Omatunnon äänilevy vaihtoon

Onpahan ollut taas aamu. Olin aivan ajatuksissani kuluttanut kolmetuntia aamusta vain järjestellen tavaroita ja juuri kun olin aloittamassa aamupalaani (klo 10:30!!) äitini ilmoitti että lähdemme tänään mammalle Saloon vierailemaan, puolen tunnin päästä. Siinähän ensin pähkäilin ja tuskailin ehdinkö jne kun lopulta päätin heittää aamupalani jääkaappiin ja kaataa teen viemäriin. Puolen tunnin aikana heittelinkin tavaroita kasaan, samalla pukien ja pesten hampaita. Misa katsoi taas silmät pyöreänä emäntäänsä joka toimi kuin mikäkin nopeutettu kapistus.
Lopulta olimme valmiita jo ennen aikojamme joten päätimme mennä Misan kanssa jaloittelemaan ulos. Siinä Misan jo kärsimättömästi odottaen vanhempiani, minä pähkäilin onko minusta tulossa seuraava Becky Bloomwood kun ajattelin tarvitsevani uuteen penaaliin sointuvan laukun. Ja kuinka innoissani olin liittymässä GUESSin jäseneksi samalla kun korttiani vingutettiin. Becky on siis Himoshoppaaja kirjojen päähenkilö joka on shoppailu addikti.
Mutta siis ostokseeni oikeutti selkeästi se, ettei eilinen aamupäivä ollut sujunut lainkaan suunnittelemallani tavalla! Kai sitä piti jotenkin/jollain lohduttautua.
Onkohan minusta tulossa pian muotilaukkujen orja, tai entä jos alankin olemaan pian kuin Paholainen pukeutuu pradaan -kirjan päähenkilö vuorostani? Jos internetshoppailu ei olisi mahdollista luultavammin lukittautuisin kotiini seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi kun voin sanoa olevani liian vanha mihinkään muodikkaaseen tai aikani menneen ohi.
Kotiin linnottautuminen ei siis tietenkään onnistu, mutta onneksi tänään minut kiskotaan pois kauppojen läheisyydestä kohti Saloa jossa suurin kiusaukseni tulee olemaan karkkien vastustaminen! Ehkä voisin pyytää omatuntoani huutamaan "HILJAA!" samalla tavalla kuin siskonpoikani Brandon aina tullessani kiusauksen eteen. Omatunto hyvä. Äänenmuutos olisi paikallaan, sinä et enää toimi.

Ajan kulumisen hyväksymisen vaikeus

Olen kuullut monen vanhemman ihmettelevän sitä mihin aika on oikein kulunut ja kuinka vaikeaa onkaan huomata oman lapsensa olevan aikuinen tai kohti sitä. Itsekkin myönnän, minulle on vaikeaa ymmärtää kuinka lapset joita on hoitanut heidän ollessaan pieniä, ajavatkin pian ajokortin, aloittavat lukion, saavan lapsia.
Itsestänikään ei tunnu että olisin kovastikkaan kasvanut sitten teinivuosieni, juurihan mekin kaveriporukalla vietimme aikaamme Lippulaivalla sekä riidellen pojista.
Tänään huomasin että vanhempammekin kasvavat. Isovanhempamme, tätimme, setämme jne. Jotenkin aina mieltänyt heidät tietynlaisiksi ihmisiksi, tietyn ikäisiksi. Mutta sitä mukaa kun minulle on tullut vuosia on myös heille ja hekin ovat muuttuneet.
Muistan mammani tehomammana joka jaksoi tehdä kaikenlaista. Nyt minun on vaikea huomata kun hän hengästyy kävellessään kauppaan ja kuinka huolissani olenkin jos hän valittaa kipua tms.
Isäni muistan ikinuorena joka opetti minut tanssimaan twistiä, tai ainakin yhden jalanheilautuksen siitä. Kuinka hän jaksoi nostaa minut aina ylös eikä väsynyt koskaan. Nyt hän on jo eläkkeellä ja minun on vaikea hyväksyä sitä mielessäni.
Aika pitäisi mielestäni pysäyttää tiettyjen ihmisten kohdalla. Jotta saan viettää aikaa heidän kanssaa mahdollisimman paljon, jotta he näkevät että minä pärjään. Aivan liian surullista ajatella, mutta he eivät ole täällä jonain päivänä. Yllättäen tai pitkän odotuksen kulkeneena. Haluiaisin mennä heidän lapsuuteensa, nähdä heidän kasvavan, nähdä heidän tajuavan että lapsesta tulee aikuinen ja on aika valmistella itseään kohtaamaan suurimmat hyvästit. Vielä kun kaikki on kesken.
Miksi juuri kun opimme tuntemaan toisemme paremmin, joudummekin valmistelemaan jäähyväispuhetta.
Yksi syy miksi en koskaan halua olla aikuinen, en koskaan tahdo hyvästellä heitä joihin olen juuri tutustunut paremmin. Kukapa haluaisikaan luopua elinikäisistä ystävistään.
'Aikuisen ei pitäisi koskaan joutua hautaamaan omaa lastaan' on sanonta mitä sanotaan nuoren kuolevan, mutta minusta se on väärin. Kenenkään ei pitäisi koskaan kohdata sitä kun joutuu hautaamaan rakkaan ihmisen. Miksi aikaa siis ei voi vain pysäyttää ja pitää rakkaat siellä minne kuuluvatkin. Paikalla, läsnä. Ei vain sydämessä.
[huom. kukaan läheisistäni ei ole kuollut, tämä oli muuten vain erittäin masentavia ajatuksia sisältävä kirjoitus]

