Mitä elämä tuo, se tulkoon minun luo..

Pitäisiköhän pyytää anteeksikin. Ulkopuolisen välittävin silmin huoli voi kasvaa minun tekstejäni lukiessa, mutta haluan vain sanoa että pettymyksen tunteet kuuluvat elämään ja minä vain käsittelen niitä joskus helpommin kirjoittamalla kuin iloisia asioita. Sillä on minunkin harmaudessani paljon valoa päivisin.

Minulla on ystävät, uudet ja vanhat joiden kanssa läheisyys vain kasvaa. Aivan kuin osaisin enemmän ilmaista itseäni, tunteitani ja menneisyyttäni myös kasvotusten. Tämähän meinaa vain sitä että luotan enemmän ihmisiin.

Vihaisten, surullisten ja pettyneiden viestien jälkeen osa on voinut myös olettaa jo valmiiksi että minun ja Nipsun matka päättyi yhtä nopeasti kuin alkoikin, mutta oikeastaan ei. Minä vain kasasin alkuhuumassani niin paljon odotuksia toiselta etten edes tajunnut kuinka tyhmästi ja lapsellisesti välillä käyttäydyin. Ei se ole maailman loppu jos toisesta ei kuule pariin päivään, tiedän Tuutikinkin rakastavan minua vaikka puhumme nykyään hyvin harvoin. Ihmissuhteet vaatii oman aikansa sydämelle jotta uskaltaa luottaa. Luottaa siihen että toinen vain on siinä, eikä taka-ajatuksia tai pakenemisia ole. Tai selän takana pahaa puhumista.

Onhan se itsekästäkin ajatella heti omia heikkouksiaan ja pelkojaan, kuin oikeasti keskustella toisen kanssa.

Eli siis tämä nykyaikainen tekstiviestimaailma sosiaalisine medioineen on tunteetonta minulla, joka on kasvanut rakkauden kanssa siinä maailmassa jossa puhelimessa puhuttiin tunteja. Nykyään soittaminen taas tuntuu yksityisyyden loukkaamiselta, joten sitä helpommin lähettää viestin johon ei ehkä saa aina vastausta. Ja sehän jos jokin tuntuu hylkäykseltä! Miksi ihminen ajattelee heti pisteiden ja pilkkujen puuttumisen vuoksi jonkun olevan huonosti? Miksi sen kääntää heti omaksi viakseen? Mitä minä olen tehnyt väärin..?

Onneksi minun kaksi M:ääni ja ”pikkusiskoni” ovat jaksaneet kuunnella minua, tukea, turvata, ja vain olla siinä.

Tunteideni kanssa olen siis aikamoinen huvipuiston laite, välillä on niin ihanaa että mahasta sattuu ja naurattaa, sitten on pelkoja jolloin tuntee oksentavansa. Joskus ollaan pääalaspäin ja pilvissä, joskus huudetaan niin kovaa ettei syytäkään enää muista.

Mutta onneksi olen viimeaikoina oppinut, että rankankin ajelun jälkeen minua aina odottaa vaaleanpunainen hattara. Sokerihan on parasta lääkettä kaikkeen, eikö niin?

Lumeen hautautuminen

Kirjoittaminen vaatii oikean mielentilan, oikean hetken, oikean lauseen alkaakseen.

Viimeaikoina näitä hetkiä on kadonnut tuulen ja tunteiden mukana, ja olen kulkenut enemmän sumun keskellä odottaen valon pilkahdusta joka ei koskaan edes välähdä. Sitten toiset päivät olen ollut niin valon vallassa etten ole tajunnut vetäydyä pieneenkään suojaan, ja lopulta polttanut itseni.

Olen ollut enemmmän turvonnut naamasta kuin imenyt poskiani, ja silmäni ovat olleet paikoin punaisemmat kuin aikoihin. Ja koska päätin jo kerran, etten kirjoita tunteistani enää kun vaivun itseinhon valtaan, on kirjoittaminen jäänyt.

Mutta täällä olen, toiset päivät ovat parempia kuin toiset, aamut helpompia kuin illat, ja toivottavasti pian taas tasajaloin maassa. Minä olen vain ihminen, joka tuntee liian paljon, liian nopeasti ja liian suuresti, pitäisi oppia että tunteiden osalta nopeammin pudotaan kun noustaan.

Vai pitäisitkö sittenkin kääntää kelkkani, kertoa että olen ajatellut sitä enemmän kuin kerran, ja kuinka toivoisi, että toisetkin asiat tippuisivat niin nopeasti kuin ovat nousseetkin.

Ei, jätetään mielummin synkkyyden merkit syksyn myrskyihin ja annetaan niiden hautautua syvälle lumimassan alle, jossa ne jäätyvät ja kuolevat. Niinkuin bacteerit yleensäkin. 

Myötätuntoinen varis

Papukaija on niitä harvoja (tai ehkä ainoita) eläimiä jotka osaavat puhua. Siis ymmärrettävällä tavalla. Puhuuhan koiratkin katseellaan, delfiinit ääntelyllä, kissat kehräämällä jne.

