Aamuisin
se on kamalinta. Nousta peiton alta ja kohdata lattia, joka tuntuu niin
kylmältä että on hypittävä. Kunnes tajusin että sain siskoltani viime jouluna
karvaiset, sisällä käytettävät tossut. Ajattelin aluksi etten osaisi käyttää
niitä, mutta nyt pari päivää sitten astuin niiden sisään varpaideni vaatiessa
lämmikettä ja rakastuin. Kuljen ne jalassani kokoajan sisällä, ja jos ne
mahtuisivat, pitäisin varmaan niitä ulkonakin kenkien sisällä, tai vielä
parempi, kulkisin vain niissä.
Ja
olenkohan koskaan vielä kertonut talvitakistani, ja kuinka ihana se onkaan. Se
on ensimmäinen talvitakki jossa minulla ei tule kylmä. Ja se on melko
ihmeellistä. Kaukana tosin on vielä sekään että minulle tulisi kuuma jossain
takissa, kuten Camipupullani mutta tämän takin ansiosta olen jo lähempänä sitä.
Miksei
tällaisia takkeja ollut kun värjöttelin 5vuotiaana tarhan pihalla aivan jäässä
ja itkukurkussa. ”Liiku vähän niin tulee
lämmin” sanottiin, mutta ei se minua auttanut vaikka kuinka yritin.
Edelleen olivat varpaani tunnottomat mutta samalla niihin koski niin paljon
että olisin tahtonut kuolla. Tosin eihän takki siihen itsessään olisi auttanut,
minkäs vilukissa karvoilleen ja huonolle lämmölleen mahtaa?
Mutta
siis tämä takki eksyi ostoskoriini viime vuonna Nelly.comin sivuilta, vieläpä
alekorista. Myöhemmin tajusin takin olevan sama mitä hehkutettiin samana vuonna
jok’ikisen muotibloggaajan sivuilla. Tämä oli Tove Parkas, mistäs lie nimensäkään
saanut sillä takissa sitä ei missään lue. Jeane Blush on siis tämä takin
merkki. Lämmin, ihana ja täynnä taskuja (jotka
on jo organisoitu).
Aika
söpöksi sen vielä tekee se, että Misalla on myös musta karvahupullinen
toppatakki. Koira kuin emäntänsä vai miten se menikään?
Vielä
jos töissä saisi sitä pitää niin ah. Työskentely tosin voisi olla hieman hankalaa,
mutta olisipahan lämmin. Kun kerta uuniinkaan ei saa mennä.