Maailmankaikkeuden pudottama

Maailmankaikkeudella tai sen jumalilla tais olla erittäin kivaa eilen sillä se halus masentaa mua joka paikassa. Edellisen ihanan päivän jälkeen olin jo valmiiksi synkistymässä tulevaan työpäivääni maailmankaikkeus halusi tehdä siitä vielä mustemman. Kaikki alkoi siitä kun lähdin kotoa. Sade päätti ilmoittaa itsestään ensin.

Ajattelin ensin ettei työpäivästä voisi tulla kamala sillä meillä oli yksi ylimääräinen ihminen töissä, mutta kyllä vain, oma mielentila voi vaikuttaa hyvinkin paljon aivan kaikkeen. Olin mielestäni hidas, tuotteet loppuivat kesken vastoin odotuksiani sekä maailmankaikkeus päätti leikitellä ironialla. Jos se nyt oikea sana tähän tapaukseen onkaan.

Siinä keskellä työpäivää, kesken ihanan synkistelyni, tuli asiakas tiskille. Kysyin mitä saisi olla ja hän halusi kreikkalaista salaattia lisätoivein, paljon fetaa eikä oliiveja. Taisin palvella selkeästi itse yhtä maailmankaikkeuden jumalista, sillä tuollaisen salaatin teen aina vain Camillalle. Teki mieli kysyä "laitetaanko katkarapuja päälle?" palvelun päätteeksi. Asiakkaan lähdettyä soitin itkukurkussa Camille ja ilmaisin ikäväni.

Seuraavaksi, ei se ei loppunut siihen, viedessäni maitokaappiin juustoista löytyneen kerman kävelin säilykehyllyn ohi mennessäni takaisin tiskille. Säilykehyllyssä, tonnikalapurkkien vierestä löysin toisen kuulumattomassa paikassa olevan tuotteen, pastapussin. Eikä minkä tahansa pastan vaan tricoli simpukka pastan. Siitä pastasta teen aina tonnikalasalaattia -Tuutikille. Ikäväni kasvoi entisestään sekä synkkyys, sillä haluaisin viettää aikaa enemmän Tuutikin kanssa, niinkuin ennen. Teetä juoden sekä rupatellen.

Tuutikki on yksi pitkäaikaisimmista ystävistäni, sellainen harva joka on jäänyt vaikeiden aikojen jälkeenkin. Nykyään näemme enää hyvin harvoin sillä hänellä on kaksi ihanaa poikaa, ja minä käyn vuorotöissä joten yhteistä aikaa on vaikea löytää. Hänen takiaan söisin jopa valkosipulituorevoilla päällystettyä suolakeksiä.

