Leikkeleit(t)ä

Alkuviikosta autoni huoltokäynnin takia isi heitti ja haki minut töistä. Hakumatkallaan hän samalla asioi kaupassa ja osti minulle kotiin paketin Gotler makkaraa koirille! Sanoin etten suostu siihen edes koskemaan ja isi ehdotti hanskoja. No tänä aamuna, jotta saisin kuvan todistusaineistoksi isille annoin koirille aamupalan seassa palasen. Minä koskin siihen makkaraan. Mutta hyi yök en syö.

En tiedä miksi minulle on tullut inho makkaran koskemistakin vastaan, liekö se limaisuus se mikä kaloissakin minua etoo.

Kyllä kuitenkin joudun viemään tuon makkarapaketin isilleni eli parempiin suihin, ei se meillä tule menemään, nopeammin se on homeessa kun sen avasen.

”No kyllähän se menee jos makkaran päivässä antaa”

- No ei nyt yhtä makkaraa, iskä herranjestas.

”No mitä, kaksiko?"

- Korkeintaan puolikas jos sitäkään.

”Noh noh, älä nyt hulluja puhu.”

No mutta pieni koira, pieni masu, ja pieni sydän. Ja kaiken lisäksi se papan lellimä pikkuporsas on kiinteytyskuurilla. Joten tosiaan korkeintaan puolikas kahdelle koiralle.

Henkäys hiuksissani

Nyt on virallisesti kesä ja se on tehty minua varten. Olen viime päivinä ollut ärsyttävän pirteä, kun muut ovat tunteneet painostavan ilman kiukkuna tai väsymyksenä. Nauroin ilosta perjantain iskiessä minua sadepisaralla, nautin jokaisesta tuoksusta, jokaisesta tuulen vireestä, jokaisesta lämpimästä tunteesta. Eilen en olisi millään mennyt nukkumaan, vaikka kello oli jo kymmenen minä olin virtaa täynnä ja tahdoin kävelylle, ja sinnehän oli mentävä. Minua ei haitannut ne ukkosen jyrähdyksen vaan iloitsin kuinka onnellinen olinkaan. Kesä on täällä, ja minä voin kävellä ulkona illalla vain neule päälläni.

Kesä, kuinka sinua kaipasinkaan!                                                         

Minun tekisi melkein mieli nostaa kädet ylös ja yrittää tarttua sekunteihin ja minuutteihin aivan kuin voisin estää niitä kulkemasta eteenpäin, kuin pikkutyttö, joka yrittää pyydystää saippuakuplia.

©Cecelia Ahern – Suoraan sydämestä

Tarinan toinen puoli

Mietitkö koskaan mitä pinnan alta löytyy, siis sen emalipinnan joka näyttää kiiltävältä mutta voikin kätkeä muuta allensa. Jos olen jättänyt vastaamatta kysymykseen johon olisit toivonut vastauksen, tai olen jättänyt huomioimatta kommentin jossa olet avannut sanaisen arkkusi. Halutatko tietää enemmän, saada vastaukset niihin jättäen pois kaiken kiillotteen. Jos haluat raaputtaa kokeile arpaonneasi ja laita minulle sähköpostiosoitteesi (en julkaise niitä) ja katsotaan, pääsetkö kurkistamaan mikä on tarinani toinen puoli. 

Kolmekymmentäpäivää kuvina - Day 18

A photo of one of your classes/workday – Kuva yhdestä koulu/työ tunnistasi 

Koko haasteen lista ja aloitus

Tiistain todisteet

En ole viitsinyt hirveästi kättäni ja rannetta, rasittaa kirjoittamisella (mikä on minulle hirveän vaikeaa, kirjoittaminen kuitenkin on aina ollut minulle se tapa jolla käsittelen asioita! Isi tosin tokaisi tähän että ehkä olisi aika opetella sitten puhumaan..) joten päätin tehdä taas päivä kuvina postauksen. Videopäiväkirjaa en vielä ole onnistunut tallentamaan, tuntuu oudolta puhua tyhjälle näytölle. Näin kirjoittaessa on helppoa perua sanojansa ja poistaa se lause mikä ei sanallisesti osukaan oikein. Ja muutenkin olen niin paikallaan pysyvä (siis en) että olisiko videolla sitten loppujen lopuksi mitään. Tai asennan päähäni kameran ja yritän toteuttaa Iholla –sarjan tyyliin kertomista. Harmi vain ettei sitä videokameraa ole..

Nyt tämä meni taas tähän raapusteluksi vaikka piti tulla todistusaineistoja eilisestä päivästä. Sormet pysykää jo pois näppäimiltä..

Kuten yleensäkin tiistai alkoi heräämisellä. Herättiin vielä ihmeen aikaisin ja päätettiin lähteä pidemmälle aamulenkille. Koirat tietenkin tuntien, tai tuon neiti ”laahustan kuin porsas” koiran tuntien, se kierros joka normaalisti kävellessä olisi taittunut vartissa, venyi siihen yli puoleen tuntiin. No saipahan tämäkin porsas välillä liikuntaa.

