Merkillinen tyttö

Mitä minä sanoin, jos mikään on varmaa niin se, ettei mikään ole täysin varmaa. Työvuorot siis muuttuivat siirtäen tämänpäiväisen illan välivuoroksi, ja huomisen aamun vielä aikaisemmaksi. Olenkohan koskaan nähnyt riviäni siistinä ja puhtaana, ehkä silloin kun uudet työvuorolistat ilmestyvät. Silloin minä olen vielä puhdas ja puhtoinen, pari henkäystä ja sairaslomaa niin uudet merkinnät ilmestyvät paikalleni. Vanhat korvataan uusilla ja puhtaat tekstinkäsittelyn kirjoittamat luvut muuttuvat pomon harakanvarpaiksi. En minä siis valita, minä pidän siitä, enhän muuten niihin suostuisi. Tuntuu hyvältä kun on työpaikalleen hyvä tekijä joka voi hyppiä paikasta toiseen, ja johon voi luottaa. Ainahan oma omatuntoni ja vaativuus kuiskivat tarvitsevan vielä enemmän, mutta eihän ihminen voi kaikkeen pystyä? Kuule kun ei se yhteiskunta pyöri niin että kaikki meistä jaksaisi painavia kantamuksia kannella juosten.

Mutta lauantaina ei painavia kantamuksia ole tiedossa, vain lempihommaani, leivän paistoa!

Juokseva narttu ja muut kevään merkit

Minä tein sen, siirsin parkatarkin kaappiin ja otin tilalle nahkatakin. Kevät on virallisesti alkanut siis minunkin mielestäni. Ja minähän tunnetusti käyn aurinkoenergialla, aamulenkit koirien kanssakin vain pitenevät ja muuttuvat miellyttävimmiksi mitä enemmän valoa tulee. Talvisin ainoa energia jolla käyn, on sokeri ja senkin olen melkein saanut selätettyä, eilen pystyin taputtamaan itseäni selkään, sillä en sortunut kuin kahteen karkkiin! (Sen tavanomaisen pussin sijaan..)

Eihän siis karkki itsessään paha ole, vaan se että sitä syö kuin leipää, (mitä leipää??) ja energiakäyrä hyppii sen mukaan sateenkaaritaivaasta katuojaan. Muutenkin pitäisi saada se sokerihiiri rauhoittumaan, ja parhaiten siihen onnistuu vain katsomalla ruokatapoihin. Minä olen tunnetusti hiiri, napostelen pitkin päivää vaikka välillä olisi hyvä pitää taukoakin. Olenkin miettinyt proteiinien lisäämistä ruokavaliooni, kuten korvaamalla aamuisen viilini proteiinirahkalla. Eihän kokeileminen mitään maksa.(Paitsi sen proteiinirahkan hinnan.)

::Tän takia Tuutikki varmaan juoksee vessassa, khihihi::

Mutta ei minun pitänyt ruokatavoistani tulla puhumaan, vaan keväästä ja kertoa hiljaisuuden metelistä. Eli vaikka blogissani onkin pitänyt hiljaisuutta, ei suinkaan elämässä. Nyt kun olemme löytäneet Tuutikin kanssa uudelleen yhteiset teehetket ja autuaat illat, olenkin istuskellut kaiken vapaa-aikani Tuutikin tuvassa. Sekin tietysti auttoi asiaa että pariin viime viikkoon on tullut tehtyä pelkkiä aamuvuoroja, kävin jopa maitokaapissa kokeilemassa voimiani, ja illanvietot ovat onnistuneet paremmin. Blogihiljaisuuteenkin vaikuttaa aamuvuorot, sillä iltaisin ajatukseni ovat niin väsyneet, sormista puhumattakaan, että ainoa asia mihin kykenen on siirtymään autolla paikasta a, paikkaan b, ja tässä tapauksessa b meinaa Tuutikkia.

Tehtiin Tuutinkin kanssa pieni viikonloppu vierailu Salonkin suunnalle, missä Mamma tapasi Tuutikin ensimmäisen kerran, ”sehän on ihan kakara!”, ja naistenlogiikalla navigointi todistettiin hyödylliseksi. ”Onko se se läntinen vai itäinen terveysasema?”

- No se pyöreä..?

Nauru, iloisuus ja onnellisuus ovat siis yksi kevään tuomia tärkeimpiä merkkejä. Negatiiviselta puolelta ne olivatkin ne kurakelit ja siitepöly allergia joka tänään muistutti jo ensimmäisillä merkeillään, nenäverenvuotona. Mutta nekin kestetään sillä kevättä pyörii rinnassa tuhatta ja sataa lisääntyvän valon myötä.

Misalla taas tuntuu kevät hyrisevän enemmänkin alapäässä kuin rinnassa, sen verran tunkenut takalistoansa Rafin nenään, yksi yö kirjaimellisesti istu Rafin päälle kun herra ei tajunnut pieniä vinkkejä. Mutta eihän meidän poikarukka (onneksi) tuollaisista leikeistä ymmärrä mitään. Ja on niin ihmeissään kun toiselle taas ei ne riehumisleikit käy.

