Tuennan tasolla

Ymmärrän enemmän läsnöäolon vaikutuksen ja sen tärkeyden elämässäni.  Niissä pienissä vaikeissa hetkissä. Olen aina ollut skeptinen sen suhteen että joku on vain vierellä tekemättä mitään, mutta tukee silti, miten muka tekemättä mitään voi olla tarpeeksi tukena? Miten kipu poistuu jos hän ei voi ottaa sitä pois?

Ei hän saakkaan sitä poistumaan, mutta äiti on aina vierelläni, nyt tiedän sen, nyt muistan sen. Hän ei ymmärrä miten istuessani ruokapöytään ruoalle tulee sarvet ja tuntuisi kuin omenaa syödessänikin se muuttuisi kaktukseksi. Pistelisi ja satuttaisi minua. Hän on vain siinä, kuuntelemassa, halaamassa –tukemassa.

Kuinka monet kerrat äiti onkaan nähnyt minun itkevän ja huutavan ”turhasta”, miljoonia kertoja varmaankin. Ja silti hän vielä pitelee minua kuin pientä lasta sylissään kun oloni on liian tukala. Kun olen saanut ahdistus- sekä paniikkikohtauksia.

Hän ei ole koskaan moittinut minua niistä, hän on vain ollut. Joku on sanonutkin minulle joskus, ettei lapselle pitäisi koskaan sanoa ”älä itke”, vaan lohduttaa ja antaa kivun poistua kyyneleiden ja läheisyyden tunteen kautta. Ei laastarikaan käytännössä kipua poista, se on vain läsnä. 

Siellä missä sinäkin

Eilen siis tuli kotiuduttua salosta. Lumi oli imaissut parkkipaikkani viikon aikana ja melkein jäin jumiin siihen, kun väkisin yritin saada autoa siihen. Tunnustin katkerasti tappioni lumelle ja lähdin vanhemmille viemään mamman lähettämiä tuliaisia.

Mamma oli innoissaan vierailusta, olihan hän odottanut jo kesästä saakka minua sinne. Yleensä olen viettänyt siellä viikon melkein kuukausittain, mutta kesän jälkeen en ollut siinä mielentilassa että olisin kokenut antavani kaikkeni vierailulta. En nytkään niin kokenut.

En suostunut vain olemaan läsnä. Halusin tehdä, mennä, puhua –olla kuin viimeksikin. Halusin hyvittää hänelle poissaoloni ja ikuiset lupaukseni tulemisesta. Olin varautunut matkalle ottamalla mukaan pari kirjaa, mutta sallin itseni lukea niitä vain silloin kun mamma luki lehteä tms. Kännykkänikin pidin äänettömällä vierailun ajan.

Tuntui kuin olisin pitkään luvannut huvipuistoreissua lapselle. Kun se tapahtuma vihdoinkin koittaa, lapsen into laantuu jos vanhemmat vain istuvat kahvilla ja vilkuttavat hänen pyöriessä laitteissa. Lapsi haluaa heidät mukaan intoon, hyppimään huutamaan pelkäämään nauramaan.

Se tunne on enemmän kuin vain valokuva hyllyn päällä muistona. Halusin mammalle muiston siitä että olin siellä oikeasti, tunteen tasolla, intona, yhteisenä tekemisenä, enkä vain ollut.

Olihan se toisinaan haastavaa syödä hänen kanssaan, sillä hän on erittäin suora sanoissaan. Joskus teki mieli tokaista että hei katso kenelle puhut kun löydät vikoja ruoasta(ni). Esimerkiksi kalapullat haisivat kamalalle ja samoin kastike mikä minulla oli siinä mukana. Jos olisin kehdannut, tai sallinut itseni, taantumaan lapsen tasolle, olisivat monet ruoat päätyneet roskiin sanoilla ”no en sit syö ollenkaan!”

Mutta minä kohtasin ja kestin ajatukset helposta ratkaisusta. Ja pysyin valitsemallani tiellä monttuineen, välillä ehkä korvatkin sulkien.

     Onkohan tämä salaatti liian ryppyinen?

      Hyi kun kala haisee, miks sen pitää haista niin pahalle! No ei noi pyörykät hyvällekään haise!

       Ei kukkakaali sovi kalan kanssa                             

Salo siésta

Karkasin tosiaan eilen Brandonin synttäreiden jälkeen mamman mukana Saloon. Tai no, en ollut ihan vielä päättänyt lähdenkö vai en, mutta isäni meni tietenkin jo möläyttämään Mammalle että tuo on nyt ajamassa sinne saloon! Eihän siinä enää voinut perääntyä kun Mamma oli saamassa hyperventilokohtauksen kun oli niin innoissaan. Melkein voisi verrata sitä intoa siihen kun tulen kotiin ja koirani Misa on vastassa. Ei Mammaltakaan puuttunut enää kuin häntä, yhtä innoissaan hän oli.

