Karkausvappu

Mikäköhän ötökkä nyt minua pistänyt sillä olen kädet syyhyten kaivannut –leipomista! Ja kukkien istuttamista! Kukkajuttua en nyt ainakaan ymmärrä. Mutta leipominen sai ehkä potkaisun lauantaisilta Kädentaito-messuilta joilla olimme Haisulin kanssa. Ihastelin siellä taidokkaasti tehtyjä cupcakeja ja oli lähellä etten rynnännyt Lapsimessujen puolelle pikkukokkikouluun ja ruvennut leipomaan.

Sainkin äitienpäiväksi idean ja katsotaan saankohan toteutettua sitä. Silmiini iski niin ihanasti ne perhosenmuotoiset kakkuvuoat ja värikkäät päällysteet.. Jotka pahimmassa tapauksessa voivatkin lopulta löytyä roskiksesta ja keittiön seinältä. Lapsenakin hermostuin jos jokin värityskuva ei mennytkään juuri niin kuin halusin. Eli täydellisesti.

Mutta jos kuitenkin onnistun olemaan sotkematta seiniä voi äitienpäivänä saapua kylään vapiseva tyttö joka kantaa kädessään taidonnäytettään. Kuulen korvissani jo itseni huutavan ”Älä koske siihen, se menee pilalle!”

Jos aloittaisin pienemmästä näin alkajaisiksi, eli salaatin valmistamisesta, ja laittaisin vappueväät minulle ja Haisulille valmiiksi. Haisuli nimittäin karkaa luokseni evakkoon ja aionkin istuttaa hänet sohvalle ja laittaa piirrettyjä pyörimään. Ah.

Värikästä vappua! Lupaan pukeutua muuhun kuin mustaan!

::30.04.2006 Vappu Misa::

Tapasin pienen niiskuneidin

En ymmärrä miten olen koonnut itselleni muumiperhettä viimeaikoina ja yhdistänyt ihmisiä tiettyihin henkilöihin. Nyt löysin Niiskuneidin.

Niiskuneiti hahmona on mielestäni sellainen joka rakastaa kaikkea kaunista, mutta on myös herkkä ulkonäköpaineille. Milloin hän on leikkivinään olevansa prinsessa tai löytölapsien äiti, hän on aina huolehtivainen. Vaikka kasvattilapset vetivätkin hänet äärirajoilleen puri hän vain hammasta yhteen ja mumisi ”äidit eivät suutu”.

Kuten Haisulikin, on Niiskuneiti yksi hahmoista josta en juurikaan pitänyt, mutta nyt tämän uuden ihmisen, ystävän myötä olen katsonut Niiskuneitiä eri tavalla. Tekisi mieli ottaa se vain syliin ja suukottaa otsatukkaa kun maailma on ilkeä.

Kuten Haisulinikaan ei haise, ei tämä Niiskuneitikään ole pyöreä. Hän on pieni ja kaunis ja iloisen keltainen.

”Älä nyt itke enää, vaan syö voileipäsi, muumipeikko sanoi. Lähdetään sitten kiipeilemään tämän metsän läpi. Ja kampaa hiukan otsatukkaasi, sillä minusta on hauska katsella sinua kauniina.” [Tove Jansson – Vaarallinen juhannus]

Säännöt tavoiksi

Minulla on sääntöni, aivan kuten kaikilla muillakin. Niitä voi myös kutsua kontrolloinniksi tai itsensä vahtimiseksi. Lapsikin tekee heti tuhmuuksiaan jos ei sitä vahdi, niinhän sanotaan, joten varmaan minäkin, jos minä en itseäni vahtisi ja asettaisi sääntöjä. Kuka ottaa selvää leikkiikö lapsi ilman valvontaa vain rauhallisesti ja sääntöjä noudattaen.

Voihan näitä kutsua myös tavoiksi, rutiineiksi, käyttäytymismalleiksi, lapsena opittuina tai vanhempina itselleen kehitettyinä.

Katukivetyksen ruuduille ei saa astua.

Varjoon mentäessä on pidätettävä hengitystään.

Oikea kenkä laitetaan jalkaan aina ensin.

Sohvan oikea puoli on parempi puoli istua.

Muistan kun näin pikkutytön syömässä hampurilaista mc’donaldsissa ja hän ei tykännyt hampurilaisen sisällä olevasta ketsupista. Ranskalaiset kuitenkin hän söi ketsupin kanssa. Kun kysyin asiaa häneltä hän tokaisi vain ketsupin kuuluvan ranskalaisille. Kun vielä ihmettelin hänen tapaansa, loi hän minuun halveksuvan katseen ja sanoi hyvin hitaasti, kuin vähäjärkiselle; ”Eihän ketsuppi nyt hampurilaisessa voi olla kun se on ranskalaisilla, ei sitä voi kahta kertaa olla”.

Tuntuipa tyhmältä, sehän oli täysin päivänselvä asia.