Koira on terve kun se leikkii, ja kiimainen kun se ei lopeta!

Tällä viikolla onkin sitten työnsuhteen enemmän iltavuoroja, mutta enpä mene lupaamaan mitään että kirjoittaisin enemmän tai vastaavaa, tunnetusti olosuhteet voivat muuttua, varsinkin meidän työpaikassamme, hyvinkin nopeasti. Koputetaan nyt vain puuta, ja toivotaan että olisi edes yksi viikko jolloin kalenteriin ei tulisi muutoksia. Tosin ei pieni muutoskaan haittaisi, sehän meinaisi vain sitä että Tuutikin tupa taas kutsuisi..

Ystävyyttä pohjalta

Minullahan oli kokonainen julkaisu jo kirjoitettuna mielessäni kun olin koirien ulkona. Mutta heti kun istutin takalistoni tietokoneen eteen, sanat lähtivät lentoon ja karkasivat vääriin suuntiin. Niiden piti ilmestyä ruudulle ajatuksistani, ei kadota kokonaan jonnekin.

Seuraavaksi kamppailinkin tietokoneiden kanssa, kumpi avaa wordin nopeammin, että voisin kirjoittaa nopeasti ylös ne vähäisetkin lauseet jotka vielä muistan. Ja eihän tietenkään paperille voi kirjoittaa mitään, sillä ihan just wordi kuitenkin aukeaa, en ehdi unohtaa ennen sitä.. Taas näitä surullisia viimeisiä sanoja, jotka aina ihan toteudu.

Hautakivessänikin varmaan vielä lukee, kyllä minä vielä ehdin.

Mutta, jos oikein muistan niin kalajuttuja minulla oli, tai ainakin kalavertauksia. Ei siis napannut kala koukkuun, eli siis en saanut sitä hakemaani työpaikkaa. Ja minähän tunnetusti osaan ottaa vastoinkäymiset hyvin vastaan, varsinkin silloin kun asiasta oli melkein täysin omassa mielessään jo varma. Eli siis en osaa ottaa hyvin niitä vastoinkäymisiä vastaan, en osaa ajatella niin kuin pitäisi, että miksi minua ei voitu valita vaan että miksi minä en kelvannut. Puhuinko väärin, teinkö jotain väärin, pukeuduinko väärin? Olinko vai olenko vai niin tyhmä etten minä kelpaa.

Tuollaiset ajatukset varsinkin laukaisevat pyhän kolminaisuuden vaivojeni suhteen, eli ensin oireilee joko käsi tai vatsa ja viimeisempänä lopulta tulee mieli. Pitkään aikaan ei ole pyhä kolminaisuus iskenyt, mutta tämän tapahtuman vuoksi se iski ja reilusti. En muista milloin viimeksi se olisi saanut minut niin otteeseensa, siis masennus. Se että sängystä nouseminen tuntuu turhalta, ja ilman koiria olisin siellä varmaan vieläkin.

Eilenkin oli pakko lähteä Omenassa käymään, ihan vain jotta saisin happea ja hengitettyä. Ja illalla onneksi minut pelasti itseltäni Tuutikki, joka oli kutsunut minut edellisenä iltana luokseen teelle. On se aina ihana muistaa että ystävyys ei koskaan häviä.

Ja olihan se aika piristys perjantaina, kun olin kuullut uutisen, pari tuntia sen jälkeen minun Gabini tulee töihin ja ensitöikseen tokaisi, ”kuule minä luin sinun blogiasi ja minulta oli tulla itku kun luin sinun vaihtavan työpaikkaa!” Tuota tyttöä olisi tullut enemmänkin kuin vain ikävä. Miten se tosiaan on että vaikka toista ei tunne niin silti tuntee ja välittää? Kun vain vielä uskaltaisi ystävystyä enemmän.

Mutta voi pyhä kolminaisuus, enhän minä kelpaa.

Ehkä tyttö ei edes muista minua. Mutta tiedän hänen muistavan. Ihminen ei unohda sitä joka on ollut hänen viimeinen toivonsa. Nykäisen peiton pään yli, aivan kuin se suojaisi minua punatukkaiselta, mykistetyltä tytöltä. Tunnen silti hänen tuijotuksensa. Hänen katseensa lävistää seinät ja ovet ja vuodevaatteet. Mielessäni käy, mahtaako hänestä olla hauska katsoa kuolemaani. [Suzanne Collins – Nälkäpeli]

ps. Ja minunhan piti jättää tällaiset kirjoitukset jo taakseni.

