"Eikö tuo ole aika paljon?" olivat ensimmäiset
sanat isältä kun näki iltapalani ja seuraavana päivänä lounaalla hän huomasi
väkinäisen syömiseni ja tokaisi ettei kaikkea tarvitse syödä jos se ei tunnu
menevän alas. Ensin jo mietin mitäköhän ihmettä asuminen vanhemmillani kotona
tuo tullessaan, mutta täällä sentään tunnutaan ymmärtävän ettei tärkeintä ole
määrä mitä syön, vaan kunhan syön. Listalla kun kuitenkaan ei lue sitä
tärkeintä, oman itsensä kuuntelemista. "Eihän kenenkään vatsa sulata
kunnolla sellaista määrää", kun kerroin toisten syövän vielä isompia
määriä kuin minä. Eli ruokailut menneet hyvin osastolta lähtemisen jälkeen.
Myönnän etten leivän päälle laita saman verran margariinia kuin osastolla, ja
en ole edes ajatellut korvaavani mitenkään lisäravinnetta tai shottia mikä luki
listassani. Juustoviipaleetkin eivät varmaan vastaa samaa höylällä tehtynä kuin
valmiit viipaleet.
Aamulla herätessäni isäni oli laittanut veden
valmiiksi minulle kiehumaan ja kyseli mitä leipää syön. Luulin jo että hän
tekisi aamupalani valmiiksi mutta ei sentään, kyllä täällä joutui itse näkemään
sen eteen jotain. Vaikeinta on ehkä ollut valita aamuisin viili aamupalan ja
puuro aamupalan väliltä. Tai suhteuttaa määrät oikein ilman mittaamista tai
oikean kappalemäärän tietämistä. Toinen päivä vasta menossa joten eiköhän se
tästä sutviudu, täällä ei ainakaan eteen tupsahda maustekurkkuja, oliiveja,
manteleita tai pähkinöitä. Jos vielä loppuviikon jaksaisin asustella
vanhempieni nurkissa kunnes siirryn Misan kanssa taas omaan kotiin.
 |
| :: Ensimmäinen yhteinen iltalenkki:: |