Onhan minullakin tapoja jotka, no, tuntuvat minusta vain oikeilta. Minun käteeni kuuluvia toimintamalleja. Moni liittyy ruokailuihin, kuten etten mielelläni söisi kahta ruokaryhmää (kasvikset - liha/kana/kala/soija - peruna/pasta/riisi/leipä ym) enempää saman aterian aikana. Ja luumut on pilkottava viilin seassa ensin, ennen kuin sitä voi ruveta syömään.

Mutta on myös muitakin, joita minun on vaikea rikkoa. Misan panta on laitettava aina pään alta vasemmalta oikealle, sukat pitää pukea ennen housuja, puhtaat vaatteet sijoitetaan aina pinon alimmaiseksi jotta kierto säilyy. Kirja sarjat (esim. Tiina-sarja) on luettava oikeassa järjestyksessä, eli siinä milloin ne ovat ilmestyneet. Ei sikin sokin osa kerrallaan.

Kirjoihin muutenkin on tullut tietyt rutiinit ja säännöt, jotka joskus ärsyttävätkin, mutta niitä ei voi rikkoa. Jos omistan kirjailijan yhden kirjan, ja pidän siitä, on minun saatava kirjailijan muutkin teokset, samassa muodossa. Siis pokkarina tai sidottuna. Ne eivät voi olla sekaisin kumpiakin, elleivät ole eri sarjaa kuten esimerkiksi Sophie Kinsellan kirjat. Himoshoppaajathan on kirjasarja ja kevyttä lukemista, joten ne kuuluu olla pokkareina. Ja sitten taas Kinsellan 5muuta ilmestynyttä kirjaa kuuluu olla sidottuina, eli siis oikeina kirjoina. Miksi?

No.. koska se vaan kuuluu niin.

Ärsyttää vain etten voi hallita kirjojen kokoa, niiden paksuutta sekä korkeutta. Niiden vuoksi olen tuhlannut monia päiviä asetellessani niitä oikein ja oikeille hyllyille jotta kaikki mahtuisivat seisomaan esiin. Kivoimmat kirjat täytyy tietenkin olla näkyvimmällä paikalla, ja sen vuoksi revinkin hiuksia päästäni miettiessäni Harry Pottereiden sijaintia. Ne ovat niin (ihanan) paksuja etteivät kaikki mahdu seisomaan siinä kapeassa hyllyssä missä muut kivat kirjat ovat. Mutta en voi myöskään laittaa niitä toiseen hyllyyn, on kuin luokittelisin ne alempaan kastiin.

Ja sitten Marian Keyes päätti julkaista uuden kirjansa eri korkuisena kuin vanhat! Menetän vielä yöuneni kirjojen vuoksi ellei kirjahylly ehdi sitä ennen haljeta kun hakkaan päätäni siihen niin useasti.

Inhottavaa kun on tietty visio miten asia kuuluisi mennä niin että siitä tulee rutiini, tapa, pakko ja kukaan muu ei noudata sitä.

Vaaleilla jäljillä

Kuinkakohan monta mustaa tai tumman väristä neuletta omistan, tai ylipäätänsä sen värisiä vaatteita. Tuntuu nimittäin siltä että jatkuvasti olen pesemässä tummaa pyykkiä ja nuo harvat vaaleat odottavat puhtaampia päiviä varmaan vielä ensi vuodenkin.

Tänään tungin vaaleiden mukaan kaiken maailman harmaat sekä vaaleita muistuttavatkin vaatteet. Silti sain täytettyä vain puoli koneellista. Ja seuraavaksi kone täyttyikin taas tummasta. Ehkä se on jo huomattukin että tunnen itseni varmemmaksi mustat vaatteet ylläni.

Kunhan kelit vielä vähän aurinkoistuvat ja kuivuvat tiet niin uskallan varmemmin ottaa käyttöön vaaleanpunaiset conversenikin. Jokin väripilkku on kuitenkin oltava. Ehkä.

Tai sitten piilotan ne säärystimien alle. 

::Aamu ja aurinko - mikä sen parempaa?::

Mieltymysten etsiminen

Myönnän, olen aina ollut helposti ihmisten johdateltavissa. Johtuuko se siitä, että olen kaksonen. En ole yksin voinut mielipiteitäni pohtia vaan olen aina katsonut kun mieleltään vahvempi meistä sanoo että asia on noin tai miten asiat tehdään ja siten käsittänyt ne ainoina oikeina.

Teinivuosina tuntui jo oudolta kuunnella erilaista musiikkia kuin siskoni, monesti sainkin huudot huoneeseeni ”lopeta sen paskan kuunteleminen!” ja kun kaveripiiri alkoi eroamaan. Tai kaverit erkaantumaan minusta ja liittymään enemmän siskoni seuraan. Silloin ajattelin että siskoni on oikeanlainen. Minunkin kuuluisi pitää siis samoista asioista.

Joitain kavereitanikin häpeilin ulkoisten paineiden vuoksi. Nyt kaipaan juuri niitä ystäviä enemmän kuin näitä joiden vuoksi heitä häpesin. Lopetin harrastukseni mistä pidin erittäin paljon koska muut sanoivat sitä apinakouluksi.

