Herääminen

Hei, täällä taas, tuliko jollekin ikävä?

Miksi minusta ei sitten ole kuulunut mitään, noh tuntuu hassulta sanoa näin mutta minua on väsyttänyt. Tai no pikemminkin uupumuksesta ollut kyse. Töissä kun tekee nykyään muutakin kun vain istuu kassalla, niin kotiin päästyään hyvä kun jaksaa lähteä viemään koiria ulos. Kesälomaakin tänä vuonna oli kertynyt vain neljä päivää joten ei siinäkään levätty. Muutenkin on ehkä liikaa yrittänyt täyttää vapaapäivätkin kaikella mahdollisella mitä muuten ei ehtisi, niin lepo, öö jossain se kai ajatuksen tynkänä kulki mukana. 

Iltaisin vielä kun väsymykseen lisää kirjoittamisen tuomat paineet, olen vain siirtänyt ja siirtänyt kirjoittamista. Eihän minulla ole enää mitään tarjottavaa nykyisten bloggaajien maailmassa. Mitä mielenkiintoista kerrottavaa minulla on? 
"Olinpas töissä, huhhuh aktiivisuusmittarin mukaan päivän aktiivisuus on suoritettu jo ensimmäisen työtunnin aikana.. Tulipas taas sitä karkkia.. Oi tilasin tällaisiä valikoimaan, menivät viikossa!"

Ja sitten vielä kun olisi visuaalisesti ihanaa lisätä joku kuva, mutta missä ajassa (ja millä naamalla!!) minä ehdin kuvia ottamaan, töissä en ainakaan ja kolmen koiran kanssa kulkiessa se kamera harvoin pysyy edes kädessä. Siellä se on kotona kiltisti odottamassa niitä parempia päiviä. 

Edelleenkin on vain kiitettävä niitä jotka ovat jaksaneet riippua roikkua mukana, vaikka minä olenkin väsymyksen vuoksi menoja joutunut perumaan ja muutenkin unohtanut vastava viesteihin ja kuulumisten kyselyihin. 

Mutta, nyt kun alan tasapainoilemaan edes pikkasen elämän työn ja arjen välillä, voisin edes yrittää. Haittaako ketään jos kirjoitus takkuilee ja kuvia ei ole? Tai ylipäätään *kopkop* onko siellä ketään?

Ja tietysti, eihän tämä auringonkaan puute auta yhtään asiaan! Minä tarvitsen aurinkoa energiaksi. Aurinko, valo, lämpö, se loiste tänne kiitos. Jooko, pliis. 

ps. Minut löytää myös sosiaalisten palveluiden (instagram, snapchat) merestä nimellä miramyy. 

pps. Ja pikkaisenko minua ärsyttää kun kirjoitan bloggerin kautta suoraan niin ulkonäöllisesti se ei ole samanlainen kuin aiemmat kirjoitukseni ja väritkin tahtovat temppuilla kanssani. ARGH

Aamun kuiskaus

Mistä tietää kesän vain kurkkivan nurkan takana? Aamukasteen tuoksusta, punkeista turkissa (!), talven univaikeuksien muuttuessa taas aamuenergiaksi, marja tarjouksista kaupassa, siitä ihanasta tunteesta kun aurinko lämmittää ja kun se vähänkin näyttäytyy on ihmisillä grillipuuhat selkeästi mielessä. Sekä pienestä ärsytyksen tunteesta kun tajuaa ettei omista pyörää (kiitos vain niille jotka sen päätivät anastaa kellarista!). 

Miten tämä kevät ja kesä tulee eroamaan edellisestä? 

Huomattavin muutos ehkä siinä että tänä vuonna minulla ei ole kesälomaa, ellei lasketa niitä neljää päivää jotka ovat jo kertyneet. Eli kesä menee töissä, mikä jostain kumman syystä ei haittaa, odotan innolla niitä hiljaisia kesäaamuja jolloin minulla on aikaa tehdä "ylimääräisiä" töitä. Ehkä hiukan välillä harmittaakin ihmisten ostostelu kaupassa, nimittäin silloin pikku hienosäädöille ja osaston siistinä pitämiseen ei jää aikaa kun on seisottava kassalla. 

Onneksi vuosien saatossa olen oppinut olemaan hermostumatta, enkä kehitä itselleni turhaa kiirettä ja huolta, siitä ei kärsi kukaan muu kuin minä itse. Tosin ylitöihin jääminenkään ei tunnu ongelmalta, enkä edes sanoisi niitä ylitöiksi, jään sinne vain vapaaehtoisesti työpäivän jälkeen hoitamaan asioita jotta seuraava päivä olisi helpompi. Eli toisin sanoen lähden hitaasti töistä kotiin. 

