Arki alkaa aamusta

Arki on tosiaan palannut. Aamulenkillä törmätään yhä useampaan koiranulkoiluttajaan joilla on täysi tällinki päällä ja hoppu pissattaa koiransa. (Itse en osaisi noin päin, meillä mennään aina ensin aamulenkille koska ikinä en tiedä kauan Misa siellä viihtyy ja samalla itsekin pääsee rauhassa heräilemään luonnon helmaan.)

Vastaan tulee myös koululaisia, joista moni onkin näitä polvenkorkuisia (tosin ei minun polveni) ekaluokkalaisia joilla on itseään isompi reppu selässä. Näin unta että jossain lehdessä syytettiin opetusministeriä siitä että lapsilla on liian isot reput ja liian isot kirjat alkuluokilla. Siinä unessa myös sanottiin että tämä kyseinen henkilö saisi aina rahaa omaan taskuunsa kun joku ostaa soman prinsessarepun joka kokonsa puolesta kelpaisi armeijaankin.

Jos olisin jo töissä, tänään koululaisten paluun huomaisi myös sillä, että ruokatunnilla kauppa täyttyisi taas niistä lapsista jotka skippaavat ilmaisen ja terveellisen kouluruoan, ja ostavat sen sijasta roiskeläppiä ja berliinimunkkeja ruoakseen. Tekisi niin välillä kieltäytyä myymästä..

Vanhemmat, jos haluatte että lapsenne syö koulussa terveellisesti eikä kaupan penkeillä mussutellen karkkia, älkää antako lapsellenne rahaa koulupäiväksi, lapsi ei koulussa tarvitse rahaa.

Ja ne jotka pelkäävät että lapsi ei sitten syö mitään, niin sitten ei syö. Ainakin pysytte tiukkana, ja minulle opetettiin lapsena ja silloin kun hoidin lapsia, että jos lapsi ei suostu syömään niin olkoon ilman. Mutta ei myöskään niin että keksitään jotain muuta (mahd. herkkua) tilalle.

Oi kamala, ei tästä pitänyt lapsenkasvatus ohjeistus tulla. Mitäpä minä siitä edes tiedän, lapseton (ellei koiraa lasketa) kun tulen olemaan aina. Mutta olenpahan sitten isona sellainen naapurin täti joka jakaa kasvatus vinkkejä kaikille.

Kun minä olin vielä nuori niin kuri oli kova, ja tukkapöllyäkin isä antoi oikein kunnolla, kun katolta minut löysi!

ps. ottakaapa tämä huumorilla

Nykyajan ihme(ttely)

On sitä myönnettävä tulleensa vanhaksi kun teknisten laitteiden käyttö tuottaa pään vaivaa. Selostekin näyttää jo heprealta. Teini-ikäinen siskonpoikani jaksaa selittää android-puhelimien eroista, ja minä ihmettelen vain mikä ihmeen android?

Välillä tuntuu että jopa isäni tietää minua enemmän koneista, mikä on täysin outoa, sillä minunhan pitäisi olla näitä uuden ajan lapsia jotka tietävät mistä napista painaa. Mutta entä jos niitä nappeja on aivan liian monta?

Ennen osasin tehdä vaikka mitä, koneellakin vietin aikaani enemmän kuin laki (tai koulu) olisi sallinut. IRC-galleriassa tuli käytyä tunnin välein, ja samalla taustalla oli avattuna ties mitä ohjelmia. Keskustelin reaaliaikaisesti mirc- ja irssi-ohjelmilla, koodasin IRC-gallerian sivuni modausta, muokkasin kuvia AdobePhotoshopilla, kuuntelin musiikkia winampilla, mesetin MsnMessengerillä, pelasin Simssiä, aapelin minigolfia ja hain samalla musiikkia sekä elokuvia.

Meillä oli silloisen avomiehen kanssa aika killeri kone. Siitä tuli tapeltuakin kumman vuoro siihen onkaan mennä, siinä oli kaikki kuvat ja parhaat ohjelmat. Lisäksi se ei jumittanutkaan kiitos lukuisten rahallisten panostuksin milloin kovalevyyn tai äänikorttiin.

Journalistikkaa opiskellessanikin leikin ties millä taitto ohjelmalla ja  teksti sulahti mahtavasti oikeisiin koloihinsa ja paikkoihinsa.

Nykyään minä hermostun jo siitä kun word-ohjelma ei toimi kuten tahtoisin. Teksti ei enää sulahda tarpeeksi nopeasti vaan saan ajatuskatkoja ja hetkellisiä toimettomuuden tunteita kun en muista mistä sitä riviväliä vaihdettiinkaan.

Kuvanmuokkaus ohjelmia minulla ei ole ollut vuosiin, mitä nyt koneen oma paint. Sillä en osaisi piirtää edes hiirtä.

