Ystävyyden tunne

Olenko koskaan kertonut teille ystävästäni Camillasta? Siitä kuinka hän toisinaan ärsyttää minua soitoillaan juuri kun olen tekemässä jotakin, siitä kuinka hän höpöttää minulle asioita jotka eivät joskus jaksaisi kiinnostaa minua pätkääkään, ja siitä että hän joskus ohittaa täysin minun kuulumiseni. Olenko siis koskaan kertonut kuinka hän pitää minut kiinni elämässä?

Ne ärsyttävät soitot merkitsevät hänen ajattelevan minua, turhanpäiväiset jutut on vain tekosyy kertoa että hän haluaa olla yhteydessä ja minun kuulumisten sivuuttaminen merkitsee vain sitä, että ne ovat niitä kuulumisia jotka pitäisi vain unohtaa. Ne ajatukset joille ei anneta sijaa.

Tapasimme toisemme kun hän saapui työpaikallemme töihin kolmisen vuotta sitten ja jo ensimmäisenä päivänä juttelimme kuin vanhat tutut. Seuraavana päivänä minä olin aamuvuorossa ja hän tuli iltavuoroon, mutta niiden parin tunnin aikana kun ehdimme yhdessä työskentelemään, kuljimme käsikoukussa minne menimmekin, ja heti viikonlopuksi sovimme menevämme yhdessä ulos. Tosin sitä kyseistä tapahtumaa emme ole toistaneet edes vuosipäivien kunniaksi, Kivenlahden Seurahuone ja huonot räppikeikat jääköön historiaan.

Olemme opettaneet toisillemme pieniä ja suuria asioita vuorotellen, hän opetti minut käyttämään taas mekkoja ja olemaan tyttömäisempi, minä opetin hänelle mustapäälappujen ihanuuden ja kasvokuorimisaineen käytön.

Hän opetti minut pitämään enemmän katkaravuista, ja minä opetin hänelle pippurin kurkkuviipaleiden päälle. Hän sai minut maistamaan valkosipulin kynttä ja minä kostin ja laitoin hänet maistamaan sienisalaattia.

Näin kesäaikoina pääsen nauttimaan hänen seurastaan enemmän, sillä olemme useammin töissä yhdessä, ja ne päivät saavatkin minut muistamaan miksi hänestä pidän. Tuntuu kuin jokaisella tapaamiskerrallamme

opin hänestä jotain uutta, ja jokaisella kerralla raotan hieman enemmän minun salaisuuksien arkkuani, mikä nostaa tunteet pintaan.

Hän on nähnyt minun huononpäiväni töissä ja minä hänen. Olemme nauraneet yhdessä tapaturmillemme töissä, oli se sitten peukalon jättäminen kassalippaan väliin tai jopa päähän tippunut rullakko. Kova kipu mutta naurulla olemme aina asioita muistaneet.

Kerrankin hän itki puolestani koska minä en siihen pystynyt, hän tunsi sen mitä minun olisi pitänyt tuntea. Hän teki sen mitä minä en pystynyt ja osannut. Kunpa voisin vain jakaa sen tunteen mikä minulle tulee ollessani hänen kanssaan, kun hän saa minut tekemään jotakin mitä en koskaan kuvitellut tekeväni.

Kuten tänään, kuten nyt, hän on saanut minut itkemään oikeasti, hän on saanut kyyneleet vierimään silmistäni ulkoillessani koirien kanssa, vain siksi että minä tunsin sen mikä monelle muulle on niin helppoa ja itsestään selvää, minä tunsin välittämisen tunteen kunnolla sydämessäni. Ja ennen kaikkea minä tunsin kiitollisuutta.

Kiitos sinusta, ja kiitos että olet siinä vaikka olenkin toisinaan aikamoinen apina ja urpo. Kiitos.