Mikä on outoa, ei tosin uutta luonteeni tuntien, mutta viimeisessä työpaikassani olin niin ahdistunut että laskin vain minuutteja seuraavaan taukoon tai kotiin pääsemiseen. Nykyisin pikemminkin lasken minuutteja siihen kunnes iltavuoro saapuu jotta saan antaa kassapaikan päivystyksen jonkun toisen harteille. 

Tietysti tuntuu joskus että minun pitäisi selitellä kaupassa työskentelyä ihmisille, sillä olenhan jo pian 30 ja edelleen kaupan kassalla, mutta minä pidän siitä. Pidän asiakaspalvelusta, niistä hetkistä kun asiakkaan huonon päivän saa muuttaa hyväksi vain pienillä asioilla, niistä hetkistä kun saa hyvää palautetta esimieheltään ja toisilta, niistä hetkistä kun pääsee asettamaan itselleen haasteita ja niistä hetkistä kun huomaa vieläkin oppivansa jotakin uutta. 

Kaikki eivät tahdo tehtä juristin, lääkärin tai toimistotyöntekijän työtä. Kyllä minuakin isompi palkkapussi tosin houkkuttelisi, mutta tärkeintä on että pitää siitä mitä tekee ja kuitenkin tulen toimeen hyvin nykyisillä tuloillani. Palkkapussin koko ei kuitenkaan määrittele ihmistä eikä ihmisen viisautta ja kykyjä. Kyllähän toimittajan työ vielä houkuttelee mutta vain kirjoittamisen osalta, nykymaailman bloggaajien noustessa enemmän ja enemmän pintaan tuntisin itseni vain ulkopuoliseksi ja varmaankin enemmän epäilisin osaamistani. 

Ei, jos jotain haluaisin tehdä olisi yhdistää kaupanala ja kirjoittaminen. Mainosmaailma? Ei, jos joutuisin keksimään nasevia sloganeita pikkuhousun suojille aivoni tekisivät varmaankin lakon. Mutta, mitä ikinä se onkaan, se tulee vastaan. Olen oppinut kuitenkin myös sen, että asiat tapahtuu kun on niiden aika. Sillä jokainen hetki kasvattaa luonnetta ja opettaa maailmasta että itsestämmekin aina jotakin uutta. 

..virheen mahdollisuus ihmisyydelle sisällön suo

25.01.2015 Kirjoitteletko Mira enää blogia?

Hei, minä täällä, muistatko vielä?

Elämä on viimeisen kahden kuukauden aikana mennyt niin ylös alaisin sukkulana, että hieman pyörryksissä, mutta edelleen pystyssä olen. Ihme kyllä. Kai sitä jonkun verran on aikuistuttu teinielämästä ettei jokaisen kaatumisen jälkeen jää maahan makaamaan. Hetken levätty ja noustu ylös, vaikka mielessä onkin ollut jo valmiiksi uuden iskun ja kaatumisen mahdollisuus. Ja joskus kun hiljaisesti mielessäni päätin jättää synkimmät mietteet pois muiden tiedosta, on hiljaisuus täälläkin ollut siis pitkä.

Mutta en ole synkistellyt kokonaista kahta kuukautta, kyse ei ollut siitä. Työ veti päiviä ja tunteja tytöstä enemmän kuin olisi ollut annettavaa, joten väsymys unettomuus ja kiukkuisuus oli odotettavissakin. Kokeilin Melarest nukahtamislääkkeitäkin, jotka toimivat minulla liiankin hyvin. Olisin helposti nukkunut parikin päivää putkeen ellei koirat olisi olleet vieressä ja vaatineet ulos pääsyä. Sittenkun yritti jossain määrin sosiaalistakin elämää kasvattaa, ei ollut ihme että vain oksan rasahduskin saisi minut kaatumaan.

Eli siitä voi herätäkin kysymys, entä Nipsu? No, sanotaan vaikka niin että en minä sitä ole poissamassa huomioistani, vaikka moni muu olisi tehnyt sen jo kauan aikaa sitten. Minä jos kuka tiedän miten vaikeaa joskus on päästää ihmisiä sisälle, mutta sitä kun pälpättää vuosia tuntemattomille tunteistaan on oppinut helpommin ottamaan myös muut vastaan. Ja ajatella ettei ehkä kaikki ei aina ole minun vikojeni syytä. Tai ylipäätään minkään vikojen.

Eikä aikuisuuden arkikaan auttanut velvollisuuksineen asiaa. On töitä, on kiireitä, tapaamisia, juhlia, jouluja, synttäreitä yövuoroja. Niin ja päällekkäin meneviä työvuoroja.