Jos ajassa voisikin mennä takaisinpäin.

Aina olen tehnyt ja pitänyt asioista koska niistä kuuluu pitää. Olen maistanut tupakkaa teini-iässä koska niin kuului tehdä. Sain heti outoja katseita jos en halunnut. Olen juonut alkoholia koska ikäisteni kuului maistaa sitä. Olen myös juonut itseni sellaiseen kuntoon että vanhempani ovat joutuneet minut hakemaan ja etten seuraavana aamuna muistanut mitään. Silloin nauroin ja vitsailin siitä koska niin kuului tehdä, nyt minua vain hävettää ja hyvin paljon.

Yritin käyttää slangi- ja kirosanoja kuin muutkin ikäiseni, mutta suuni tuntui likaiselta jo samperi sanasta. Aina kirosanan sanottuani halusin maastoutua ja mennä piiloon koska pelkäsin siitä seuraavaa tukkapöllyä ja huutoa. Muille kirosanat sopivat, minä sain niistä sapiskaa. Ehkä sen huomasi että suuhuni ne eivät sopineet.

Olen miettinyt mistä oikeasti pidin silloin ilman muiden sanavaltaa ja salailematta. Saldokseni sain vain mustan värin ja converse kengät.

Mutta nyt olen tässä ja edelleen mietin mistä oikeasti pidän. Ja samalla kuitenkin päässäni pyörii että saanko pitää oikeasti siitä ja tuosta jos joku muu ei pidäkään. On edelleenkin vaikeaa pitää jostain ilman että kysyisin jonkun toisen mielipidettä.

Etsintä on siis hyvä edessä, niin maku- haju- tunto- kuuloaistienkin suhteen. Ja kokoajan joudun kuitenkin kysymään itseltäni, pidänkö oikeasti.

Kuvapäiväkirja

Koska kirjoituspääni ja sormeni ovat nyt aivan eri taajuudella kirjoitus tulkoon silloin kun tullakseen eikä pakotettuna. Siltikin halusin tuoda päivän kuvat näytille, varsinkin matkalaukku koirani.

 Ja koska Haisulini tahtoi tietää Muumi –mukieni määrän, ja tokaisi että minun pitäisi joskus ottaa kuva jossa esiintyisi jokainen muumituotteeni. Nyt Haisulia varten kuitenkin oli otettava tämä seuraava kuva. 

Pakollinen elämänkaari?

Minusta on epäreilua että se uni olikin totta kun heräsin.

Unia on aina vaikea muistaa, saati käsittää, herättyään. Viime yönä näinkin sekavia unia, olin vuoroillani vanhempieni laatikossa, töissä, pakoilemassa ilmapalloja. Yhtenä hetkenä myös tiesin ettei seuraavaa hetkeä tule ja mitä päätin tehdä, tanssia ympyrää sadettimen ympärillä, ilman pelkoa. Tein sitä joskus pienenä lapsena, juoksenneltiin kavereiden kanssa kilpaa sadettimen läpi ja ympäri. Paras sadetin oli se joka sateen lailla heilui puolelta toiselle, välillä saatoimme nähdä jopa pienen sateenkaaren. Aarretta emme vain koskaan ehtineet etsimään iloltamme.

Katsoin joulun tienoilla (kai) 5-osaisen dokumenttisarja Anne Frankista ja viimeinen osa, jossa Annen perhe lopulta löydettiin, sai minut miettimään loppua. Kai Anne tiesi sen lopulta tulevan, ja kuinka pitkään hän jaksoi olla toiveikas. Tiesikö hän että kiinni jääminen merkitsisi samalla loppua, ja väistämätöntä kuolemaa. Vai oliko hän silloinkin toiveikas?

Kuule Mamma, olen ajatellut sitä kaikkea aika lailla.

Itse siinä iässä en ajatellut juuri kuolemaa, nykyään jokainen päivä. Tuleeko se suuri viikatemies ensiyönä, ja jos tuleekin olisinko minä sittenkin halunnut nähdä huomisen auringonnousun? Se ei pelota minua, luonnollistahan on että jokainen meistä poistuu aikanaan ja olisi typerää kuvitella kaikkien menevän täysin sen elämänkaaren mukaan kuin odotetaan. Syntymä-koulutus-työ-naimisiinmeno-lapset-eläke-nukahtaminen. 

Enemmänkin huolestuttaa että teinkö kaiken mitä piti ja olenko unohtanut jotain. Aivan kuin ovesta lähtiessäni tarkastan laukkuni moneen kertaan ja oven ulkopuolella vielä mielessäni. Vihdoinkin kun olen päässyt lähtemään, mitä tekisinkään jos huomaisin joutuvani palaamaan takaisin. Voisinko lähteä enää?

Minä en aio enää viettää tavallista paikallaan pysyvää elämää. Luon itse oman onneni.

[Sitaatit Muumit –tv sarjasta. 60/101 Muumipapan muistelmat 1]