Ei siellä pakkasessa kai ole mitään, jos me lähetään sillattiin et ehitään käymään kaupassa.

Mamma mulla on kaikki mukana jo.

Joo ja sit pääseehän huomenna jo vaikka tehdään sitä..

Noin näin ja toisinpäin. Onneksi sentään rauhoittui aina hetkellisesti jotta pääsimme juhlistamaan siskonpoikani synttäreitä. Huimat 3v onkin juhlimisen arvoinen, ja sisko olikin höösännyt keittiössä ja tehnyt (Tikrulle tärkeän) autokakun sekä voileipäkakun.

Toisinaan (eli aina) kadehdin siskoani. Hän aikoinaan teki kahta työtä ja kävi kouluakin samalla, itse minulla on jaksaminen jo yhdessä työssä. Ja nyt hänellä on pieni poika ja on selvinnyt paremmin kuin hyvin arjen tasapainottelussa. Minä itse olisin jo varmaan vaikeina päivinä nurkassa huutamassa kädet korvillani, mutta siskoni onkin paljon lujempaa tekoa kuin minä.

Taisi joku luoja siinä jaella väärin kortteja kun me synnyimme. Mari sai kauneuden, hauskan luonteen joka houkutteli ystäviä ympärille. Minä taas sain.. no eikö se ole huomattu jo, huonon itsetunnon. Onhan hänelläkin ollut ulkonäköpaineita mutta aina lopulta luottanut itseensä kun minä olen tarvinnut tuhannen ja yhden ihmisen hyväksynnän jo pelkkien housujen valitsemiseen. Katson ylöspäin minuutin nuorempaa pikkusiskoani.

Mutta kateudesta, kaiheudesta ja ihailusta siirrymme tähän päivään. Tai aamuun. Joka on vaihtunut siihen, että ainoat rauhalliset hetket kun olen voinut viettää silloin kun mamma on tupakalla tai wc:ssä. En ollut edes saanut ensimmäistä kuppia aamuteetä kun toinen jo istui keittiönpöydän ääressä sekoittaen SKIPPO–kortteja. Samalla selittäen kuinka voisimme tehdä tonnikala ja riisisalaattia. Ja mitä kaikkea kaupasta pitääkään hakea että varmasti on kaikkea mahdollista ja mahdotontakin syömistä näille parille päivälle.

Keskiviikkona tai torstaina tarkoitus olisi lähteä takaisin kotiin päin, Mamma kyllä on jo miettinyt jos vain siirtäisin polihoitajan aikaani tai soittaisin ja juteltaisiin puhelimessa. Voisihan se niinkin käydä, ei yhtään haittaisi vaikka punnitus jäisi välistä.

ps.Raviolille mammalta terveisiä että lohikeitto missä on oliiveja ja herkkukurkkuja on täysin sianruokaa!

Blogaward

1. KERRO LINKIN KERA BLOGISSASI, KUKA LAHJOITTI SINULLE TÄMÄN AWARDIN.

Kiitos ihanalle Kaylle palkinnosta <3

2. KERRO SEITSEMÄN RANDOM FAKTAA ITSESTÄSI

Disneyn leffat ovat parhaita elokuvia mitä tiedän. Suosikkini kautta aikojen (vuodesta 89) on ollut Pieni Merenneito. Osaan vieläkin laulut ulkoa ja olisi ihanaa olla merenneito.

Josta pääsemmekin seuraavaan. Meri on minulle läheinen ja vesi siis elementtini. Harmikseni vain en osaa uida itseäni syvemmässä vedessä. ToDo listalla onkin (jos uskaltaudun) aikuisten uimakouluun ilmoittautuminen.

Harvemmin ostan vaatteita ja tavaroita kaupasta, vaan tilailen enemmän nettikaupoista tarpeellisen. Suosittuja sivustoja ovat; H&M, Nelly, NetAnttila, Suomalainen kirjakauppa joitain mainitakseni.

Pidän perhosista. Asunnostani voi löytää mm. perhosaiheiset verhot, keittiöliinat, pöytäliinan ja mukin.

Olen harrastanut ylä-asteikäisenä sirkuskoulua ja nyt aikuisena haaveenani olisi päästä harrastamaan telinevoimistelua.