Ja sitten seuraava uusi asia, työ. Vain S-Marketin työntekijät (yllättäen) tiesivät sen etten vuoden vaihdon jälkeen palannutkaan sinne takaisin. Siitä ja syistä ei sen enempää, ja nykyään minä työskenlenkin K-Supermarketin puolella kassavastaavana. (Ja karkkivastaavana!) Ja viihdyn erinomaisesti! On haasteita ja hallintaa, vaikka on vieläkin vähän vaikeaa "komentaa" muita ihmisiä tekemään asioita. mutta taito sekin on muiden joukossa joka on vain opittava ettei päädy tekemään taas muiden ihmisten töitä omiensa lisäksi.  Ja tässähän sitä opitaan kokojan jotakin uutta, nytkin kirjoitan
tätä iPadilla suoraan bloggeriin sen miettimättä.

Tai sitten sitä on tullut vain laiskemmaksi. ;)

Mutta, olikohan vielä jotain muuta? Joten vastaus kysymykseesi anonyymi kirjoitan.

Mitä elämä tuo, se tulkoon minun luo..

Pitäisiköhän pyytää anteeksikin. Ulkopuolisen välittävin silmin huoli voi kasvaa minun tekstejäni lukiessa, mutta haluan vain sanoa että pettymyksen tunteet kuuluvat elämään ja minä vain käsittelen niitä joskus helpommin kirjoittamalla kuin iloisia asioita. Sillä on minunkin harmaudessani paljon valoa päivisin.

Minulla on ystävät, uudet ja vanhat joiden kanssa läheisyys vain kasvaa. Aivan kuin osaisin enemmän ilmaista itseäni, tunteitani ja menneisyyttäni myös kasvotusten. Tämähän meinaa vain sitä että luotan enemmän ihmisiin.

Vihaisten, surullisten ja pettyneiden viestien jälkeen osa on voinut myös olettaa jo valmiiksi että minun ja Nipsun matka päättyi yhtä nopeasti kuin alkoikin, mutta oikeastaan ei. Minä vain kasasin alkuhuumassani niin paljon odotuksia toiselta etten edes tajunnut kuinka tyhmästi ja lapsellisesti välillä käyttäydyin. Ei se ole maailman loppu jos toisesta ei kuule pariin päivään, tiedän Tuutikinkin rakastavan minua vaikka puhumme nykyään hyvin harvoin. Ihmissuhteet vaatii oman aikansa sydämelle jotta uskaltaa luottaa. Luottaa siihen että toinen vain on siinä, eikä taka-ajatuksia tai pakenemisia ole. Tai selän takana pahaa puhumista.

Onhan se itsekästäkin ajatella heti omia heikkouksiaan ja pelkojaan, kuin oikeasti keskustella toisen kanssa.

Eli siis tämä nykyaikainen tekstiviestimaailma sosiaalisine medioineen on tunteetonta minulla, joka on kasvanut rakkauden kanssa siinä maailmassa jossa puhelimessa puhuttiin tunteja. Nykyään soittaminen taas tuntuu yksityisyyden loukkaamiselta, joten sitä helpommin lähettää viestin johon ei ehkä saa aina vastausta. Ja sehän jos jokin tuntuu hylkäykseltä! Miksi ihminen ajattelee heti pisteiden ja pilkkujen puuttumisen vuoksi jonkun olevan huonosti? Miksi sen kääntää heti omaksi viakseen? Mitä minä olen tehnyt väärin..?

Onneksi minun kaksi M:ääni ja ”pikkusiskoni” ovat jaksaneet kuunnella minua, tukea, turvata, ja vain olla siinä.

Tunteideni kanssa olen siis aikamoinen huvipuiston laite, välillä on niin ihanaa että mahasta sattuu ja naurattaa, sitten on pelkoja jolloin tuntee oksentavansa. Joskus ollaan pääalaspäin ja pilvissä, joskus huudetaan niin kovaa ettei syytäkään enää muista.

Mutta onneksi olen viimeaikoina oppinut, että rankankin ajelun jälkeen minua aina odottaa vaaleanpunainen hattara. Sokerihan on parasta lääkettä kaikkeen, eikö niin?

Lumeen hautautuminen

Kirjoittaminen vaatii oikean mielentilan, oikean hetken, oikean lauseen alkaakseen.

Viimeaikoina näitä hetkiä on kadonnut tuulen ja tunteiden mukana, ja olen kulkenut enemmän sumun keskellä odottaen valon pilkahdusta joka ei koskaan edes välähdä. Sitten toiset päivät olen ollut niin valon vallassa etten ole tajunnut vetäydyä pieneenkään suojaan, ja lopulta polttanut itseni.

Olen ollut enemmmän turvonnut naamasta kuin imenyt poskiani, ja silmäni ovat olleet paikoin punaisemmat kuin aikoihin. Ja koska päätin jo kerran, etten kirjoita tunteistani enää kun vaivun itseinhon valtaan, on kirjoittaminen jäänyt.