Ikävän iskiessä veistään ja ripotellen suolaa haavoihini, jatkoin töitäni synkistellen. Onnistuin jopa viiltämään veitsellä itseäni sormeen sekä polttamaan kyynärpääni.

Kipu korvaa ystävän..

Valmistautuessani kotiin lähtöön mieleeni juolahti että taidan olla ainoa ystäväpiirissäni joka on sinkku. Pariton. Ilman sellaista jonka kanssa voisin tehdä yhteisiä ystävien kesken olevia pariskunta juttuja. Yhteisiä elokuvailtoja yms. Yksin en voi, olen vain kolmas pyörä.

En haluaisi poikaystävää mutta tällaisia tilanteita varten olisi hauska omistaa korvauspoikaystävä. Sellainen joka tekisi kanssani näitä pariskuntajuttuja ettei tarvitsisi vain harmitella.

::Maailmani kaikkeus::

Kaiken päivän aikana tapahtuneen synkistelyn vuoksi olikin ihana palata kotiin jossa minua odotti taas se pieni piristävä hyperventiloiva pakkaus. Maailmankaikkeus voi painua peiton alle yksin, minulla on seuranani sentään chihuahua.
Lämmin turkki vasten poskeani lievitti synkistelyä juuri sopivasti, että nukahtaminen oli vaivatonta. Kuka tarvitsee poikaystäviä (tai maailmankaikkeuksia) kun on chihuahuat sekä ystävät, joiden tietää ikävästä huolimatta olevan olemassa.
Kiitos ystävät että olette saaneet minut tuntemaan ikävää.

Hyvä seura, parempi mieli

Huomenta.

Seuralla on kyllä huomattava vaikutus työntekoon, huomasin sen taas eilen. Kun oikeat ihmiset ovat töissä tietää asioiden sujuvan hyvin ja itselläkin olevan paljon parempi mieli. Eilinen oli täydellinen todistus siitä.

Vaikka kättä särkikin välillä aivan palamispisteeseen asti, minulla oli hauskaa. Vaikka yksi asiakas haistatti minulle paskat (anteeksi kielenkäyttöni) koska pyysin nähdä henkilöllisyystodistuksen, minä hymyilin. Vaikka itsekkin olisin voinut kirota tietyissä paikoissa, en edes ajatuksissani tehnyt niin sillä minulla oli mielettömän ihana päivä pitkästä aikaa. Tällaisinä hetkinä voisin jopa huokaista ja sanoa rakastavani työtäni. Ja ei, en olisi malttanut lähteä pois ja harmittelinkin kun aika meni aivan liian nopeasti. Aika todella lentää kun on hauskaa.

Päivä alkoi tietenkin tavaalliseen tapaansa, ulkoilua, sarjoja sekä aamupalaa sisältäen. Ja tietenkin jo aivan vakio jutuksi muodostunut juttu, Camillan soitto hänen mennessään kouluun.
Olin aamulla aivan puhki, olin jo päättänyt mielessäni synkistellä ja viettää 'en tee mitään' -päivän, mutta päätinkin ottaa itseäni niskasta kiinni ja ohjaistaa Camilla oikeaan bussiin ja kaartamaan minun luokseni. Tai no, aika lähelle, omenalle asti. Ja jotain ihmeellistä oli tapahtunut sillä Camikaan ei valittanut mitään, vaikka kokonaismatka-aika olikin bussilla n.45-55min. On se ihmeen kaukana kyllä leppävaara täältä matinkylästä. Tai toisinpäin. Matinkylä leppävaarasta. Kukin sanoo sen tavallaan riippuen missä roikkuu.

Tarkoituksenamme oli käydä vain syömässä ja höpisemässä, mutta koska vettä tuli kuin Esterin takapuolesta hienosti sanottuna ja Camipupu oli varautunut vain sandaletein (??) sekä ohuella neuleella päivään, meidän oli pakko käydä kaupoissakin. Mutta tietenkin vasta sen jälkeen kun olimme olleet taas 'hyi yök en syö' -asiakkaita Hesburgerissa. Josta teemme valituksen ylemmälle taholle sillä normaalista poiketen, salaatissa ollut katkarapumäärä oli aivan liian minimi kahteen annokseen jaettavaksi. Kippasin siis melkein kaiken Camille hänen katkarapumieltymysistään johtuen. Kostoksi nappasin parit sipulirenkaat.