Kuulen jo Camin tuhahdukset korvissani, ”Niin Mira, nyt hankitaan sulle se kunnon pöytäkone!”

Milloin maailmasta tuli näin tekninen ja monimutkainen paikka elää? Tai ehkä jos sitä yrittäisi pysyä maailman mukana ja oppia. Ehkä pian minunkin taskustani löytyy iPhone tai vastaava.

Piilotetut ystävät

Olen paljon puhunut Haisulista ja lukija voikin luulla, ettei minulla enää ole muita ystäviä. Tai etten näkisi heitä juuri koskaan. Asia ei kuitenkaan ole niin. Minulla on pari muutakin.

Minulla on Niiskuneiti. Niiskuneiti vietti kesänsä nyt mökkeillen mutta uskon (ja toivon) että arjen tullessa takaisin kuvioihin ja palautettua Niiskuneidin pääkaupunkiseudulle, näemme taas.

Minulla on Cami. Melkein kuukauden päästä vietämme 2-vuotispäiväämme. Luultavammin taas porsastellen. Päivittäin tämä jaksaa soitella minulle ja kertoa kuulumisiaan, toisinaan huonolla hetkellä toisinaan silloin kun olen juuri ajatellut häntä. Mikä siinä on niin vaikeaa itse soittaa? Pelkään häiritseväni?

Sitten minulla on ystävänäni myös Tuutikki. Ennen hän kulki omalla nimellään täällä, mutta päätin vaihtaa sen, sillä hänestä tulee mieleen Tuutikki. Moni muumi kirjoja lukenut tietääkin Tuutikin ilmestyvän vain talvisin uimahuoneeseen, siellä hän lämmittelee vieraita, ja on aina paikalla. Nyt talven tullessa uskonkin lumen lukitsevan minut hänen luokseen kädet lämpimän kupin ympärille. Ja hän jos kuka jaksaa varoitella pikku Myytä lumikuningattaresta.

”Miksi sinä kuitenkin menit sinne jäälle, vaikka Tuutikki varoitti sinua, miksi?” –Tuutikin poika 3v muumiristeilyllä pikku-Myylle.

Tuutikki on sellainen ystävä joka osaa vihastua, mutta aina on kuitenkin paikalla. Hän ottaa aina minut halauksin vastaan. Hän on kutsunut minua tyhmäksi ja on turhautunut minuun useasti. Hän huomaa aina oleellisen ja tärkeimmän kun minä en välitä.

”Mitä noissa housuissa on? Verta? Nyt hyvä nainen housut pois ja äkkiä! Hyvät housut pilaamassa..”

Tuutikki on se jolle voin sanoa että minua pelottaa. Hänelle voin näyttää arpeni ja kertoa tarinan kaunistelematta. Hänelle ei tarvitse peitellä mitään, hän tietää kuitenkin sen mitä jätän sanomatta. Hän näkee ja kuulee jo valheellisen äänen lävitse. Hän tietää milloin minun ääneni kuuluu, ja milloin kuuluu sen toisen, sen jota ei saisi olla, sen äänen joka ohjailee minua, sen jota hän vihaa.

Tuutikki katsoi hetken, sitten hän meni takaisin uimahuoneeseen ja pani vesikattilan kamiinalle. Niin, niin hän ajatteli huokaisten. Näinhän niiden seikkailukertomuksissa aina käy. Pelastaa ja tulla pelastetuksi. Miksi ei kukaan kirjoita koskaan niistä, jotka yrittävät lämmittää sankareita perästäpäin? [Taikatalvi ©Tove Jansson]

Ilmoja pidellyt?

Koko aamun olen tutkaillut netistä vain suolistokaasujen syitä ja tekijöitä. Viikko ollut edellisiin paljon tuskallisempi juuri näiden vuoksi, ja jokainen aamu olenkin herännyt jalkapallo vatsassani. Misa on pyöritellyt silmiään ja katsonut kun olen toisinaan töröttänyt lattialla pylly kohti kattoa, toisinaan taas polvet korvien vieressä kerällä kuin pallo. On ollut lähellä etten ole tökännyt reikää vatsaani ja toivonut ilman sitä kautta tulevan ulos. Mutta internetin ihmeellinen maailmakaan ei auta kun takaraivossa on myös muiden antamat neuvot.

