistani. Sekin oli jo liikaa. Niin paljon, että housuni kiristivät. Niin paljon, että aloin syyttää itseäni ja varsinkin lihomistani, jos parisuhteessa ei kaikki mennytkään kuin ruusuilla tanssien. Minä olin aina syyllinen.  

Pelkäsin lihomista ja rumaksi tulemista, rakkauden menetystä että lopetin alkoholin ja pari vuotta myöhemmin aloin laskemaan painonvartijoiden pisteitä. Pakkomielteeni muuttui rakkaudesta oikein syömiseen ja kevyempään oloon. Pakkomielteeksi kehittyi tahto, halu, pakko olla kevyempi kuin kukaan muu. Silloin A katsoisi vain minua eikä minun laihoja ystäviäni. Tahtoisi olla minun kanssani kotona eikä ulkona baareissa kauniin siskoni kanssa. Jos vain olisin tarpeeksi pieni, olisin hänen kainalossaan aina.

No ei ihan nallekarkit mennyt tasan.

Rakkauden jälkeen pakkomielteeni oli jo niin vahvasti kevyemmässä elämässä, että aloin välttelemään rakkautta. Moni kysyy miksi en seurustele, vastaan aina etten ehdi, ei ole ketään, minua ei kiinnosta. Niin kuin ei kiinnostakaan. On tärkeämpiäkin asioita ajateltavana.

Jos nainen pystyi pitämään huolen itsestään, tarvitsisiko hän miestä mihinkään.
Tai halusiko hän edes miestä? Ja jollei halunnut, millainen nainen hän oli? 
Oliko hän nainen ollenkaan? Vaikutti nimittäin siltä että jos oli nainen, ainoa asia 
jota todella piti haluta oli mies.

Ja oikeastaan viihdyn yksin, en tarvitse ketään viereeni sekoittamaan tunteitani ja elämääni. Kokeilin sitä jo, mutta ahdistuin niin kovasti yrittäessäni rakastua väkisinkin, lopetin. Eihän kalakaan tarvitse polkupyörää joten miksi minä tarvitsisin rakkauden. Pakkomielteestä rakkauteen ne kaikki ongelmat alkaa, joten olen mieluiten ongelmaton.

Outo, mutta ongelmaton.