Erosin kirkosta vuosi sitten ja olen vuodesta 2000 asti ollut Wicca uskovainen.

Suosikkisarjojani televisiossa ovat mm; Täydelliset naiset, Rillit huurussa, Tyhjätaskut, Emmerdale, TopChef Suomi, MasterChef Suomi, Gordon Ramsayn ohjelmat, Rahaa ja rikkautta, Näytön paikka sekä 90210.

3. LAHJOITA TÄMÄ SAMA AWARD 15 PARHAALLE BLOGILLE/BLOGGAAJALLE.

Todella moni lukulistastani on tämän jo tehnyt/saanut mutta ainakin seuraavat:

Cami - i wait for no man

OcJulia

Tahtomattaan Peter Pan

Puurolautanen edessäni olen kuin kiukutteleva lapsi päiväkodissa Pyörittelen lusikallani puuroa toivoen sen vähenevän kuin itsestään, kiroan jokaisella pyöräyksellä sen koon, koostumuksen, maun – sen olemassaolon.

Viimeinen päivä, viimeiset temput testattavana. Tervetuloa osastolle oppimaan uusia tapoja .Olen itse oppinut jo kaikilta kerroilta, miten lautasen reunalle voi huolettomasti jättää tavaraa, kuinka shottilasin pohjalle voi jättää pienen tipan. Kuinka pystyy näyttelemään mallioppilasta hoitajille. Kertoo kun ahdistaa, suureen ääneen lupaa taistella sodassa, itkeä tirauttaa kyyneleet oikealla hetkellä, puhua toivosta siitä kuinka aurinko paistaa huomenna.

Tein niitä kaikkia jo viime kerrat, nyt en jaksa. Olen kyllästynyt ja väsynyt siihen. Ensimmäistä kertaa minulle laulettiin kuuluisa läksiäislaulukin, jota en tunne ansaitsevani. Se lauletaan niille jotka eivät jää hankeen makaamaan vaan tarttuvat lapioon ja tarpovat sen läpi. Ehkä siksi kuulinkin laulun sanat vääristyneesti.

Paino nousee liian nopeaan

anna mun lentää, tuulien teitä

Toive nousee yli ulapan

anna rauha, anna mun mennä

anna rauha, anna mun mennä

Lounaalla palaan taas lapsen tasolle ja poljen jalkaani, ”hyi yök en varmana syö noita, en tahdo!”

Mutta kahdessa viikossa on ylitetty esteitä, käsitelty enemmän asioita, palattu lapsuuteen ja etsitty muistoja (kuten aina toivoin sairastuvani vatsatautiin). Todistin itselleni ja muille voivani syödä runebergin tortun pakenematta kuten viimeisillä kerroilla. Siihen meni yli 15min mutta sain syötyä. En kyllä edelleenkään tykännyt, ainoa hyvä asia siinä taisi olla hillo.

Muitakin inhokkeja tullut vastaan; pähkinät –purematta nielty, maustekurkut –muusattuna ja purematta nielty, oliivit –pieneksi silpottu ja purematta nielty. Kuulemma senkin voi lisätä edistymiseni listaan, normaalisti olen ne jättänyt syömättä ja joutunut pahojen katseiden kohteeksi.

Sä olet edistynyt hurjasti vaikka itse et sitä näekään. Olet saanut lopetettua kompensaatiokeinot ja syönyt sellaista täällä mistä et pidä. Todistit sairaudelle olevasi vahvempi sillä sairaus saa sinut jättämään ne lautasen reunalle vain kapinoidakseen ja hallitakseen tilannetta edes vähän. Sinun pitäisi olla ylpeä itsestäsi!

Se saikin minut miettimään miksi en ole ennen vain syönyt niitä. Olenko aina ”paennut” ruokaa lähtiessäni osastolta vai onko se ruoka saanut minut siihen tilanteeseen että ainoa vaihtoehto on lähteä?

Ensimmäisen kerranhan minua ei koskaan terveeksi julistettukaan. 2007 syksyllä ilmoitin lääkäreille että haluan lähteä sillä ruokaa on liikaa ja painoni nousee. Ja pum, kotiuduttuani ensimmäiset kilot tippuivat kuin hiekkasäkit kuumapallon noustessa ilmaan.

Nyt neljä ja puoli vuotta myöhemmin olen taas kertomassa lääkäreille itsestäni. En tiedä olisinko tässä siltikään jos en olisi mennyt työterveyslääkärille uusimaan Seronil-reseptiäni. Enhän minä pari vuotta sittenkään ollut minkään terveydenhuollon listoilla käydessäni koulua, ja vaikka huomaamattani BMI kävikin 12 puolella. Ja kuinka huomaamattani paino nousi viitisen kiloa viidessä viikossa mamman luona.

