Arjen ihanuus, lamppu uunissa

Huomenta.

Arvatkaapa mitä onni on, se on lampun palaminen uunissa. Oi kyllä vihdoinkin, onhan tässä asuttu jo melkein vuosi, sain muistettua mainita isille uunin lampusta. Ja kas kuten tunnetusti isäni kohdalla, asia on jo hoidettu! Enpähän juurikaan uunia ole edes käyttänyt, mutta onpahan sitä kivempi putsata kun näkee mihin jäi pesuainetta. Jos nyt sitä käyttäisikin useammin?

Mutta kun minä olen niin huono sen ruoan laittamisen suhteen, varsinkin kun olen yksin. Ei sitä jaksa vaivautua leikkaamaan julienneja ja kuullottamaan tomaatteja. Jotain vaan nopeasti ja siinä se, vaikka aina halua olisi kyllä tehdä ”sen vaikeimman” kautta.

 Voi sitä aikaa kun laitettiin kaikki alusta asti valmiiksi, leipiäkin leivottiin itse. Nyt niitä ruokia on kaupassa ties mitä lajia ja yhdessä jos toisessakin mainostetaan kuin kotona tehtyä. Ei tarvitse edes mennä ravintolaan syömään, kiinalaisen aterian saa pakastealtaasta ja pihvin voi tilata kotiovelle lämpimänä. Sähkön tuhlaamistahan se ruoan laitto on, tai turhan tiskin tekemistä.

Omistan itsekin ties millaisia apuvälineitä aina omenakorasta jäätelökoneeseen, mutta olenko käyttänyt niitä? Jäätelökone lepää vielä pakkauksessaan ja odottaa käyttöönottoa, omenan kannan poistajaa olen kai käyttänyt kerran? Helpompaa se omena on leikata niin että keskusta jää pois.

Ihailen kyllä siskoani, sillä häneltä löytyy myös erilaisia kodinkoneita, ja kaikki käytössä! On friteerauskeitintä, riisinkeitintä ja nyt myös minä hankin hänelle hattarakoneen. Onni on siis pieniä apuvälineitä keittiössä.

Vielä itsestään täyttyvä jääkaappi olisi mahtava, varsinkin näin talvella. Tahdon viettää mahdollisimman paljon aikaa lämpimässä ja kaupassa käynti menee yleensä vain juosten jos sitäkään. Varsinkin meidän kauppa on kylmä, joka toinen asiakas valittaa siitä ja yhdellä jos toisella työntekijällä on ainakin joku osa ruumistaan sinisenä. Oi kesä tule jo takaisin.

ps. Äitini laittoi minut tekemään Helsingin Sanomien sivuilla ruoanlaitto tiedoistani testin, sain 12/15 oikein ja olen huippukokki!

Virtuoosimaisuutesi keittiössä herättää ihastusta ja kateutta. Olet harrastanut ruuanlaitto ehkä jo pitkään, mutta älä kuitenkaan jämähdä bravuureihisi, vaan jatka rohkeita löytöretkiä makujen maailmaan!

Millainen keittiöhenki sinä olet? Onko apuvälineesi pikemminkin mikro kuin uuni, vai valmistatko liemetkin itse?

Onnellinen vapaus

Voi kuinka kaikki päivät olisi tälläisiä, tai aika yleensäkin. Mamman ollessa saunassa minuun iski hirmunen inspiraatio taas kuvaamiseen. Voi miksi jätin kameran kotiin. 

Ainoat kuvat mitä täällä voi ottaa on otettava iPhonella ja siinä se inspiraatio ja innostus taas lopahtaa, ehkä pitäisi harkita pokkarikameran ostamista, kulkisi järjestelmäkameraa paremmin mukana. 

Ja miten ihmiset osaavat ottaa itsestään kunnollisia selfieitä peilin kautta? Minulta se ei vain onnistu ilman että olisin jollain tavalla raajaton. 

Seksikäs savolainen

Iltasanomissa oli juttu joka on aivan pakko jakaa. Kyse oli siis savon murteesta, ja kuinka se on Suomen kielitieteen mukaan seksikkäin.

Puhuuko joku teidän läheisistänne/tutuista savon murretta? Ja miten on, saako se pöksyt pyörimään jaloissa? 

Vai saako se enemmänkin naurun pyörimään suupielessä, kuten minulla, kun luin jutun mukana olevia lauseita. Yhtään en olisi osannut kyllä "suomentaa" niitä ominpäin, miten te, onko nämä tuttuja ja selkeitä tokaisuja teille?

Rieskantekijä aluskelteisillään = oma vaimo vielä aamupaidassa

Pökäleonni, nyt pömpöllää = lyhyt onnen hetki, nyt raskaana

Hentun pärstävärkki, näköreijät ja koevet = tyttöystävän kasvot ja sääret

Halako = sepalus

Helemasynti = miehen sukupuolivietti

Monjhyväne = naistenmies

Jylykytellä = erilaista toistuvaa liikettä

Persjalakane naesentunkio männä lehmii = lyhyt jalkainen, lihava nainen meni hakemaan lehmiä

Morsmaekki näppeimmillää = tyttöystävä kauneimmillaan

Lepukka lehmännuolemissa limunaati vehkeissä = antelias nuori nainen läiskikkääksi kuluneessa juhla-asussa

Kalehvan hersyttimet = naisia vonkaavan vitsiniekan huulet

Lipru ravattisonni = lipevä keinosiementäjä

Talviloma

Voi vain pee sanon minä.