Kaupoilla on kyllä ihme vaikutus ihmisiin, se voi saada masentumaan tai innostumaan. Se voi nostattaa kauhukuvia että pumpulilinnoja silmiin. Minulle tapahtui nämä kaikki.

Ensiksikin löysin vihdoinkin toppaliivin, karvahupulla varustettuna, jollaista olen etsinyt viimeiset viisisataa vuotta, ja jota oli sovittamisen jälkeen aivan mahdotonta jättää roikkumaan rekille yksin xs-kokoisena isojen joukkoon. Tunsin yhteyden heti takkiin Camillan pakottaessa sen minulle päälleni. Oho, ostos tuli. Vaatteiden sovittaminenkin pitäisi kieltää lailla, ainakin niiden kivojen, sillä mitä yleisimmin se johtaa itse ostotapahtumaan. Tämän vuoksi olenkin suosinut paljon nettikauppoja. Voin jo mielessäni nähdä kuinka vaate ei istu, reaaliostokset ovat toista. Ei voi valehdella.

Sitten se katumus. Päätimme vain käydä kurkkaamassa GUESS:illa laukkuja ja kelloja, mutta kappas vaan, mikä siellä laittoi silmään niin että oikein kuulin enkelkuoron. Laukku johon mahtuisi aivan loistavasti minun minikannettavani. (Ja sehän laitetaan mahtumaan Cami!)
Miksi katumus. Koska olin ostanut jo Gollan laukun minikannettavalleni. Nyt se näyttää aivan tyhmältä. Kauankohan sen ostamisesta on jos palautus olisi mahdollinen. Tosin siinähän tuli se vuoden takuukin niin voisin käydä valittamassa että se ei toimi sillä se ei saa minun korvissani enkelkuoroa laulamaan.
Harkintaan siis tämäkin asia. Katsotaan jos viikonloppuna olisi aikaa käydä kaupoilla. Siis vain palauttamassa, ostamiseen säästetään sitten seuraavat viisisataa vuotta. Koska jos mä saan hankittua sen laukun, on siihen hankittava myös kuosiin sopiva päiväkirja. Sit voisin aloittaa koulunkin, sillä samalla kuosilla löytyi penaaleitakin.
Ja nyt tuli tuplakatumus, miksen mä tajunnut tätä kaikkea silloin kun olin jo koulussa? Silloin oli varmaan takuulla vielä kivempiakin malleja (oisko mahdollista?) Oi jälkijuna viisaus olet kamala.
Nyt kaduttaa ylipäätänsä olla nainen.

Ketä täällä totellaan?

::Toinen vetää sikeitä samalla kun toisella ajatukset juoksevat::

Meillä on Misan kanssa sopimus ulkoilussa, mitään tiettyä lenkkiä meidän ei tarvitse tehdä mutta takaisin päin koskaan ei käännytä. Välillä ulkoilut menevät aivan loistavasti, Misa edellä määräten reitin, toisinaan (kuten tänään) voi tyttö koetella ja yrittää kääntyä takaisin päin. Silloin seisomme 5minuutista välillä jopa puoleen tuntiin vain paikoillamme koska kumpikaan ei halua antaa periksi. Misan harmiksi se tosiaan on vain se vähän yli 2kiloinen paketti joten hän joutuu häviämään nämä taistelut.
Misan ulkoilu oli tänään kyllä ihanaa, lukuunottamatta sitä 15minuutin seisoskelua jääräpäiden tapellen mihin suuntaan mennä, koska oli aivan loistava ilma. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja jopa nautin luonnosta. Siihen saakka kun näin sen ensimmäisen roskan. 