Opin jotain tärkeää sinä iltana. En saisi yrittää estää kaikkea tapahtumasta. Joskus kuuluukin tuntea olonsa kiusaantuneeksi. Joskus kuuluukin olla haavoittuva muiden nähden. Joskus se on välttämätöntä, koska sen ansiosta ihminen löytää seuraavan osan itsestään, seuraavan päivän. [©Cecelia Ahern – Mitä huominen tuo tullessaan]

Jarrua toimittaja Mäkinen

Tahtoisin NIIIIIN sen ajatuksen siirtimen, mistä olen puhunut jo monesti. Tänäänkin koirien kanssa aamulenkillä tuli vaikka mitä mieleen, varsinkin kun kuuntelin harakan naurua, se oikein kiherteli. Sellainen kihertely minkä voisi olettaa kuulevansa vain piirretyissä, mutta siellä rappusten yläpäässä se naureskeli, ei mikään ihmekään olinhan minä juuri sängystä nousseen näköinenkin.

Lupailuni tiiviimmästä kirjoittelu tahdista ei siis toteutunut, vaan viime viikollakin heti työvuoron jälkeen suljin kaiken maailman ulkopuolelle väsymyksestäni johtuen. Camikin on hermostunut monesti kun en ole vastannut puhelimeen tai viesteihinkään, ilkeästi olen välillä vain laittanut puhelimeni äänettömälle ja antanut sen surrata rauhassa. Anteeksi siis kaikille keitä olen laiminlyönyt viime päivinä virtuaalisesti, aamu kuudesta iltapäivä kahteen saakka olen jaksanut hymyillä ja olla pirteä, sen jälkeen olen antanut vain naamani rutistua kuin rusina ja sulkea tosiaan koko maailman.

Nyt eilinen oli vapaapäivä, kuten on tämäkin, ja olen suorittanut tehtäviä ehkä liiankin touhukkaasti, sillä nukahdin eilen aurinkoon. Onneksi sentään en palanut, mikä onkin jo aikamoinen suoritus tältä kesältä, en ole palanut kertaakaan, en edes pienesti! Mutta sekin on sitten korvautunut pienillä työhaavereilla, poltin peukaloni bakery uunilla leikkiessäni sunnuntaina, ja sormet on täynnä pieniä viiltohaavoja.

Mutta nyt yritän saada viimeisenä vapaapäivänäni kirjoitettua jo valmiiksi postauksia jotka laitan ajastuksen kanssa tulemaan. Ja nyt työkaverin, ketä olen tuurannut, palattua lomalta minun työvuorotkin ovat pääosin taas iltapainotteista, joten aamupäivät voin kuluttaa taas kirjoittaen.

Älkää siis huolehtiko, täällä minä olen hieman kiireisenä vain ja yritän saada itseni jarruttamaankin hieman.

Jääräpäät ja menninkäinen

Eilinen oli ihana päivä, jo yksinään sen takia ettei minulla ollut kertaakaan kylmä. Uskaltauduin jopa pukeutumaan keväällä ostamaani shortsihaalariin, jota olen vierastanut vähän. Ehkä siitä syystä, että se jättää sääret niin paljaaksi, olen tottunut hameidenkin kanssa pitämään legginsejä, korvaan särähtänyt niin kovin siskon ja yläaste ystävän tokaisut uv-valoissa hohtavista jaloistani. Punapään harmi, ikuinen kalpeus, siskolle meni se rusketuksen taito, kaiken muun kauneuden ohella. Taisi sitä kismittää kun vatsassa vedin kaiken ruoan itseeni niin päätti hän tarrata kaikkeen muuhun. Pisamat ja kalpeuden jätti sitten minulle, pirulainen.

