Moni eksyy yksinään
On turha huutaa, on mykkä suu
Ja toivo luhistuu
Kukin meistä on kovin hiljainen, johtuuko se siitä
ettemme tiedä mitä sanoa vai olisiko liikaa sanottavaa? Vai siitä ettemme
uskalla, jos häiritsemmekin toisia, tai eikö meitä kiinnosta vai tunnemmeko
ettemme omasta mielestämme ole tarpeeksi kiinnostavia? voihan tietenkin olla,
että jokaisen päässä ajatukset huutavat niin lujaa ettei edes huomaa olevansa
hiljaa. Tähän teoriaan voisin ainakin itse kirjoittaa nimeni. Tietenkin koen
olevani myös porukkaan kuulumaton sillä olen uutena leikkikentällä. Luon aina ovesta
astuessani naamalleni pirteän ilmeen peittääkseni ne äänet ja kivut joita
mielessäni koen.
Olen kateellinen (voiko niin sanoa?) niille jotka uskaltavat
näyttää tunteensa, jotka saavat kipua pois purkautumalla toiselle. Heille jotka
osaavat romahtaa ja itkeä hiljaa tai kovaa hoitajan sylissä. Heille jotka
huutavat naamapunaisena kirosanoja. Heille jotka ovat ahdistuneita ulkoisesti.
Olen itse aina tottunut vain purkamaan ajatuksiani
hiljaa, joko paperille tai itseeni. Miten pystyisi opettelemaan olemaan
avoimempi? Uskaltaisinko edes olla, sillä kun pidän jotain itselläni, jotain
sisälläni, minä hallitsen tilannetta. Minulla on kontrolli.
Ensimmäinen viikko vierähtänyt isoissa tunnelmissa.
Siis tunnelmissa (ja tiedossa) että olen isoin. Nyt tänään onkin tuntunut
numerolta 101, kaksi pientä kuolleen näköistä ja yksi iso aivan liian elossa
oleva. Miksi minä kadehdin kuolleita, mikä niissä minua kiehtoo? Miksi aina
haluan olla enemmän kuin mitä jo olen, miksi mikään ei koskaan riitä? Jokaisena
päivänä olisi pitänyt tehdä vielä enemmän, olisi pitäny kurottaa pidemmälle. Ei
olisi pitänyt luovuttaa niin helposti, olisi pitänyt vain jatkaa kovempaa.
Hiljaisuudessakaan en saa rauhaa ajatuksiltani jotka
huutavat aivan liian kovaa. Kuka tekisi minusta tarpeeksi pienen, nostaisi ylös
ja veisi pois. Kuka voisi hiljentää hiljaisuuden melun.
Ilta saapuikin niin äkkiä
kirkkaana aamu nyt jo hämärä
Niin jäikin päivän matka lyhyeksi
mä olen tässä, otathan mut syliisi
Kun varjo musta kaiken yli käy
ei valon pilkahdusta missään näy
Mä käden laitan käteen ystävien
kuuletko kun hiljaisuuskin tekee sen?
On meitä täällä heikkoa niin monta
surun alla aivan voimatonta
Sanat haihtuivat, vain toivo jäljellä
pidät huolta minustakin pienestä