::Jääräpäiden taistelu käynnissä::

Minua siis ärsyttää kävellä tuolla metsissä ja kaduilla kun näen joka kulmasta pilkistävän ties minkä roskan. Olemme törmänneet lenkillämme jopa vessanpönttöön josta puuttui kansi. Onneksi kukaan ei ollut käyttäyt sitä. Tänään törmäsimme puskassa roikkuviin miesten alushousuihin. Omistajalle tiedoksi että en kerännyt niitä talteen, vaan ne löytyvät tarvittaessa vieläkin Nuottaniemen päiväkodin viereisestä pusikosta. Toivottavasti sinulla kuitenkin on toisetkin varmuuden vuoksi.

::Jos tunnistat omaksesi ole ystävällinen ja korjaa ne talteen::

Äitini korjailee kuolleita kasveja ulkoillessaan Misan kanssa, minä kerään roskia jos ärsytys oikein isoksi iskee. Pari kertaa olen myös pulloja raahannut kotiini. Kuinka vaikeaa on laittaa se roska siihen roskikseen? Vai painaako se pieni pillimehupurkki kädessä niin paljon että se on heitettävä suoraan maahan?
Me sentään keräämme Misan kanssa jätöksemme, tai no paikoilta jossa se ei ns. haittaa. Puskiinhan minä en mene konttailemaan että missä se kakka nyt onkaan. Koirankakka pussi roikkuu välillä oikein turvana, sillä olen saanut katseita jotka oikein vahtivat jätänkö koirani jätökset vain maahan. Ja he tuntevat oikeutenaan tietenkin sanoa asiasta jos pussi puuttuu.
Mutta voinko samalla tavalla sanoa roskaajille. Toisten lapsiahan ei saisi ohjeistaa muut kuin vanhemmat, mutta millaista mallia lapset saavat jos aikuisetkin heittävät kaiken vain maahan. Kyllähän se purkka on pieni, kuka sitä huomaa? Mutta jos jok'ikinen heittäisi jokaisen roskansa maahan miltä kaupunki näyttäisi? Aivan.
Mutta entä jos jokainen laittaisi roskansa roskiin, eivätkö kaikki nauttisi enemmän? Isoja ihmisiä ja nuoria ei voi komentaa ilman että 157cm tyttö saa kuulla oikeutensa kirosanojen kera, mutta vanhemmat voisivat opettaa lapsilleen että Roskaaminen kielletty. Jokainen meistä valittaa roskaamisesta, mutta kuinka moni oikeasti tekee asialle jotain ja laittaa sen roskan roskikseen? Tai vie pullot kauppaan eikä viskaa kaljapulloja teiden reunaan missä ne ovat harmiksi myös koirille että muille eläimille.
"Älä ruoki lintuja sekä eläimiä" -kyltti voisi olla paikallaan kadunkulmiin. Sillä roskatessasi teet juuri sitä, ruokit eläimiä että luontoa väärin. Kulutamme aikaamme ja energiaamme itseemme, miksi luonto on niin vaikea.
Tosin elämme aikakaudella jossa on on tapana, että joku toinen korjaa toisen jäljet. Sitä vartenhan siivoojat ovat. Yksi teinipoika tokaisi sen minulle kun pyysin häntä kaupassa nostamaan pizzapaperinsa. Sanoin hänelle takaisin ettei se pahaa tee jos autat toista hänen työssään.
Tosin, onhan tämä aikakausikin se kun autamme muita vain jos se hyödyttää meitä. Ai kuinka mukavaa siis onkaan elää tällä aikakaudella.
--

::Päätin hemmotella mun rakkautta kotiin tullessani luulla::

Olipas taas järkevää kirjoitusta. Mutta mua kiukuttaa koska käsi huutaa tuskasta ja töissä oli aivan kaamea päivä. Pullokone hajos ja oli juostava kokoajan. Mut onneks tiesin että kotiin tullessani mua odottaa ihana pieni pallero jonka saan kainaloon ja kiukun pois.

You'll never GUESS what i did today?

                                    

Noin. Tarviiko se edes sanoja. EI. Tai no pari. Ystäviltä saa huonoja vaikutteita ja Camilla vihaan sinua.