Mutta tosiaan eilen oli aivan upea päivä, tämän kesän yksi parhaista. Vietimme tunnin koirien kanssa koirapuistossa chihutapaamisessa jossa Rafi kuluttikin energiaa halutulla tavalla. Illalla ei jaksanut edes Tikrun kanssa leikkiä, Tikru sai rauhassa hieroa sitä Rafin nauttiessa silmät kiinni. Harvinaista että tuo pikku riiviö pysyy niinkin kauan paikoillaan. Misakin kävi tutustumassa muihin koiriin ja omistajiin, mutta vietti suurimman osan ajasta penkkini alla varjossa. Rafi juoksi kieli pitkällä ympäri puistoa ja tuli välille luokseni häntäänsä heilutellen kun sanoen ”kiitos että tultiin tänne, täällä on kivaa!” Mutta pikkulapsienkin tapaan häntä oli aina muistutettava juomaan.

Välillä tuntuukin että omistaisin kaksi lasta kahden koiran sijaan, sen verran jääräpäitä tuntuu molemmat olevan. Tai sitten niillä on vain korvat niin täynnä muita ajatuksia, että komentoni tosiaan menevät kuuroille korville. Toinen tahtoo toiseen suuntaan, ja toista kun kerran komentaa jo sekunnin päästä on unohtanut mitä komennettiinkaan. Ja silloin kun itse haluaisi mennä verkkaisesti, toisen noista on ainakin juostava fleksipitkänä lintujen ja kaiken liikkuvan perässä. Yksi aamu tavattiin rusakkokin, ei tunnu nämä kaksi jääräpäätä ymmärtävän että enemmän niiden pitäisi pelätä sitä pupua kun pupun niitä. Koko ero on kuitenkin melko huima, ainakin tämän yksilön kanssa. Itsekin pelästyisin jos tuollainen tulisi pimeällä kadulla vastaan. Lisätään siihen vielä maaniset loistavat silmät ja hillittömät torahampaat niin sydäri olisi lähellä. Tai sitten koko matinkylä heräisi kiljaisuuni.

Ja kun itse haluaisi mennä nopeasti molemmat, tai juuri se toinen (hienohelma Misa..) laahustaa perässä kuin se käveleminen olisi maailman rasittavinta puuhaa, tai sitten toinen (eli siis Rafi) pysähtelee sekunnin välein juuri jalkojeni eteen että olen kompastua. Ja jokainen haju on haistettava millimetrienkin etäisyydeltä. Mutta ovat kyllä niin ihania etten luopuisi niistä millään.

Ja mistä se otsikon menninkäinen tulee, siitä että juurikin sen näköisenä tuolla viiletän aamuisin noiden kanssa ulkona. Kirkkaanpunainen tukka sikin sokin, ja päälle vielä meikkaamaton naama. Voi olla siis että matinkylässä ensin kuuluu naapureiden kirkaisuja nähdessään minut, kun minun kirkaisu jättipupun takia. 

Even if somebody tried to stop my heart I'm still alive I will never give up

Tiedän, tiedän että lupasin kirjoitella useammin mutta viimeaikoinen kiire on ajanut minut niin väsyksiin että olen uuvahtanut kotiin päästyäni ja harvoin jaksan edes kaivaa kannettavaa syliini. Ja puhelimella postaileminenkaan ei ole minua sillä inhoan sen hitautta ja sitä että teksteistä tulisi väkisinkin lyhyitä. Näin koneen kanssa tuntuu että kontrolli olisi paremmin hyppysissäni.

Mutta ei huolta, nyt alkaa vapaat aina keskiviikkoon saakka, joten jospa nyt vaikka ehtisin kirjoittamaan ja kertomaan mitä minulle kuuluu ja mitä minä olen kuluvina päivinä tehnyt. Ja miten olen pukeutunut, joka kostautuikin luultavammin kuumeiluna. Palailemisiin siis! Tässä kuvia kuitenkin viime ajoilta.