Lääkäri sanoi, ettei se ole normaalia jos vatsa toimii jokaisen ruokailun jälkeen. Internet taas antaa seuraavan neuvon; Mikäli kärsit ummetuksesta, vältä perunaa, valkoisista vehnäjauhoista tehtyjä tuotteita, suklaata, makeisia, leivonnaisia ja juustoja. Vatsan on hyvä toimia päivittäin, vaikka joka aterian jälkeen. [Lähde:Trendi]

 

Mutta luotanko minä yleensäkään lääkärin tai internetin sanomaan? No kenen sanaan minä sitten luotan, keneltä kysyn neuvoa ja tieteellistä apua. Keneltä minä saan myös tuen tähän. Haisulilta. Kiitos hänelle siitä. Nyt yritänkin toimia yksin hänen ohjeistuksellaan ja saada ainakin yhden leivän päivääni, vaikka en olisikaan hänen seurassa. Kai se yksinkin on onnistuttava? Tai niin kuin Mamma sanoi ”kuvittele vaikka että se haisuli istuu siinä sun edessä ja syö sun kanssa”. Tosin ei Mamma sitä haisuliksi kutsunut, ihan nimellä vain.

”Okei J Tuutko siis sen jälkeen käymään? J joo oon ylpee J toivotaan et siin leiväs on sitä taikaa eikä tuki paikkoja” –Haisuli 10.11.2011 (viestittelyä osastojen kesken)

Sekoittava urheilu

Minä ja äitini emme ole koskaan olleet mitään urheilun katselijoita. Se ei juuri ole liikuttanut meitä, ja ihmettelemmekin aina yhdessä kuinka Mamma jaksaa joka kesä katsella kalevalan ym kisat. Mutta nyt ovat Olympialaiset sekoittaneet meidänkin rytmin ja arjen. Nimittäin tv-ohjelmiston puolelta, ei ne kisat edelleenkään meitä kiinnosta. (Ellei hienoja Lontoon maisemia näytetä.)

Meillä on nimittäin ollut tapana yhdessä katsoa (silloin kun Tikru ei ole hoidossa) äidin nauhoittamia sarjoja ja samalla napostella. Ensin jo kesä oli vaikea ottaa vastaan, sillä Emmerdale jäi tauolle sekä Komisario Lewis. Sokkokokkiakin saamme odottaa syksyyn asti.

Onneksi kesä sunnuntaihin saatiin taas takaisin Neiti Marple ja ainakin osa yhteisrutiinista oli pelastettu. Mutta Neiti Marplekaan ei riitä katsottavaksi kuin yhdelle päivälle, ja nyt Olympialaisten vuoksi toinen ohjelmamme IsäMatteon tutkimuksia, on jäänyt pois ohjelmistosta. Nyt olemmekin pulassa ja on keksittävä jotain korvattavaa vielä viikoksi.

Äitillä on sentään vielä Lemmen viemää sarjansa, josta minä en enää ole saanut kiinni. Tosin tällä viikolla alkaa Top Chef Mestarit, saisikohan äitin koukutettua siihen? Sainhan minä sen lopulta koukutettua Masterchef suomeenkin.

Salaisuus Salossa

Pääsimme vihdoinkin torstaina käymään Salossa äidinäitini eli Mamman luona. Aamulla oli ihana herätä auringonpaisteeseen ja päätinkin kokeilla ensimmäistä kertaa GinaTricot:sta ostamiani alushousuja. Siis ei pikkuhousuja vaan vähän niin kuin alushame mutta housuina. Lyhyemmät legginssit tai pyöräilyshortsit? Miksi näitä voisi kutsua?

Mutta niiden ei siis pitäisi näkyä hameen alta, ja saisin vähän väriä polviinikin.

Koen itseni aina vain kovin alastomaksi jos hameen alta ei pilkota jotain peittävää, mutta nämä jalassani olin varmempi. Kuin minulla olisi ollut oma salaisuus josta kukaan muu ei tiennyt mitään.

Hähää, minulla näkyykin sääret ja vaikka hame nousisikin niin siellä on housut, joten pikkuhousut eivät vilahda!

Minä tykästyin siis näihin shortseihin(?), ja harmi etten tajunnut ostaa niitä enemmän. Mutta on nyt mentävä vain bongailemaan GT:n jos niitä löytyisi enemmän.

Aina kun ollaan Salossa mammalla kylässä, pöytä on ollut täynnä ruokaa niin kuin joulu- ja buffetpöydässä. Mamma ei koskaan osaa tarjota vain yhtä ruokaa. On oltava sitä lihakastiketta, koska isi tykkää siitä ja lihapullia koska sisko tykkää niistä. Ja varmuuden vuoksi vielä jotain ekstraa. Niin ja kalaa jotta minä syön. (Ja sitten se tunkee ne kotiin mukaan koska ”en minä niistä niin välitä!”)

Nytkin siellä oli lihaa kolmessa eri muodossa, kalaa kahdessa, leipää kolmessa ja siskoni oli räjähtää. Siis siitä ruoan määrästä vatsassansa. Ja lopulta hän teki sen minkä jouluisinkin jouluherkkujen ääressä, syvä huokaus, ehkä toinenkin ja syöminen jatkukoon. Siskoni on kulinaristi. (Vielä mainittakoon että hän sanoi olevansa tyytyväinen jos saisi syödä vain lihahyytelöä ja cokista.) Senkun näkisi vielä mihin vatsaan ne lopulta menevät, siskoni painoindeksiltään korkeintaan 18 ja puoli.

