Ongelmana pakkomielle

14-vuotiaana kehitin ensimmäisen pakkomielteeni. Pakkomielteeni rakkauteen. Minun oli saatava kokea se keinolla millä hyvänsä, joten metsästin pakkomielteisestikin itselleni rakkauden kohdetta. Samalla uppouduin nuorisokirjoihin jotka kertoivat täydellisistä tytöistä ja heidän elämästään, ja kuinka niissä aina sammakko sai prinssin. Kuinka upeat nuoret miehet huomaavat hiljaiset hissukat lasien takaa, kuinka kädet liittyvät yhteen täydellisesti. Kuinka ne kauniit ja ilkeät kiusaajat  jäivät vain polkemaan jalkaansa. Kuinka oikea rakkaus voittaa.

Muistan eniten lukeneeni Sweet Valley High–kirjasarjaa, joka kertoi täydellisistä kaksostytöistä. Jokaisessa osassa jaksettiin muistuttaa että tytöt olivat ”täydellisin vaaleita, 170cm pituisia hoikkia 16-vuotiaita tyttöjä”. Tytöt olivat täydellisiä ja he elivät täydellistä elämää muiden täydellisten hoikkien ja kauniiden ystäviensä kanssa. Täydellistä täydellistä, –täydellistä!

Näissä kirjoissa aiheena aina oli kuinka hissukoista tulee mykistäviä kaunottaria ja saavat rakkauden. Lahjakkuuksista jotka uskaltavat tavoittaa unelmiansa ja saavat rakkauden. Kuinka toukasta tuleekin perhonen ja saa rakkauden! Tiesin olevani ruma ja epäsuosittu koulussa joten halusin väkisinkin tulla tuollaiseksi, muuttua toukasta perhoseksi. Jos vain muuttuisin, elämästäni tulisi täydellistä. Ja se on suoritettu kun olen löytänyt rakkauden.

Ironista kyllä eniten lukemani kirja oli nro. 4 Valtapeliä. Koska en ollut lahjakas missään asiassa, enkä ollut kaunis kuten siskoni, tiesin tämän kirjan tytön olevan se keneksi minä halusin tulla. Siksi tytöksi tuleminen ei vaatinut ulkoisia tekijöitä, vain minun oman kontrollini. Minun piti pysyä pienenä ollakseni täydellinen. Saadakseni rakkauden.

Takaisin kirjaan. Kirjan kulku oli seuraava. Pullukka tyttö, Robin, halusi kuulua joukkoon. Hän halusi koulun kerhoon johon kuuluivat vain suosituimmat tytöt. Silloin hänestäkin tulisi suosittu.

”Se – se ihramahako Pi Beta Alphaan?”

Ei tietenkään.

Hylkäämisen jälkeen Robin katosi useiksi viikoiksi, ja kouluun palatessaan hän pukeutui telttamaisiin vaatteisiin ja oli täysin sulkeutunut. Hän ei puhunut kenellekään ja vapaa-aikanansa hän juoksi kasvottomana urheilukentän juoksuradalla. Kunnes hän tuli kouluun täysin uutena tyttönä – laihtuneena ja kauniina.

Nyt kun tytön paino oli pudonnut, hänestä oli tullut enemmänkin kuin vain sievä.

Hänestä tuli uusi poikien suosikki. Hänet hyväksyttiin suosittuun kerhoon, kieltäytyen kuitenkin kunniasta. Hän pääsee huutosakkiin ylivoimaisesti. Hänestä tehdään uusi Miss Sweet Valley High. Ja kaikki vain siksi koska hän oli laihtunut = tullut kauniiksi, suosituksi, urheilulliseksi, lahjakkaaksi yms. Hän sai rakkauden!

Rakkauden siis sai laihana ja kauniina. Laiha merkitsi pientä. Se minä olin jo mutta en laiha, enkä todellakaan kaunis.