Anteeksi, onpa tuo huono tapa aloittaa mutta nyt kiukuttaa. Hyvin ansaittu talviloma alkoi eilen ja päätin pakata tavarani ja lähteä Mamman luokse Saloon. Ajattelin fiksuna likkana etten tarvitse nettitikkua mukaan, koska kotonakin pääsen nettiin jos vain liitän iPhonen tietokoneeseen, mutta argh eihän se toimi. Onnellisena jo suunnittelin kirjoittavani kaikkea mitä on tehnyt ja mitä on pohtinut, mutta tähän se kaatui, ja vielä kun kännykänkin netti takkuilee täällä niin hermot on tiukassa.

Onkin siis ollut hyvin aikaa käyttää aivoja ristikoiden täyttämiseen ja Skipon pelaamiseen. (Tilanne 02-01 Mamman hyväksi.)

Mutta nyt siis tällainen tilanne, on vain kännykällä näpyteltävä joten jos jotain postauksia saan aikaiseksi, eivät ainakaan ole mitään mieltä avartavia.

Nyt tässä näpytellessä kyllä houkuttelisi hankkia iPadmini, sillä ehkä jaksaisi näpytellä enemmän, onko kellään siitä kokemuksia?

Pidetään peukkuja että jollain ihmeen kaupalla saisinkin netin toimimaan ja saisin vihdoinkin kerrottua viimeaikoina päässä liikkuneita ajatuksia, niitä kun tulee uniinkin. Arjesta kun ei saa pysäytettyä sekuntteja vaan aina on jonnekkin (muka) juostava ja jotain tehtävä.

Mutta jos se lupailtu lumimyrsky iskee viikonloppuna niin on lähdettävä kotiin suunniteltua aikaisemmin, ehtiihän sitä sitten kotona kirjoitella, töihin palaan vasta viikon päästä.

Oijoi nyt tuolla jo huudetaan Skippoa pelaamaan niin onhan sitä mentävä, siis kuulumisiin!

Ps. Misa täyttää huomenna 8v. ❤Prinssinakkeja tiedossa!

Kummisetä naapurista

Kummisetäni ja isäni tapasivat 70-80 luvun vaihteessa, siskopuoleni ollessa vielä pieni. Polut kohtasivat niinkin yllättävästi, että isäni muutti siskoni kanssa kummivanhempieni seinä naapureiksi. Ja siitä ystävyys alkoi, joka jatkui aina näihin hetkiin saakka. Nyt kummisetäni on tuonpuoleisessa ja kuten sanotaan, ihmisen poistuminen tästä elämästä herättää uudenlaisia ajatuksia elämästä, ja asettaa asiat uusiin näkökulmiin.

Minä, ihminen joka ei itke, menetti muutaman kyyneleen siunaustilaisuudessa ja sen jälkeen vessassa, kuunneltuaan niin kauniita sanoja ihmisestä jota ei lopuksi tuntenut niin hyvin kuin olisi halunnut. En tiennyt hänen pitävän kukista, ja sitä kuinka häntä kutsuttiin jopa puuhapeteksi, sillä hän touhusi aina kaikkea. Oli mökkiaamuja jolloin ukki löytyi katolta maalaamasta, muiden syödessä aamupalaa.

Isänikin kertoi tarinoita yhteisistä naapurinajoistaan. Siitä yöstä kun isäni oli herännyt ikkunan koputukseen 9nnessä kerroksessa. Kummisetänihän se oli ollut, oman asunnon ikkunasta koputtanut luudan varrella isäni ikkunaan.

Tämän puolen minäkin olisin tahtonut kummisedästäni nähdä, mutta minä muistan vain lapsuuteni kuvat johon liittyivät alkoholi. Sen tuoksukin sai jo pienestä karvani nousemaan pystyyn, enkä vieläkään pysty esimerkiksi haistamaan alkoholia, muistamatta huonoja muistoja siitä. Lapsuudessa nähtyjä kömpelyyksiä jotka eivät olleet huvittavia verineen ja tappeluineen. Vaikka se tekikin monista hauskoja, minä vain pelkäsin, pelkäsin sitä alkoholia. Opinkohan koskaan suhtautumaan siihen kuten muutkin, vain juomana.

En siis tarkoita että kummisetäni olisi juonut liikaa tai että muistikuvissa olisi aina tapahtunut jotakin kauheaa, muistan vain että hän kuulosti puhelimessa aina siltä kuin olisi juonut alkoholia, vai sekoitanko nyt hänet siskoni kummisetään, jonka muistoihin liittyy myös alkoholi. Lapsuuden muistot niin herkästi sekoittuvat toisiinsa.

