Sanotaan
vaikeimpien aikojen suodattavan ystäväpiiristä turhat, jättäen todelliset
tilalle. Todellinen ei kuitenkaan meinaa helppoa, ystävyys on kuin parisuhde,
siinä on tehtävä töitä jotta se pysyy kasassa mutta välillä on myös katsottava
pitkän matkan takaa luottaen liiman tehoon. Minä olen tavannut tällaisen. Ja se
perhana on pysynyt vierellä vaikka olen yrittänyt kuinka pinoamme kaataa
kumoon. Kumpikohan oli lopulta sitkeämpi?
Ensimmäistä
kertaa tapasin Tuutikin kaverini Sandran syntymäpäivillä. Taisikohan silloin
synttärisankari täyttää huimat 17v. Päätimme sankarin kanssa naruttaa erästä
vieraista manaamalla henkiä Siskoni on noita-sarjan loitsuilla, ja tietenkin
Laurahan lähti mukaan siihen. Tosin hän kovaan ääneen paheksui meitä. Itse
muistan hihitelleeni tyypilliseen tapaan ja yrittäen olla vakavana
näytelmässämme, onnistumatta, ja katselin kateellisena tätä uutta tuttavuutta
joka suoralla naamalla heitteli vihkivettä ja ristejä päällemme. Olikohan se jo
ensimmäinen merkki ystävyydestämme, kuinka toinen lyö leikiksi asiat ja toinen
pysyy vakavana oli sen tarve tai ei.
Jos
olisimme jo silloin nähneet vuosien päähän mitä tulisi tapahtumaan, olisikohan
hän silti jäänyt kertomaan tätä tarinaa kanssani. Tarinaa sodasta jonka me
molemmat olemme käyneet läpi. Välillä taistellen samalla puolella, seuraavaksi
minun antauduttuanikin joka osottautui valheeksi vain jotta pääsisin toiselle
puolelle. Tiesin jo toisen puolen heikot kohdat ja käytin niitä hyväkseni,
ystäväni edellen taistellen tietämättään minua ja minun valheitani vastaan. Ja
romahdettuanikin taistelussa, petoksesta riippumatta hän silti jaksoi nostaa
minut ylös ja viedä turvaan. Toivoen minun pysyvän siellä. Turvassa.
Hän on
huutanut, raivonnut, halannut, rakastanut, itkenyt sekä huolehtinut vuokseni.
Ja missä minä olen nyt? Nyt olen taistelun keskellä välinpitämättömänä siinä
kumpi puoli voittaa. Väsynyt taisteluun toivoen vain sodan loppuvan. Väsynyt
miettimään kummalla puolella minä oikeasti olen? Taistelenko väärällä puolella,
vai oikealla? Ja kumpi olikaan se väärä?
Oliko se
missä minä aloitin taisteluni, taistelun terveyttä vastaan se oikea, tai entä
se puoli kun aloin kuuntelemaan itseäni? Vai olenko jo seonnut puolissa, mikä
on puolesta ja mikä vastaan. Välitänkö edes?
Ainoa
kysymys huuliltani onkin; jaksatko
vielä?
Sul on vastassa kaksi meitä, minä ja mun pää
tuomittu samaan selliin, kunnes henki riistetään