Vieläkin ihmettelen miten, mutta kuitenkin, löysin rakkauden vaikka olin edelleen mielestäni sama epämuodostunut ruma tyttö kuin ennenkin, ehkä vain vähän laihtunut. Ainakin sitä ystäväni jaksoivat jankuttaa minulle kuinka vatsastani ei saanut otettua kiinni.  Silti, mielestäni olin iso. Olisin halunnut olla keskonen, pieni ja lyhyt, hoikkarakenteinen. Halusin käyttää vain pienintä kokoa vaatteista. Muistan siskoni tuhahtaneen joskus kaverillemme kuinka olin tyhmä kun pakkomielteisesti halusin aina pienimmän koon.

Sanotaan että rakastunut lihoo. Niin tapahtui minullekin, ei dramaattisesti, mutta pystyin ottamaan kiinni kahvoistani. Sekin oli jo liikaa. Niin paljon, että housuni kiristivät. Niin paljon, että aloin syyttää itseäni ja varsinkin lihomistani, jos parisuhteessa ei kaikki mennytkään kuin ruusuilla tanssien. Minä olin aina syyllinen.  

Pelkäsin lihomista ja rumaksi tulemista, rakkauden menetystä että lopetin alkoholin ja pari vuotta myöhemmin aloin laskemaan painonvartijoiden pisteitä. Pakkomielteeni muuttui rakkaudesta oikein syömiseen ja kevyempään oloon. Pakkomielteeksi kehittyi tahto, halu, pakko olla kevyempi kuin kukaan muu. Silloin A katsoisi vain minua eikä minun laihoja ystäviäni. Tahtoisi olla minun kanssani kotona eikä ulkona baareissa kauniin siskoni kanssa. Jos vain olisin tarpeeksi pieni, olisin hänen kainalossaan aina.

No ei ihan nallekarkit mennyt tasan.

Rakkauden jälkeen pakkomielteeni oli jo niin vahvasti kevyemmässä elämässä, että aloin välttelemään rakkautta. Moni kysyy miksi en seurustele, vastaan aina etten ehdi, ei ole ketään, minua ei kiinnosta. Niin kuin ei kiinnostakaan. On tärkeämpiäkin asioita ajateltavana.

Jos nainen pystyi pitämään huolen itsestään, tarvitsisiko hän miestä mihinkään.
Tai halusiko hän edes miestä? Ja jollei halunnut, millainen nainen hän oli? 
Oliko hän nainen ollenkaan? Vaikutti nimittäin siltä että jos oli nainen, ainoa asia 
jota todella piti haluta oli mies.

Ja oikeastaan viihdyn yksin, en tarvitse ketään viereeni sekoittamaan tunteitani ja elämääni. Kokeilin sitä jo, mutta ahdistuin niin kovasti yrittäessäni rakastua väkisinkin, lopetin. Eihän kalakaan tarvitse polkupyörää joten miksi minä tarvitsisin rakkauden. Pakkomielteestä rakkauteen ne kaikki ongelmat alkaa, joten olen mieluiten ongelmaton.

Outo, mutta ongelmaton.

Kuultu kuiskaus

Jouluun oli valmistauduttu. Olin rauhoittanut itseni tulevaan iltaan käymällä Misan kanssa monella lenkillä, sekä pitkässä kuumassa suihkussa. Yritin pyyhkiä ahdistuksen edes yhdeksi päiväksi pois, ei itseni vaan muiden tähden. Oli vähällä etten piiloutunut vain peiton alle ja sulkenut kännykän. Nappasin kuitenkin tarvittavat lääkkeet mukaan hätätapauksen varalta ja sain lähdettyä. Yritin asennoitua että päivä olisi kuten kaikki muutkin, kokoonnumme vain perheen kanssa syömään, ei kummempia. Tätä mantraa hoin itselleni kun ajoin autolla kohti lapsuudenkotia ja -muistoja. Mantraani auttoi ajaessani myös tiehen ja maisemiin katsominen, sää ei mitenkään joulusta viestinyt.