::Rafin aamupalana toimii myös mun sormi::

::Sain tollasen kylkiäisenä Royal Caninin koiranruoka ostoksesta::

::Konfirmaatio juhla-asua::

::Paikallaan pysyy vaikka tulisi kuinka kuuma..::

::..Kunnes Misa päätti että se on SEN paikka::

::Synttäripäivänä päätin pukeutua mekkoon::

::Säväytin hiuksiani::

::Löysin vihdoinkin omalla nimellä varustetun kokis pullon Nöykkiön valintatalosta! (sori Cami, siis vt:stä)::

::ElisaVahti vakoilua::

Arjen rytmit

Sain kommenttia, missä pyydettiin kirjoittelemaan useammin, ja kyllä minuakin nämä pitkäksi venyvät tauot ärsyttävät. Monesti olen ulkona kävelyllä jolloin päähäni tipahtaa ties millaisia lauseita, mutta jotenkin se näppäimistöllä leikkiminen vain on jäänyt. Lomat on kuitenkin nyt lomailtu ja paluu arkeen toivottavasti palauttaa myös kirjoittamisen tahdin.

Tosiaan noin 12tunnin kuluttua minun pitäisi olla pirteänä jo kassalla hymyilemässä tutuille asiakkaille. Hyvä onkin hymyillä kun maanantaina kävin hammaslääkärissä pulukalustoa putsailemassa. Hammaskiveä ei onneksi ollut paljon, joten vain pienellä hampaiden kaivelulla selvisin.

Mitä muuta sitten lomalla on tehty, no kävin alkulomasta Salossa Mamman luona, seuraavalla viikolla käytiin äidin kanssa Tallinnan risteilyllä. Pidin itse kovin paljon Eckerölinen uudesta Finlandia laivasta, siisti ja viihtyisä, lisäksi baari/viihde puoli oli sijoitettu toiseen päähän, kun itse me taas vietimme äidin kanssa aikamme toisen pään kahvilassa. Meno matkalla otimme meriaamiaisen jonka ansiosta äidillä ei nälkä yllättänyt enää loppupäivästä. Mitään ostoksia, ripsiväriä lukuun ottamatta, en tehnyt. Enpähän minä sieltä mennyt mitään hakemaankaan, pikemminkin tahdoin vain nauttia matkustelun tunteesta.

Sitten tuli juhannus ja sain aikaiseksi värjätä hiuksetkin loman aikana. Ja säätkin ovat suosineet mihin on oltava tyytyväinen. Nyt kun parvekkeelta katson, sade näyttää tulevan, onhan ne sitä ukkostakin luvanneet. Kuhan vain lauantaina olisi aurinkoinen sää, niin tarkenee hameessakin. Suunnitelmissa on laittaa päälleni Nellyltä tilaamani alemekko, joten toivottavasti pääsen toteuttamaankin suunnitelmani.

Nyt, iltapuuhat käyntiin ja kohti sänkyä, huomenna se arki siis koittaa.

Väärän jalan kapina

Vaikka aamulla olisikin tullut nousseeksi väärällä jalalla, peilistä katsoisi Ursula eikä todellakaan prinsessa Ariel ja ainoa vaate mitä päällensä voisi kuvitella on jätesäkki, ei tarvitse olettaa koko päivän jatkuvan samalla tavalla. Minä sain siitä todisteen kokiessani tämän päivän torstaina.

Puin siis lähinnä jätesäkkiä muistuttavan vaatteen päälleni ja lähdin kohti sovittua tapaamista Haisulin kanssa. Ensimmäiset päivän ilostuttajat (siis Haisulin jälkeen) sain lounaalla, kun Haisuli oli tuonut minulle Lontoosta tuliaisia (oi kunpa itsekin pääsisin joskus englantiin!) ja myöhäisen nimipäivä lahjan.

Lounaan jälkeen suuntasimme kauppoihin ja kuten aamuinen vääräjalka myös toteamus ”minä en sitten oo ostamassa mitään” päätti iskeä minua nilkkaan ja todistaa ettei olettamukset aina ole hyväksi.

Sillä käytyäni vain kurkkaamassa SpiritStoressa katsomiani kenkiä, mukaani lähtivät siitä mielestäni kivemmat nahkaiset versiot ja vielä 20% alennuksella. Jos en olisi käyny kurkkaamassa, olisin luultavammin myöhemmin ostanut katsomani kengät Anttilasta plussapisteiden toivossa, ja kokenut katumusta huomatessani nahkaisen version. Ja löytyi vielä oikea kokokin, 35! Kuinka harvinaista on löytää tuon koon kenkä muuta kuin lastenosastolta.