Mutta täällä olen, toiset päivät ovat parempia kuin toiset, aamut helpompia kuin illat, ja toivottavasti pian taas tasajaloin maassa. Minä olen vain ihminen, joka tuntee liian paljon, liian nopeasti ja liian suuresti, pitäisi oppia että tunteiden osalta nopeammin pudotaan kun noustaan.

Vai pitäisitkö sittenkin kääntää kelkkani, kertoa että olen ajatellut sitä enemmän kuin kerran, ja kuinka toivoisi, että toisetkin asiat tippuisivat niin nopeasti kuin ovat nousseetkin.

Ei, jätetään mielummin synkkyyden merkit syksyn myrskyihin ja annetaan niiden hautautua syvälle lumimassan alle, jossa ne jäätyvät ja kuolevat. Niinkuin bacteerit yleensäkin. 

Myötätuntoinen varis

Papukaija on niitä harvoja (tai ehkä ainoita) eläimiä jotka osaavat puhua. Siis ymmärrettävällä tavalla. Puhuuhan koiratkin katseellaan, delfiinit ääntelyllä, kissat kehräämällä jne.

Joten ei sitä ensimmäiseksi lenkillä kuullessaan sanan prrrrrkele tulevan variksen suusta. Mutta sieltä se tuli. Oikeen kunnon kurkkuäänellä.

Tosin se ehkä mielentilani on voinut vaikuttaa myös siihen mitä kuulin. Autotkin tuntuivat päästelevän ärräpäitä kokoajan.

No, ties vaikka huomenna koiratkin viheltelisivät.

  

Vaaleanpunaisia sanoja

Voi luoja ja voi perhanan perhoset.

Onhan tässä pitänyt kirjoitella jo aikoja sitten mutta jostain kumman syystä ajatukset on harhailleet omiaan viime päivinä. Töissä olen vuorovastaavan silmien alla (ja naurun aiheena) kiukutellut kun kesken tekstiviestin on lähdettävä kassalle juoksemaan. Voi minäkin osaan tehdä tuhmia töissä!

Mutta palataanpa alku viikkoon ja silloiseen jännitykseen. Perhoset olivat jo aikapäiviä sitten muuttuneet sudenkorennoiksi tai isoiksi linnuiksi, sillä tiistaiksi minulla oli Nipsun kanssa sovittuna treffit. Kävimme kahvilla, tai no kaakaolla ja teellä, ja miten ihmeessä joku tapaaminen tuntua täysin luonnolliselta? Ja en ollut tajunnutkaan kuinka pitkä hän on, tai minä lyhyt, pääni ylettää juuri ja juuri kainaloon!

En ole uusien ihmisten kanssa koskaan uskaltanut olla oma itseni, vaan olen yrittänyt muovata itseni siihen muottiin mikä toinen minun haluaa olevan tai olettaa, vaan nyt olin niin hermona etten osannut esittääkkään mitään. Höpötin ja hölötin kaikennäköistä, ja ehkä sammakoitakin pääsi suusta, mutta tämä ihminen piti minusta, ja se näkyi. Mikä on minulle hyvn outoa koska se olen yleensä minä joka tekee aloitteet suhteiden suhteen.

Tiistain jälkeen työt veivät illat kokonaan, tai no Nipsulla sillä minä olin onnistunut keskiviikkona venäyttämään ranteeni harjoitellessani käsillä seisontaa. Ehkä pitäisi keskittyä siihen mitä tekee eikä antaa ajatusten harhailla? Mitään ei ainakaan myönnetä.

Viikon aikana kuitenkin viestit vaihtuivat tiuhaan tahtiin ja perjantaina käytin Tikrua hyväkseni ja käytiin asioimassa Gigantissa. Onneksi Tikru on vielä niin nuori että vain elokuva kelpasi, Nikon kanssa varmaan mukaan olisi tarttunut tietokone yms. Mutta ihan mahtava leffa ostettiinkin, Lego elokuva! Ai suosittelen kaikille, ainakin meille jotka legoilla pienenä turhailivat kun mitään ei osannut tehdä. Tuon elokuvan jälkeen olisin ainakin yrittänyt.

Mutta eilen sitten meillä oli Nipsun kanssa treffit nro 2. Ja niitä olinkin jännittänyt niin että eilen sainkin monelta ystävältäni ”Miten meni??” alkavan viestin. Kävin vielä näyttämässä itseäni töissäkin nahkahameineni että kelpaanko.

Vieläkin on vaikea uskoa että minä oikeasti kelpaan. Juuri hänelle, niin samalaiselle kuin minä, Tuutikki sanoisi että kuin sinulle tehty. Pitkä, ei vietä viikonloppuja juurikaan ulkona vaan mielummin sisällä elokuvan ääressä. Siis mitä, onko tällaisiä olemassa? Ja vieläkin vapaana? Tai no toivottavasti ei enää. ;)