Ehkä liian aikaisin kuitenkin saavuin, sillä alkuodotus sai minut ahdistumaan ja pakenin muiden saunoessa ja valmistellessa vanhempieni huoneeseen lepäämään. Ruokailun alkaessa en kuitenkaan saanut hymyä enää naamalleni, kaikki keskittymiseni meni täysin siihen mikä on sopiva määrä ruokaa otettavaksi. a koska jouluna on tapana ottaa ruokaa myös toisen kerran, luottaisinko itseeni, pystynkö jakamaan sopivan määrän silmämääräisesti kahtia. En kuitenkaan halunnut alkaa taiteilemaan kahta erilautasta valmiiksi. Lopulta lautaseltani löytyikin lanttulaatikkoa (suosikkiani), porkkanalaatikkoa, keitettyjä kasviksia, sienisalaattia sekä savustettua lohta. Söin jopa ottamani lohenpalan kokonaan vaikka en lohesta välitäkään muuta kuin keitossa. Asiaa auttoi myös se kun ajattelin mitä minun olisi osastolla syötävä, rosollin mukana tulevat maustekurkut tietenkin oikein kermavaahdon kera.

Lahjojen avaaminen oli seuraavana edessä. Päätin jättää lahjojen jakoon osallistumisen, sekä pukin ohjeistamisen suosiolla muille, itselleni kuin tuo asioiden kontrolloiminen on välillä liiankin tärkeää, joten paikallaan istuminen, vaikeaa kuin olikin, oli ”lomaa ” itseltäni.

Lahjoja sain kuitenkin omasta mielestäni liikaa, siihen verrattuna miten olin viime aikoina käyttäytynyt muita sekä joulua kohtaan. Jos muistini oikein pelaa niin kasastani löytyi lopulta villasukkia, Mamman kutoman villapaidan, palapelin, lahjakortin S-ryhmän kauppoihin, Täydellisten naisten 6tuotantokauden sekä pikkuMyy termospullon muun muassa.  Lisäksi sain siskoiltani lahjat jotka olisivat olleet mitä parhaimmat osastolla ollessani (sisältyykö niihin vihjaus?), maailman pehmein ja lämpimin torkkupeitto sekä karvaiset sisätossut.

Yhteenvetona siis että joulu meni odotettua paremmin. Tarvittaviakaan en tarvinnut ja pääsin yöksi kotiin. Harmi vain etten voinut hymyillä ja olla täysillä mukana toisten, etenkin Brandonin, vuoksi. Voisihan tähän heittää jotain kliseistä, kuten ensi kerralla sitten toisin!

Valitettavasti on ilkeää luvata jotakin mitä ei voi täydellä varmuudella luvata. Näin aluksi lupaan huomisen.

Kuule minua ilman sanoja

Ja mä voin luvata ettei se satuta kun kaiken pudottaa

Ja mä voin luvata että se sattuu aivan helvetisti. Pudotuksella tulisi alas omat mielipiteet, omat tahdot, ilot, surut, ahdistukset. Kiukku mikä purkautuisi väärissä hetkissä vääriin ihmisiin. Loukkaantuneita mieliä, rikki menneitä astioita, jotain aivan muuta kuin joulumieltä.

”Ei kuole niin, mutta se sattuu”

”Eläminen tekee kipeää, mutta ei siihenkään kipulääkettä käytetä”

Omistan hassun tavan kirjoittaa ylös lauseita mitä olen poiminut jostain. Yleensä poiminta tapahtuu sillä hetkellä lukemastani kirjasta, joskus sarjakuvista, televisio-ohjelmista, muistokirjoituksista, kappaleen sanoituksista ja joskus mitä kuulen kadulla.