Joten ei sitä ensimmäiseksi lenkillä kuullessaan sanan prrrrrkele tulevan variksen suusta. Mutta sieltä se tuli. Oikeen kunnon kurkkuäänellä.

Tosin se ehkä mielentilani on voinut vaikuttaa myös siihen mitä kuulin. Autotkin tuntuivat päästelevän ärräpäitä kokoajan.

No, ties vaikka huomenna koiratkin viheltelisivät.

  

Vaaleanpunaisia sanoja

Voi luoja ja voi perhanan perhoset.

Onhan tässä pitänyt kirjoitella jo aikoja sitten mutta jostain kumman syystä ajatukset on harhailleet omiaan viime päivinä. Töissä olen vuorovastaavan silmien alla (ja naurun aiheena) kiukutellut kun kesken tekstiviestin on lähdettävä kassalle juoksemaan. Voi minäkin osaan tehdä tuhmia töissä!

Mutta palataanpa alku viikkoon ja silloiseen jännitykseen. Perhoset olivat jo aikapäiviä sitten muuttuneet sudenkorennoiksi tai isoiksi linnuiksi, sillä tiistaiksi minulla oli Nipsun kanssa sovittuna treffit. Kävimme kahvilla, tai no kaakaolla ja teellä, ja miten ihmeessä joku tapaaminen tuntua täysin luonnolliselta? Ja en ollut tajunnutkaan kuinka pitkä hän on, tai minä lyhyt, pääni ylettää juuri ja juuri kainaloon!

En ole uusien ihmisten kanssa koskaan uskaltanut olla oma itseni, vaan olen yrittänyt muovata itseni siihen muottiin mikä toinen minun haluaa olevan tai olettaa, vaan nyt olin niin hermona etten osannut esittääkkään mitään. Höpötin ja hölötin kaikennäköistä, ja ehkä sammakoitakin pääsi suusta, mutta tämä ihminen piti minusta, ja se näkyi. Mikä on minulle hyvn outoa koska se olen yleensä minä joka tekee aloitteet suhteiden suhteen.

Tiistain jälkeen työt veivät illat kokonaan, tai no Nipsulla sillä minä olin onnistunut keskiviikkona venäyttämään ranteeni harjoitellessani käsillä seisontaa. Ehkä pitäisi keskittyä siihen mitä tekee eikä antaa ajatusten harhailla? Mitään ei ainakaan myönnetä.

Viikon aikana kuitenkin viestit vaihtuivat tiuhaan tahtiin ja perjantaina käytin Tikrua hyväkseni ja käytiin asioimassa Gigantissa. Onneksi Tikru on vielä niin nuori että vain elokuva kelpasi, Nikon kanssa varmaan mukaan olisi tarttunut tietokone yms. Mutta ihan mahtava leffa ostettiinkin, Lego elokuva! Ai suosittelen kaikille, ainakin meille jotka legoilla pienenä turhailivat kun mitään ei osannut tehdä. Tuon elokuvan jälkeen olisin ainakin yrittänyt.

Mutta eilen sitten meillä oli Nipsun kanssa treffit nro 2. Ja niitä olinkin jännittänyt niin että eilen sainkin monelta ystävältäni ”Miten meni??” alkavan viestin. Kävin vielä näyttämässä itseäni töissäkin nahkahameineni että kelpaanko.

Vieläkin on vaikea uskoa että minä oikeasti kelpaan. Juuri hänelle, niin samalaiselle kuin minä, Tuutikki sanoisi että kuin sinulle tehty. Pitkä, ei vietä viikonloppuja juurikaan ulkona vaan mielummin sisällä elokuvan ääressä. Siis mitä, onko tällaisiä olemassa? Ja vieläkin vapaana? Tai no toivottavasti ei enää. ;)

  

Viisas kysyy, tyhmä vastaa

Koska viime kysymys&vastaus –postaus jäi osalta vastauksineen tietokoneeni syöveriin, (ok, unohdin sen ja  osa vaati liikaa aivotyöskentelyä) ajattelinkin toteuttaa tämän uudestaan. Joten kysymyksiä tulemaan, vastailen parhaani mukaan. Ja olisi kiva saada muitakin kysymyksiä kuin syömisvammailuuni liittyen. 

Nipsu

Arvatkaapa mitä? Minulle on sattunut jotain niin kliseistä, että luulin sen tapahtuvan vain muille. Olen tavannut jonkun työn kautta. Siis miehen, pojan, miten sitä kutsutaankaan. Olkoon hän vaikka näin perinteisesti muumiuttaen Nipsu. Mikä onkin aika osuva nimi, sillä hänkin pitää kissanpennuista, hänellä on niitä nimittäin kolme.