Päivä jatkoi rutiinimaista kulkuaan aamulenkin jälkeen. Pupuni Cami soitti, ja vietimme taas hyvinkin tuttuun tapaan aamupäivän puhelimessa. On ihme ettei kuitenkaan meiltä puheenaiheet lopu kesken. Samalla siinä puhelimessa puhuessani sisustelin kotia, ja vaihdoin olohuoneeseen pöytäliinan, ripustin keittiöön verhot ja virittelin keittiöntyötasolle vahakankaan jonka kävin edellisenä päivänä ostamassa Kodin1:stä.

Puhelun loputtua käytiin koirien kanssa taas nauttimassa raittiista ilmasta jonka jälkeen ruokin koirat. Samalla valmistin pariksi seuraavaksi päiväksikin koirille ruoan. Jauhelihaa ja kasviksia.

Koirien syödessä otin vihdoinkin hiusväriaine purkin käteeni ja värjäsin hiusteni alaosan taas mustalla. Onhan tämäkin ollut tekemisen listoilla jo viime vuodesta. Seuraavaksi onkin ylähiusten värjääminen vuorostaan, ehkä sen toteutan sitten ensi vuonna. No ei, jos kuitenkin nyt lähipäivinä.

Hiusten kuivattua päätimme lähteä katsomaan edellisen päivän Emmerdale –jaksoja vanhemmilleni. Olen taas saanut koukutettua äitini tähän sarjaan, joka sitten taas muuttaa omia aamurutiinejani etten enää aamupalaa syödessäni tuijotakaan Katsomo palvelua vaan luen kirjaa. Ehkä vielä joskus koittaa se päivä kun vain syön tekemättä mitään. Onkohan se mahdollista? Voisinko minä joskus olla niin valmis tekemättömien asioideni kanssa, että minulla ei vain yksinkertaisesti ole mitään muuta tekemistä kuin syöminen. Kuinka tylsää sekin sitten on.

Illalla kotiin päästyäni päätin pelata vielä jo pirulliseksi muodostunutta CandyCrushia, jossa olen jumittunut tasoon jossa suklaa taas pilaa kaiken. Kuten pupu aka Cami joskus totesikin, suklaa on aina kaiken pahan alku. Onneksi itse en ole suklaahimoinen. Tällä hetkellä irtokarkkihyllyltä löytyvät purkkapallot ovat sitten minun kompastuskiveni. 

Huomenna kutsuu Linnanmäki, ja toivottaan ettei säätiedotuksen sateen osalta pitäisi paikkaansa. Siinä tapauksessa minut ja Haisulin löytää SeaLifesta tutkaillen erikaloja hyvin tarkasti. 

Kolmekymmentäpäivää kuvina -Day 17

A drunk photo of you – Humalainen kuva sinusta

Koko haasteen lista ja aloitus.

Oikea toukokuu

Olisi ollut väärin jos toukokuu, eli mielestäni virallinen kesän tuoja, ei olisi alkanut aurinkoa paistaen niin kuin tänään. Tosin se olisi voinut alkaa niin, etten olisi nukkunut niin pitkään, sillä puoli 11 asti nukkuminen tarkoittaa minulle jo kokonaisen päivän menetystä.

Huhtikuun loppukin meni hyvin. Ehdin mahduttaa itseni Tuutikin viikonloppuun (krapulaiseen sellaiseen) vihdoinkin ja näin siis pitkästä aikaa pojat Tiuhtin ja Viuhtinkin. Kuinka ihmeessä ne lapset kasvavat niin nopeasti, kun itse tuntuu ettei ole kasvanut sitten 18 ikävuoden? Ja kuvitella, siitäkin on jo 10 –vuotta. Siis siitä kun tulin täysi-ikäiseksi. Vappukin meni silloin aivan eri tavalla, minulla ei siitä muistikuvaa ole mutta valitettavasti vanhemmillani se on muistunut mieleen hyvin selvästi. Kiltti ja kunnollinen Mira tyttö olikin niin  kännissä että piti hakea kotiin eikä edes itse tajunnut sitä. Siis että vietiin kotiin.

Tänä vuonna sitten ainoa käymisteitse valmistettu juoma jota maistettiin, oli sima. Äiti tekee joka vuosi siman, ja en ymmärrä kuinka hän aina onnistuu siinä täydellisesti. Se on aina aivan loistavaa. Tippaleivät, munkit, perunasalaatit yms. vappuherkut eivät ole koskaan voittaneet sitä omalta osaltani. Tikrukin päätti nyt maistaa, ja tätiinsä tullut, maistuu enemmän kuin munkit.

Koirien kanssa vietettiin vappua myös ystäväni luona chihuvapun merkeissä. Misa ei tosin ollut tyytyväinen jäädessään ukkovallan alle. 5 urosta ja yksi narttu, tiesi kyllä kuka mielummin leikkii neitoa hädässä. Kotona se oli tietenkin kostettava ja komennettava Rafia milloin mistäkin. Hyvä kun olisi saanut edes meidän kanssa sänkyyn tulla.

Kyllähän se niin on että tässä talossa naiset määrää kaapin paikan. Tai ainakin tämä iso emäntä.