Ehkä joskus myöhemmin, joku löytää kirjan joka sisältää poimimani lauseet ja kuulee ajatuksiani aivan toisella tavalla kuin koskaan minun eläessäni. Elämässäni koskettavat sanat saavat löytyä kirjoista tai muiden sanomana., Jos minä menisin kertomaan sisältöni ilman että siteeraisin ketään tai poistaisin sanojen pyyhkimien mahdollisuuden, sanat voisivat olla järkytys liian monelle. Ajatukset joita on kirjattu vain salaisiin kammioihin olisivat ulos päästyään liian paljon käsiteltäviksi.

Liian paljon pudotettavaksi.

Kirjoitat hyvin mutta ethän sinä oikeasti noin ajattele?

Pakko olla kivaa?

Milloin minusta tuli joulu Grinch. Sellainen jolla ei ole yhtään joulumieltä. Muistoissani olen jo joskus lokakuussa kantanut kotiin pipareita ja glögejä ilmoittaen joulun alkaneen. Niin se oli silloin. Olikohan sama vuosi kun laitoin Misan poseeraamaan tonttulakki päässä.

Tänä vuonna en ole vielä glögiä maistanutkaan, piparit olen väsännyt vain jotta minulla olisi jotain tekemistä. Tai ehkä myös sen takia ettei se hetken mielijohteesta ostettu taikina kummittelisi kaapissa kuiskaten minua syömään sitä. Eilenkin ahdistuksissani aloin väkertämään pipareita, nyt niitä on taas laatikollinen pois vietäväksi.

Joulukortit, ne mitä väkersin ennen vaikka kuinka pitkään ja valitsin sopivia lauseita kirjoitettavaksi, ovat nähneet vain tyhjää. Kaupassa en jaksa innostua edes valmis korteista, enkä ole jaksanut tänä vuonna vaivautua edes ottamaan Misasta huonoakaan kuvaa postitettavaksi sukulaisille.

Kaupoissa saan melkein itkukohtauksia katsoessani pakettikoristeita ja -papereita, mun kuuluisi pitää näistä, innostua ihan. Miksi mä haluan vain nopeasti niiden luota eroon, miksi tekisi mieli repiä joka ikinen joulukortti hyllystä? Joululaulut kuullessani taistelen vastaan etten käperry maahan kädet korvilla pienenä heiluen ja vapisten, pyytäen niitä lopettamaan.

Ennen rakastin paketointia, tahdoin että mun paketit olisivat niitä kauneimpia. Koristelin ne ties millä myöhemmin roskiin menevillä tarroilla ja omaisuuksia maksavilla tilpehööreillä. Sisällönkin piti olla juuri oikea, sellainen millä irtoaa hymy, huokaus, muisto -joku joka koskettaa.

Nyt kukaan ei tiedä mitä minä tahdon/toivon joululahjaksi, sillä en halua mitään. En tiedä mitä muut haluavat koska minua ei kiinnosta. Ainoa mikä minua kiinnostaa on, kuinka saisin päivän tunteja lyhyemmäksi jotta voisi jo siirtyä seuraavaan miettimään samaa.

Yleensä käytänkin päivät nukkuen, ennen se oli mahdotonta, nyt jostain syystä en jaksa tehdä mitään muuta kuin nukkua. Teen päivän työt nopeasti jotta pääsisin nukkumaan, syön jotta pääsisin nukkumaan.

Milloinkohan koittaa sekin päivä kun en välitä rutiineista ja päivän pakollisista askareista ja päätänkin vain nukkua. Tosin eiköhän tuo isäni tulisi minut viimeistään puolenpäivän tienoilla nostamaan sängystä vaikka korvasta roikottaen. Tällaisina hetkinä sitä harmittaa kun on luovuttanut heille hätätapauksia varten kodin ylimääräisen avaimen.

Miksi entinen kiva tuntuu nykyään vain pakolta?

Luovuttaako kumpikaan?

Sanotaan vaikeimpien aikojen suodattavan ystäväpiiristä turhat, jättäen todelliset tilalle. Todellinen ei kuitenkaan meinaa helppoa, ystävyys on kuin parisuhde, siinä on tehtävä töitä jotta se pysyy kasassa mutta välillä on myös katsottava pitkän matkan takaa luottaen liiman tehoon. Minä olen tavannut tällaisen. Ja se perhana on pysynyt vierellä vaikka olen yrittänyt kuinka pinoamme kaataa kumoon. Kumpikohan oli lopulta sitkeämpi?