Pitäisiköhän taas lähteä mammalle jotta en miettisi liikaa asioita, pois lääkäreiden luota, pois muiden potilaiden jotten joutuisi vain pyörittämään vääriä ajatuksia päässäni. Onko Salo minun pakenemispaikkani itseltäni? Pakenenko itseäni vai sitä millaiseksi väärä ruoka minut tekee. Kiukkuiseksi, ärtyneeksi, pieneksi lapseksi kun ei saa tahtoaan lävitse. Isäni oli oikeassa, olen jo aikuinen ja olisi lopetettava käyttäytymästä kuin kakara.

Herättäkää minut kun käyttäydyn taas kun aikuinen.

Kadonnut koodi

Miten voisi aloittaa lauseen joka kuvastaa epäoikeudenmukaisuutta. Tai ei epäoikeudenmukaisuutta vaan sitä etten ole samanlainen kuin muut, minua ei kohdella kuten muita. Muiden kanssa keksitään juteltavaa, kannustetaan tavoittelemaan sitä jotain suurta, muiden tunteet otetaan huomioon. No mitäpä tänne edes kuuluisin, jokainen muu on lahjakas omalla alallaan, on työ- sekä opiskelupaikat, on lahjakas laulamaan, soittamaan, piirtämään, elämään. Niillä toisilla on se joku suuri jossain. Minulla ei mitään, se meni jo. Yritin enkä onnistunut. Halusin toimittajaksi, kirjoittaa, kertoa tarinoita, herättää mielipiteitä. Mutta rymähtäen tulin takaisin todellisuuteen ja tähän maailmaan jossa se ei mene niin minun kohdallani. Epäonnistuin, en ole tarpeeksi hyvä. Joku toinen voittaa minut aina joten miksi yrittää.

Koskaan ei ole tarpeeksi hyvä, lahjakas, kaunis, laiha, älykäs, taitava. Koskaan en osaa sanoa sanoja joita tahdottaisiin kuunnella, minä puhun kuuroille korville, kuuroille seinille. Huudan tyhjään huoneeseen, ilman kaikua. Ilman sitä jotain mitä pitäisi olla. En ole koskaan se mikä tahtoisin olla, en koskaan se joka tahdoin joskus olla. Kuulumaton. Viimeinen vaihtoehto.

Ja nyt kai kroonikko, hylkiö. Tapaus ratkaisematon.

Et sinä voi lakaista kaikkea vain maton alle, ennemmin tai myöhemmin ne löydetään sieltä, älä nyt vielä luovuta siihen ettet jaksa taistella. Jokainen päivä on uusi taisto, yritä jaksaa vaikka välillä häviäisitkin. Aina on uusi yritys.

Voi kuinka itsekin uskoisin siihen. Anteeksi mutta minä en vain jaksa.

Sydämeni ei sano mitään, ja vaistoni käskee minun mennä nukkumaan, käpertyä kerälle ja itkeä.

                                                                        

Pakkasenpurema

Voi rakkahin ravioli, ymmärtäkää jo että vispipuuro yksinään on hyvää, mutta se ei ole hyväksi kenellekään kun se tungetaan täyttävän juustokeiton ja erikoisleivän kaveriksi. Kiitos taas kivusta ja kamalasta yöstä.

Ei se ollut mun vika, se oli sen ruoan vika!

Aamukin alkoi huonosti. Pakkanen tietenkin harmitti ihan tuhannesti ja lisäksi torkutin kelloani aivan liian pitkään. Hiuksetkin näyttivät siltä että olisivat pesun tarpeessa, mutta suihkuun raahautuminen on tuntunut viime aikoina kovinkin tuskalliselta. Paljon kivempi vain maata lisäaika sängyssä peiton alla, tai illalla tehdä tuhat ja yksi asiaa sen suihkun sijaan, no en iltaisin osaa käydäkään suihkussa.

Pakkasta varten jouduin pakkautumaan kuin pieni eskimo, ja ajattelinkin kuinka helppo olisi vain käpertyä jonnekin aivan palloksi ja nukahtaa. Kaivakaa minut ylös sitten keväällä kun on lämmin.

ps.voisiko minun vatsani ilmoittaa olevansa täynnä vasta puuron loputtua, ei siinä puolessa välissä

pps. nyt sattuu

Kipu kuolee huutamalla, sanoi apulanta, mutta nyt ei viittis kun toiset yrittävät nukkua.

Olisi pitänyt jäädä vain sinne peiton alle.