--

::Löysin Camillalle ostosreissulta haalarin::

Kävin siis ostoksilla tänään. Vapaapäivä melkein meni puihin töissä sattuneen sairaustapauksen vuoksi ja olin hereillä aamuyöstä valmiina pinkaisemaan töihin jos soittoa tulisi. Ei tullut ja minä päkerryin takaisin peiton alle.

Koska Misa oli ollut yökylässä vanhemmillani (olin eilen soittanut paniikissa äidille että ukkostaa ja ikkuna on auki ja Misa yksin kotona) päätin aloittaa aamun hitaasti edellisen päivän Emmerdalesta. (on muuten hirveän jännässä kohdassa!)

::Siirryin talviaikaan::

Lopulta pääsin kauppoihin ja kiusaamaan apteekin kassaneitiä. Menin pienen kukkaroni kanssa kassalle pyytäen valmiiksi jo anteeksi ja länttäsin kukkaron hänelle. Sisällä oli tasan 10e kymmenen- ja viidensentin kolikkoina.. Kyllä me nuoretkin osataan hidastaa kassalinjastoa.

Seuraavaksi rikoinkin varmaan joka ikistä nopeus ennätystä rienttäessäni hakemaan Misaa. Olin siinä ajatuksessa että isäni toisi Misan ennenkuin lähtee katsomaan Brandonia ja isäni siinä että minä menen hakemaan. No lähdin sitten hakemaan neitiä kotiin.

Syötyämme sekä kun olin pulissut maratonipuhelun porsaista Camin kanssa, lähdimme takaisin vanhemmilleni postin kautta. Vihdoinkin päätin ostaa kuulakärkikynän mistä roikkuu pikkumyy, se on kiusannut minua jokaisella posti asiointi kerrallani.

Taas jätin Misan mummolaan yökylään ja helpotin huomista aamuani taas hiukan. Voin herätä vähän myöhemmin. (en edes herää) Enää pitää muistaa hakea Cami ja työaamu on valmiina alkamaan. Saa vain nähdä millainen siitäkin tulee, akkalauma töissä ja jokainen on väsynyt. Levoton lauantai tiedossa.

Nyt monien sydänkohtauksien jälkeen olen valmis menemään nukkumaan. Ensin kotiin tullessani omenan kohdalla kuului joku kamala pamaus jonka johdosta ajoin loppumatkan kotiin kädet täristen. (ei, se ei ollut autoni) Seuraavaksi kotona makuuhuoneen lamppu räjähti. Tai siis paloi. Mutta kuului kova poks ja nyt makuuhuoneessa haisee palaneen haju. Ihkuu.

Sydämeni rauhoittuen nyt joksikin aikaa olen valmis siis nukkumaan. Eli simmut kiinni ja nukkumaan.

::Rakkaus jäi levollisin mielin yökylään::

Eläimellistä mielenosoitusta



Olipas eilinen taas päivä. Sadetta tuli kun lähdin töihin ja jatkui kun tulin kotiin. Mihin se kesä katosi? Olin aamulla taas Misan silmissä kamala kun raahasin hänet väkipakolla kaatosateeseen. Ulkoilun jälkeen Misa oli päätynyt selkeästi siihen lopputulokseen, että tästä kamaluudesta johtuen mun pitäisi hemmotella sitä jokaikinen hetki. Harmillista vain siinä että jouduin lähtemään töihin. Lähdin siis töihin mielenkiinnolla odottaen mitä katastrofeja kotiinpaluuni toisi tullessaan.

Töissä olikin hulinaa tavalliseen keskiviikkoiseen tapaan sekä kun vielä hinnanmuutoksia piti tehdä. Huomioitiin myös kuinka rampaista porukkaa meillä on töissä, ketkä (kuten itse) ovat rannevammaisia ja toiset selkävammaisia. Toiset ovat muuten vain vammaisia. Päädyttiin Hannelen kanssa siihen tulokseen että minä otan kaikki alahyllyt ja kyykistelyt, ja hän taas vuorostaan ylähyllyt sekä kurkottelut. Ja vielä pakkauksien repimisen.

Vaikka kuinka delegoituamme lähdin silti töistä taas ranne punoittaen ja pelastusta huutaen.