Ensimmäistä kertaa tapasin Tuutikin  kaverini Sandran syntymäpäivillä. Taisikohan silloin synttärisankari täyttää huimat 17v. Päätimme sankarin kanssa naruttaa erästä vieraista manaamalla henkiä Siskoni on noita-sarjan loitsuilla, ja tietenkin Laurahan lähti mukaan siihen. Tosin hän kovaan ääneen paheksui meitä. Itse muistan hihitelleeni tyypilliseen tapaan ja yrittäen olla vakavana näytelmässämme, onnistumatta, ja katselin kateellisena tätä uutta tuttavuutta joka suoralla naamalla heitteli vihkivettä ja ristejä päällemme. Olikohan se jo ensimmäinen merkki ystävyydestämme, kuinka toinen lyö leikiksi asiat ja toinen pysyy vakavana oli sen tarve tai ei.

Jos olisimme jo silloin nähneet vuosien päähän mitä tulisi tapahtumaan, olisikohan hän silti jäänyt kertomaan tätä tarinaa kanssani. Tarinaa sodasta jonka me molemmat olemme käyneet läpi. Välillä taistellen samalla puolella, seuraavaksi minun antauduttuanikin joka osottautui valheeksi vain jotta pääsisin toiselle puolelle. Tiesin jo toisen puolen heikot kohdat ja käytin niitä hyväkseni, ystäväni edellen taistellen tietämättään minua ja minun valheitani vastaan. Ja romahdettuanikin taistelussa, petoksesta riippumatta hän silti jaksoi nostaa minut ylös ja viedä turvaan. Toivoen minun pysyvän siellä. Turvassa.

Hän on huutanut, raivonnut, halannut, rakastanut, itkenyt sekä huolehtinut vuokseni. Ja missä minä olen nyt? Nyt olen taistelun keskellä välinpitämättömänä siinä kumpi puoli voittaa. Väsynyt taisteluun toivoen vain sodan loppuvan. Väsynyt miettimään kummalla puolella minä oikeasti olen? Taistelenko väärällä puolella, vai oikealla? Ja kumpi olikaan se väärä?

Oliko se missä minä aloitin taisteluni, taistelun terveyttä vastaan se oikea, tai entä se puoli kun aloin kuuntelemaan itseäni? Vai olenko jo seonnut puolissa, mikä on puolesta ja mikä vastaan. Välitänkö edes?

Ainoa kysymys huuliltani onkin; jaksatko vielä?

Sul on vastassa kaksi meitä, minä ja mun pää

tuomittu samaan selliin, kunnes henki riistetään

Listalta puuttuva tunne on se tärkein

"Eikö tuo ole aika paljon?" olivat ensimmäiset sanat isältä kun näki iltapalani ja seuraavana päivänä lounaalla hän huomasi väkinäisen syömiseni ja tokaisi ettei kaikkea tarvitse syödä jos se ei tunnu menevän alas. Ensin jo mietin mitäköhän ihmettä asuminen vanhemmillani kotona tuo tullessaan, mutta täällä sentään tunnutaan ymmärtävän ettei tärkeintä ole määrä mitä syön, vaan kunhan syön. Listalla kun kuitenkaan ei lue sitä tärkeintä, oman itsensä kuuntelemista. "Eihän kenenkään vatsa sulata kunnolla sellaista määrää", kun kerroin toisten syövän vielä isompia määriä kuin minä. Eli ruokailut menneet hyvin osastolta lähtemisen jälkeen. Myönnän etten leivän päälle laita saman verran margariinia kuin osastolla, ja en ole edes ajatellut korvaavani mitenkään lisäravinnetta tai shottia mikä luki listassani. Juustoviipaleetkin eivät varmaan vastaa samaa höylällä tehtynä kuin valmiit viipaleet.

