Vaikka
kirjoitankin paljon, toiset julkaistaviksi toiset omille silmille,
asioiden sanominen ääneen on aina ollut vaikeus. Vaikka osaisinkin
luonnehtia kirjaimilla paperille kuinka olen ihminen joka on joskus
liian toiveikas ja innokas, ja joka on pystyttänyt myös muurin
eteensä, suoraan silmiin katsottaessa osaan vain kohauttaa olkiani.
Kuin ne asiat sanottuina eivät olisikaan enää samat sanat kuin
paperille kirjoitettuna. Ja joskus sormet menevät ristiin
kirjoittaessakin, miten oikein kuvailla tunteitaan, miten selittää
se tunne mitä toinen ei ymmärrä, ja kun vastaus näin minä
tunnen ei riitä.
Tai
sitten ajatukseni pyörivät liikaa ja odottavat liikaa jopa
itseltään, yhdestä ajatuksesta ja sanasta on saatava kokonainen
lause jotta sen voi selittää. Kun kukaan ei kuitenkaan voi täysin
tietää mitä tunnet, toiset sanovat rakkaus ja he tuntevat iloa ja
lämpöä, toiselle se on tunne joka pitää saada järkeiltyä, onko
vielä niin, onko vielä niin lämmin, onko vielä oikein. Toiset
ihastuvat tuosta noin vain, unohtavat huomenna. Toiset taas miettivät
jokaisen askeleen, ei en ole vielä ihastunut, minä vain mietin
vielä sinua, punnitsen ja pohdin, eihän vielä ole oikein. Voiko
tunne olla aito kun vielä epäilee?
Miksi
minä heti epäilen kun joku sanoo minusta positiivisen asian; mitä
se oikein tahtoo minusta, miksi ihmeessä se noin sanoo ja
se luonnollisin ajatus mitä se nyt minusta vitsailee ja
pilkkaa.
Toisinaan
toivoisin olevani ihminen joka ei miettisi ja pohtisi liikaa asioiden
taustoja ja merkitysiä, osaisi vain heittäytyä, sanoa kiitos kun
kuulee kohteliaisuuden, hypätä kun vieressä olisi suora polkukin.
Mutta ei, olen ihminen jonka on laskettava jokaisen sanan
matemaattinen yhtälö ja tarkka määritys.