Mutta jollain oudolla tavalla minun on ikävä niitäkin hetkiä, mutta eniten minulla on ikävä sitä kummisetää joka minulla olisi voinut olla, ja jonka olisin voinut tuntea, ja tuntuu että minun olisi pitänyt antaa sille mahdollisuus, mutta miten?

Tämä sai minut myös miettimään sitä jos, ja kun, itsekin poistuisi, miettisikö joku minusta samoin, haluaisi korjata mielensä huonot muistikuvat ja vaihtaa parempiin? Miten voisimme katsoa toisiamme aina uusin silmin, ilman muistoja ja oletuksia. Miten tutustua joka kerralla uudelleen ja luoda kuin käärme nahkansa, näkemänsä uudelleen. 

Mieti mitä jää kun mä lähden täältä

Ei syytä huoleen

Se päivä ei oo vielä tänään

Mieti mitä jää kun mä lähden täältä

Kun mä kuolen

Se päivä ei oo vielä tänään

[Cheek – Mitä tänne jää]

ps. Hyvää uutta vuotta kaikille, tehkäämme ensivuonna uusia (hyviä) muistoja läheistemme sydämiin. 

Avaimena itsekkyys?

Päätin avata oven takalukosta. Ei siihen vaadittu kuin puhuminen siskon kanssa, kynttilöillä valaistu asunto, pari ostosreissua äidin kanssa, yhdet hautajaiset,  ja yksi päivä Haisulin kanssa. Ei siis paljoa? Poistin kuitenkin vain lukon, en vielä ovea ole avaamassa, mutta mahdollisuus on sekin. Mutta oven avaus ja miten, se tulee omalta puoleltani, kuuntelen itsekkäästi itseäni ja avaan vain jos tuntuu siltä. Mutta eiköhän se kuitenkin avaudu, ainakin raotu hiukan.

Moni luuli että kyse lukosta olisi ruoan takia. Asia ei suinkaan ole, tai ollut niin. Jouluruokia vastaan minulla ei koskaan ole ollut mitään, lanttulaatikkohan on aivan lempparia. Plus itse tekemä sienisalaatti. Ja vaikka en lihaa syökkään, kinkun tuoksu aamuyöstä ei ole kuin oikea tuoksu joululle. Minä en olisi vain yksinkertaisesti jaksanut tänä vuonna.

Ensinnäkin töissä on viime aikoina ollut minulle kovin raskasta, johtuen käden kipuilusta aina siihen että olen luonut itselleni liian isot paineet työni suhteen ja stressaan silloinkin kun ei pitäisi. Joten oliko väärin olla itsekäs ja haluta vain yhden päivän itselleni, päivän jolloin ei tarvitse teeskennellä. Ei tarvitsisi yrittämällä yrittää olla iloinen ja jouluisa.

Mutta ehkä oven avaaminenkin on lopulta jollain tavalla itsekästä, sillä tämän ehtona on etten teeskentele, en itselleni enkä muille, enkä hakemalla hae joulutunnelmaa sydämeeni tai lahjoja kuusen alle. Jokainen niistä on tullakseen jos on ja jos väsyttää, väsyttää. Jos kiukuttaa, kiukuttaa. Jos tämä kontrollifriikki ei sovi yhteen joulun kanssa, niin sitten lyön päätäni seinään, huudan itken kiukuttelen, kaikkea mahdollista, mutta kuten Haisuli tokaisi, se on vain yksi päivä vuodesta. Minulle ei ehkä niin tärkeä, mutta kuitenkin monelle muulle iso asia.

Söinpähän minäkin lopulta siis sanani, plus vähän piparkakku taikinaa siinä samalla.

Kehräävä koira

Kuten ystäväni Cami jo tietää, karvat saavat minut suorastaan kehräämään. Siis vaatteissa. Naamassa niitä inhoan. Mutta siis vaatteiden karvat, kuten olette jo toppatakeissa huomanneet hupun reunan tai muuta vastaavaa. Pari vuotta sitten Hennesille ilmestyivät hupparit joiden huppu oli vuorattu pehmeällä karvalla. Pitikö minun saada sellainen, oi kyllä ja kolmessa eri värissä. Tiedän ehkä hieman innostuin liikaa juuri silloin. Mutta on sitä tullut innostuttua tänäkin vuonna, ehkä joitain innostuksia jälkeenpäin kadutenkin..

Mutta jos se on totta, ja koira on yhtä kuin omistajansa voin vain kuvitella kuinka kovasti Misa kehrää (kissasta kyllä tuo menisikin), kun löydettiin vihdoinkin Mustista ja Mirristä Hurtan karvamantteli väriä cranberry. Ai että, ainakin minä kehräsin kun näin sen sojottavan hyllyssä, valmiina ostettavaksi. Olihan sitä yritetty hakea jo parista muustakin liikkeestä. Mutta se on suloinen, ihana ja niin tyttömäisen värinen. Siis takki, mutta onhan tuo Misakin aika suloinen eikö?

Ah, ostoterapia on kyllä aivan parasta terapiaa mitä minä tiedän.