Alennusketju jatkui piipahtaessamme GinaTricot myymälässä, sieltä löysin kaksi tavallista pitkähihaista pitkää paitaa puolet halvemmalla kuin normaalisti, valkoinen minun oli pitänyt ostaa jo jonkun aikaa vanha kun oli saanut itseensä jo lähtemättömät tahrat. Punajuurta, mansikkaa, yms. Jos minulla on valkoista päälläni, onnistun sen äitini tavoin aina tahrimaan jollain mikä ei hyvin pesussa lähde. Mustia ja tummia vaatteita koristaakin sitten yogurtin tapaiset tahrat. Ikää pian 30v enkä vieläkään nähtävästi osaa syödä ilman kaulalappua?

No vanhankin pitäisi aina oppia uutta, ehkä minun pitäisi myös sottaisuuden lisäksi opetella olemaan olettamatta asioita ennalta.

Pelin imaisema

Olen ollut erittäin huono blogien suhteen, sen kirjoittamisen ja lukemisen. Voisinpa vain syyttää kesää ja sen tuomaa lämpöä, sitä fiilistä jota olen hehkuttanut jo niin paljon kaikille että pesäpallon isku päähäni ei olisi kaukana. Niin olenko jo kertonut että olen kesä ihminen? Ja että rakastan sitä?

Sadekaan ei saa minua masentumaan, viimeksikin seisoin hymyillen sateessa Misan kiroten vieressä kastumistaan. Kesällä kaikki on niin lämmintä.

Ovathan meteorologit uhkailleet sateen ja kylmien ilmojen pian saapuvan, mutta aina ovat joutuneet pyörtämään puheensa. Tänäänkin aamulla näytti jo kovin synkältä ollessani koirien kanssa lenkillä, mutta vaikka varauduin siihen että joutuisin pukemaan pitkät housut jalkaani, näyttää siltä että hame kelillä mennään myös tänään. Toisaalta jotenkin tahtoisin kunnon ukkosen tulevan, on ihana nähdä luonnon näyttävän kunnolla voimansa.  Tulen kaapista ulos ja myönnän, etten ole koskaan pelännyt ukkosta, enemmänkin nauttinut sen rätinästä, kuitenkin aina massan mukana ja kunnon naisena olen aina uikuttanut meneväni aina peiton alle piiloon. Ja paskat, minä olin nenä kiinni ikkunassa ja mieluiten olisin jopa seisonut keskellä peltoa ja katsonut salamoiden tanssia!

Mutta siihen miksi olen ollut huono tietokoneenkäyttäjä, on tuo puhelimeni. Ja siihen lataamani peli, Cityville. Luulin jo päässeeni siitä yli kun vuosi sitten lopetin sen pelaamisen, mutta nyt se tuli takaisin. Perhana. Nyt kannan puhelimen laturia laukussani, sillä pelaaminen imee sen nopeasti tyhjäksi.

Kaupunkipelit ovat ennenkin valloittaneet näyttöjeni ruutuja, kun ala-asteellla paras ystäväni tutustutti minut SimCityyn. Aina kaverin isoveljen ollessa poissa, me kaksi käytimme tilaisuutta hyväksemme ja olimme nenät kiinni ruudussa. Eipäs ihme että meillä molemmilla nykyään on silmälasit..

Voi perhana tuon pelin kanssa, se valvottaa minua silloin kun minun pitäisi nukkua, ja jos se toimisi ääni ohjauksella kävelisin varmaan handsfree korvassani yksikseni pulisten ulkoiluttaessani koiria. Sitä ominaisuutta odotellessani on kuitenkin vain kulutettava sormia.

Onko joku muu hurahtanut kyseiseen peliin, tai johonkin muuhun mikä saa ajan kulumaan kuin itsestään?