Aamulla herätessäni isäni oli laittanut veden valmiiksi minulle kiehumaan ja kyseli mitä leipää syön. Luulin jo että hän tekisi aamupalani valmiiksi mutta ei sentään, kyllä täällä joutui itse näkemään sen eteen jotain. Vaikeinta on ehkä ollut valita aamuisin viili aamupalan ja puuro aamupalan väliltä. Tai suhteuttaa määrät oikein ilman mittaamista tai oikean kappalemäärän tietämistä. Toinen päivä vasta menossa joten eiköhän se tästä sutviudu, täällä ei ainakaan eteen tupsahda maustekurkkuja, oliiveja, manteleita tai pähkinöitä. Jos vielä loppuviikon jaksaisin asustella vanhempieni nurkissa kunnes siirryn Misan kanssa taas omaan kotiin.

:: Ensimmäinen yhteinen iltalenkki::

Väärä aika turvasatamalle

Kotona. Tai itseasiassa vanhemmilla.

Päätöstä olin pyöritellyt päässäni jo viikonlopun. Ylempi taho, tai mikä lie, päätti ilmoittaa myös mielipiteensä oikein radioaaltojen välityksellä pitkin ruokailuja. Milloin tuli radiosta soi Arttu Wiskarin - Tuntematon potilas tutuilla sanoillaan

 "kuule mun toive mä haluan pois, eikö aikani täynnä jo ois.."  vaihtuen Kaija Koon - Kaunis rietas onnellinen kappaleen sanoihin.

Sä oot kerran jo hiljaa elänyt niin kuin pyydetään

Ja tosi hienosti jaksoit sitäkin roolia esittää

Mut älä unohda että nyt lopultakin on sun vuoro taas

Ja mä voin luvata ettei se satuta kun kaiken pudottaa

Sä alat vihdoin viimein käsittää ettet sä tarvii lupaa keneltäkään

Oot liian kaunis häpeemään etkä voi yhtään mitään menettää.

Ehkä näiden kappaleiden aikana jo mieleni heräsi kuuntelemaan omaa sisintäni ja ihmettelemään ylemmän tahon ironiaa kun lopulta radiosta iltapalan aikana pauhahti täysin tuntematon kappale, jonka pienen googletuksen jälkeen löysinkin, tuoden sisälläni olevat ajatukset eloon.

Etkö huomaa ootko unohtanut mihin tämä johtaa.

Luulis sinun muistavan paremmin.

Ollaan hiljaa voi kuulla kuinka seinät meille nauraa.

Tää on jo liian tuttua niillekin.

Anna mun mennä, mä paikkani tiedän.

Se ei ole täällä mä löydän sen vielä.

Ei enää tätä enempää.

Viimeinen katse se läpi minun kulki.

Se liikaa tuntui, sinustako luopuisin mä näin?

Sinulle uskon itseni vielä, mun kaunis pakkomielteeni tiedän.

Itseni löytävän kaukaa sieltä missä sun nimesi ei tarinoissa kierrä.

Lennän, heitän jo ilmaa kiertää.

Ja muutan suuntaa kauemmas pois, pois.

Anna mun mennä, mä paikkani tiedän...

Harmikseni taakseni jäi vain maailman paras hoitaja jonka olen tavannut, sekä uudet tuttavuudet. Mutta itse koin lähtemiseni näin olevan parempi, vain kadota ilman ääniä. Ilman selittelyjä miksi, ilman toisten sanoja jotka jo tiedän. Oli aika kuunnella vain itseäni ja toimittava itseni mukaan, eikä jäädä vain yrittämään toisten takia. Joskus on jätettävä turvasatama vähäksi aikaa, jotta voi ottaa omat askeleet omilla tavoilla

Viimeiseksi sanoiksi jäivätkin itkien turvasataman suojissa, ”anteeksi, en vain vielä ollut valmis..”