Vierailu meni hyvin, harmi vain etten serkkuani ja tätiä ehtinyt näkemään, mutta jos sitä piakkoin suunnittelisi vierailua (jota Mamma on toivonut jo keväästä lähtien) pidemmäksikin aikaa. Voisi käydä kurkkailemassa metsästä sieniä, ja yrittää onnistua paremmin kuin edellisellä kerralla. (Poimin ensimmäisen keltaisen sienen minkä näin ja luulin onneissani sen olevan kanttarelli. Ei se ollut..)

Pitää varmaan kouluttaa Misa sienimetsästäjäksi. Olisikohan joku sieni mikä muistuttaisi oravaa, ne luulisi Misa ainakin huomaavan.

Hiilarit hitiksi

Olisi hienoa kirjoittaa tähän kuvan kera että ”Elmeri on kotona!” Mutta ei, ei tullut Elmeriä. Ja niin hienosti kun olin miettinyt ja organisoinutkin mielessäni kuinka saisin pienen jääkarhun kotiini, olin jopa valmis perumaan lounaan äitini kanssa, mutta maanantain harmaus sai minut pohtimaan onko nalle todella sen arvoinen? Siis sen että maksaisin matkoista Helsinkiin tuplasti enemmän kuin jäätelöstä. Ja se maanantain harmaus, tekikö mieli silloin lähteä istumaan ulos? Ei.

Mutta Haisulin silti näin. Siinä tapauksessa rahaa ei lasketa. Siis ystävyydessä. Tosin liikuin autolla ja Picnikin ruoankin sain maksettua sillä lahjakortilla. Kävimme siis maanantaina Sellossa.

Ja eilen vierailimme toisessa Espoolaisessa kauppakeskuksessa, nimittäin naapurissani Isossa Omenassa. Ruokapaikkaa etsiessämme huomasin vain kuinka suppea valikoima todellakin on. Varsinkin jos nirsoili eilen kuten minä ja tahtoi vain salaattia. Tosin niin halusi Haisulikin.. (ok sille ois käyny bagelikin.) Olenpa päättänyt kehittää itselleni taas jonkin sortin hiilarikammon. Perhanan karppaus kun iskee silmille joka puolelta. Mutta Haisuli päätti ottaa missionikseen tämän kammon poistamisen, ja ensimmäinen Mc’donaldsin reissu pitkään aikaankin on vain edessä, onhan sellainen olympialasi saatava. Niin ja se Ice Age lelu.

::Noi jyrsijät kiitos!::

::Minulle musta, Haisulille keltainen, tai vihreä.. tai.. ::

Toisinaanhan se kismittääkin kun on valinnut ystäväkseen Haisulin kaltaisen ihmisen (”Ei Mira EI. Nyt ei syödä vaan salaattia!”) mutta ihminen tekee hulluja asioita rakkaudesta. Kuten antaa turpiin kaiken maailman hittiruokavalioille. 

Päädyimme Omenassa lopulta Ciao! Cafe! paikkaan ja pettymys. P-e-t-t-y-m-y-s. Kummankin osalta. Pääsin ehkä helpommalla eilen kun valikoimassa ei ollut minulle proteiininlähdettä, mutta otin senkin edestä öljyisiä aurinkokuivattuja tomaatteja ja marinoituja paprikoita. Ja näillä silmilläkin katsottuna salaatti oli pieni. Siis pieni. Sen vuoksi jouduimmekin ottamaan vielä jälkiruokaa. Haisuli päätti testata uuden frozenyogurt paikan (spice icen tapaan pohjanoteeraus kuulemma) ja minä arnoldsin fruitien (hmm, hyvin tomaattimehumaisen makuinen?)

Mutta vaikka valinnat tällä viikolla eivät olekaan aina ollut mieleisiä, tosin enemmän Haisulin puolelta, (”sulla menee varmaan pian hermo kun aina syödessä totean mitä olisi sittenkin pitänyt ottaa”) alku on lähtenyt hyvin käyntiin. Sehän on vain ruokaa, ei sen pitäisi maailmaa kaataa. Vielä olisi viikonloppu edessä ja toivotaan että saisimme auringonpaistetta ja lämpöä jotta ainakin pari kesäsuunnitelmaa vielä toteutuisi.

Tosin, jotenkin on ihanaa että syksykin tulee. Arki palaa kuvioihin ja sitä myöten ihmisetkin kotiinsa. Onkin aikamoinen ikävä Niiskuneitiä ja Tuutikkia.