Noh, miten tämä sitten kävi. Aikalailla ajan ja vitsien heiton merkeissä. Joskus hiljasena hetkenä alettiin enemmän juttelemaan, ja aloin enemmän kiinnittää huomiota häneen. Väsyneenä heitin monesti vitsejä että pakkaisi minut kassiinsa ja kantaisi mukanaan, mutta kuten asiakaspalvelu tehtävässä työskentelevä tietää, ikinä ei voi tietää onko toisen reaktio aito vai vain kohteliaisuus. Varsinkin kun toinenkin työskentelee asiakaspalvelualalla.

Ja kuinkas sitten kävikään. Maanantaina (taas väsyneenä) juttelumme meni näin:

”Uskallat sitten vielä kauppaan tulla?”

- Just ja just, näin heränneenä

”Eiku meinasin et ku mä aina oon tunkemas sun kassiin mukaan”

- No ei se nyt haittais.. Mikä muuten sun nimi on?

Ja siitä se lähti. Hän hakkeroi minut pelkän etunimen perusteella Facebookista ja nyt olemme jutelleet siellä ummet ja lammet. Vaikka Tinder pettymys vielä kalvaa mieltä, tämä ei jotenkin tunnu niin pelottavalta, sillä hän on tosiaan nähnyt minut ties millaisena töissä. Tämä oli tällainen spontaani tapaaminen, eivätkö ne ehkä olekin aidompia?

No ei tiedä mitä siis eteen astuu ja tapahtuu, mutta mennään nyt pikku Myyn askelissa kohti uusia asioita.

Kivusta onnellinen

Sirkus oli ihanaa. Miksi ihmeessä koskaan lopetin? Mitä siitä vaikka vasen kylki onkin arka, ja olen saanut hierrettyä ihoni rikki jaloista että käsistä, mutta kipu ei ole koskaan tuntunut näin hyvältä!

Minua jännitti todella paljon uudet kasvot, mutta ohjaajamme oli niin pirteä ja mukaansatempaava, että tuntui kuin olisin ollut jo aiemmin näiden ihmisten kanssa tekemisissä. Eli en siis ollut tuppisuuna laisinkaan.

Alkuun leikimme hippaa lämmittelyksi, josta siirryimmekin jonglööraukseen, mikä nyt ikinä ei ole toiminut minun näpeissäni. Reaktiokyvystä puhumattakaan. Mutta hienosti moni onnistui kolmenkin pallon kanssa, minä olin turhautunut jo kahden kanssa.

Lopulta siirryimme käsillä seisontaan, mikä onnistuu minulta, mutta ei oikein. Sen jo tiesinkin. Laitan selkääni liikaa notkolle enkä seiso kunnolla. Mutta mitäs sitä vanhaa koiraa opettamaan uusia temppuja, käsillä seisonnan oppinut jo viiden vanhana ja siitä lähtien tehnyt sen väärin hartioin. No ehkä sitä oppisi. On vain helpompaa aina kaatua siitä suoraan siltakaartoon, tai sitten kun se taas onnistuu, nyt varmaan katkaisin selkäni.

Puolituntisen harjoittelun jälkeen siirryimme itse asiaan, eli toiselle puolelle kokeilemaan eri välineiden välillä. Sisäinen apinani kirkui trapetsia mutta päätin aloittaa rauhallisesti, ja ehkä kohdata traumani eli pallon. Trauma siihen liittyen johtuu sirkuskoulukiusaamisesta, mitä jouduin kokemaan ensimmäiset kuukauteni aloittaessani. Onneksi se asia saattiin hoidettua, ja löysin mitä ihanimmat ystävät sieltä, kiusaajiin en halua törmätäkkään.

Mutta seuraavan tunnin aikana pallon jälkeen kiipesin köydellä melkein kattoon, alastulo vaan ei ole ollut samanlaista kuin ylös meni. Helpointa olisi vain irroittaa ja tiputtautua mutta kun pitää opetella tulemaan oikella tyylillä alas, noh ehkä silloin olisivat nämä hankauksetkin jalassa jääneet saamatta.

Kokeilin myös trampoliinia ja tankoa, mutta lemppareikseni edelleenkin yli muiden kipusivat trapetsi ja kangas. Kankaalla tein vanhan vaippa tempunkin, se ihanuuden tunne mikä oli sen jälkeen. Treenien jälkeen lähdinkin autolle hymyillen, ehkä hieman kivuliaanakin, mutta erittäin onnellisena. Nyt huomenna taas uudet treenit ja koitan ottaa kevyemmin.

Innostuksen laukaisemana olen nyt jokaisena päivänä venytellyt enemmän kuin normaalisti, ja on ihanaa nähdä kuinka nopeasti tämäkin vanha ruho notkistuu. Niinkuin ohjaajammekin sanoi, jouluna on aivan eri kuviot monella, otamme jopa 10ystävää mukaan lankkukävelylle. Eli marssimme lankkuasennossa ystäviä mukaan ottaen.

Leikkimielistä, hauskaa, ei liian vakavaa ja kilpailuhenkistä, urheilu minun makuuni. Jos noin hauskaa voi edes urheiluksi kutsua!