Peloistani huolimatta kotona minua ei odottanutkaan täysi kaaos, vain postia (Aku Ankka päivä!) sekä koira joka tervehti minua hyperventiloiden. Misa sylissäni tyhjensin kauppakassin, aina kun koirapusuilta ehdin, ja päätettiin lähteä käymään nöykkiössä mun vanhempien luona. Tavallisesta reitistäni poiketen (länsiväylä oli aivan tukossa) päätin ajaa olarin kautta ja finnoontielle vastaan tulivatkin vanhempani. Olivat juuri kääntymässä kaupasta tielle joten pitihän heille kiltisti tilaa antaa.

::Tyypillinen huomionhaku::

Misa oli kuin ei olisi nähnyt vanhempieni ikuisuuteen ja odotti tietenkin saavansa kaiken huomion. Ja koska täälläkin piti kauppakassit tyhjentää, ja minun kaivaa mammani kutoma poncho esiin koska jäädyin, ehti neiti jo siinä viiden minuutin aikana loukkaantua siitä että häntä ei huomioitu. Ja loukkaantuminen tai huomion lisähaku näkyikin hyvin. Kun yritimme jutella äidin kanssa olohuoneessa, päätti Misa ilmoittaa ettei pääse yläkerrassa sängyltä muka alas, ja kun toisen kerran yritimme jutella keittiössä päätti Misa ilmoittaa että hän ei ylety sohvalta leluihin. On se niin suloinen. 

Kun kello alkoi jo näyttämään iltaa päätimme lähteä kohti kotia. Tai minä päätin, Misa päätti silloin hypätä mamman syliin kuin sanoakseen "En halua mennä äitin kanssa kotiin, siellä ei oo juustoa eikä makkaraa ja mut pakotetaan ulos sateella!" Sillä aikaa kun Misa nautti viimeisistä rapsutuksista ja yritti maanitella mammaa suloisella katseelle, päätin minä ottaa ensimmäisen 'päivän asu' -kuvan ihan vain Camillan iloksi.

Voi olla hyvinkin viimeinen kerta kun leikin muotibloggaria.

--

Tänään sitten Camipupu herätti minut ja soitti taas matkalla kouluun. Oli ihana kuulla että pienellä pupullani on koulu alkanut aivan hienosti ja että ruokalasta löytyy hänellekkin ruokaa. Äidillisen tyytyväinen tunne.



::Kapinointia::

Aloitettiin päivä puhelun päätyttyä Misan kanssa, eli se meinasi tavallisia aamulenkkejä että -paloja. Voi luoja siellä oli kylmä, aurinko paistoi niin ihanasti että olin pettynyt kun en voinutkaan enää kävellä ballerinoissani (vaikka kävelinkin) ilman sukkia. Mistä tulikin mieleen että tarvitsenkin uudet kengät. Kuitenkin, päätin kapinoida talven tuloa vastaan ja join aamuteeni Muumien kesäsesonki mukista. Aika pelottavaa kapinointia, tiedän. Yllätän itsenikin.  

Tänään onkin tiedossa taas iltavuoro ja menen jo tunnin aikaisemmin töihin kun päätin tukea Tia-akan koulutusta ja tehdä hänen vuoronsa ja hänen siskonsa tekee minun vuoroni. (Sori tosta akasta, se on jääny Camilta) Eli valtakunnakseni vaihtui palvelutiski kassan sijaan, eipä ainakaan (ehkä) tule kättä kidutettua liikaa.

Ja huomenna onkin tiedossa vapaapäivä! Suunnitteilla on asioilla juokseminen, eli Ikeassa käyntiä, Camille koulutarvikkeiden hankkimista sekä Ison Omenan lohkotuilta hintapäiviltä lompakon metsästystä.

Nyt siirrymme Misan kanssa syömään (neiti saa taas mun bravuuria) ja valmistelemaan lähtöä töihin. Toivon kovasti ettei tänään sataisi kun tulisin kotiin sillä olen pitkän iltalenkin toiveessa sillä huomenna saa nukkua pitkään (minut tuntien yhdeksään..) ja ei ole kiire minnekkään. Peukut pystyyn ja koputtamaan puuta siis ettei sada!