Kutiava ystävyys

Tiedättekö sen te sen tunteen kun ei tiedä miten päin olisi. Kun silmissä kutisee ja ei tiedä itkeäkö vai nauraa. Vai pitäisikö jopa ihan raapia. Voisikohan sitä kuvailla myös samoin kun sydämen pakahtumista, tunteet vain tulvii äyriäiden yli eikä se haittaa. Minua kutitti juuri äsken ja vieläkin. Ja olen vain onnellinen, onnellinen siitä että minulla on niin ihana ystävä. Ystäväni Tuutikki.

Kiitos.

Arkinen panostus

Viime viikko meni ihan hyvin, töissä tuli oltua taas enemmän kuin olisi jaksanut, mutta se nyt ei juurikaan poikkea tavallisesta. Tavallisesta poikkesi vain keskiviikko, jolloin oli laitettava farkut normaaleiden verkkareiden sijaan ja ainakin vähän enemmän panostettava ulkonäköönsä. Toivotaan että panostus onnistui ja pääsisin kertomaan siitä tarkemmin jo tällä viikolla. Kyse oli siis työhaastattelusta. Peukut pystyssä ja sormet ristissä!

Minun piti kirjoittaa enemmänkin, mutta juuri kun olin saanut ajatukset kasaan ja sormet näppäimille pupu päätti soittaa. Ja siinähän ajatukset aina saavat siivet, että niin mitä pitikään kertoa? Syyttäkää siis Camia tyhmästä teksistä. ;)

::Viime viikolla Rafi sai myös innostushepulin jolloin matotkin menivät kasaan::

Arjen ihanuus, lamppu uunissa

Huomenta.

Arvatkaapa mitä onni on, se on lampun palaminen uunissa. Oi kyllä vihdoinkin, onhan tässä asuttu jo melkein vuosi, sain muistettua mainita isille uunin lampusta. Ja kas kuten tunnetusti isäni kohdalla, asia on jo hoidettu! Enpähän juurikaan uunia ole edes käyttänyt, mutta onpahan sitä kivempi putsata kun näkee mihin jäi pesuainetta. Jos nyt sitä käyttäisikin useammin?

Mutta kun minä olen niin huono sen ruoan laittamisen suhteen, varsinkin kun olen yksin. Ei sitä jaksa vaivautua leikkaamaan julienneja ja kuullottamaan tomaatteja. Jotain vaan nopeasti ja siinä se, vaikka aina halua olisi kyllä tehdä ”sen vaikeimman” kautta.

 Voi sitä aikaa kun laitettiin kaikki alusta asti valmiiksi, leipiäkin leivottiin itse. Nyt niitä ruokia on kaupassa ties mitä lajia ja yhdessä jos toisessakin mainostetaan kuin kotona tehtyä. Ei tarvitse edes mennä ravintolaan syömään, kiinalaisen aterian saa pakastealtaasta ja pihvin voi tilata kotiovelle lämpimänä. Sähkön tuhlaamistahan se ruoan laitto on, tai turhan tiskin tekemistä.

Omistan itsekin ties millaisia apuvälineitä aina omenakorasta jäätelökoneeseen, mutta olenko käyttänyt niitä? Jäätelökone lepää vielä pakkauksessaan ja odottaa käyttöönottoa, omenan kannan poistajaa olen kai käyttänyt kerran? Helpompaa se omena on leikata niin että keskusta jää pois.

Ihailen kyllä siskoani, sillä häneltä löytyy myös erilaisia kodinkoneita, ja kaikki käytössä! On friteerauskeitintä, riisinkeitintä ja nyt myös minä hankin hänelle hattarakoneen. Onni on siis pieniä apuvälineitä keittiössä.

Vielä itsestään täyttyvä jääkaappi olisi mahtava, varsinkin näin talvella. Tahdon viettää mahdollisimman paljon aikaa lämpimässä ja kaupassa käynti menee yleensä vain juosten jos sitäkään. Varsinkin meidän kauppa on kylmä, joka toinen asiakas valittaa siitä ja yhdellä jos toisella työntekijällä on ainakin joku osa ruumistaan sinisenä. Oi kesä tule jo takaisin.

ps. Äitini laittoi minut tekemään Helsingin Sanomien sivuilla ruoanlaitto tiedoistani testin, sain 12/15 oikein ja olen huippukokki!

Virtuoosimaisuutesi keittiössä herättää ihastusta ja kateutta. Olet harrastanut ruuanlaitto ehkä jo pitkään, mutta älä kuitenkaan jämähdä bravuureihisi, vaan jatka rohkeita löytöretkiä makujen maailmaan!

Millainen keittiöhenki sinä olet? Onko apuvälineesi pikemminkin mikro kuin uuni, vai valmistatko liemetkin itse?

Onnellinen vapaus

Voi kuinka kaikki päivät olisi tälläisiä, tai aika yleensäkin. Mamman ollessa saunassa minuun iski hirmunen inspiraatio taas kuvaamiseen. Voi miksi jätin kameran kotiin. 

Ainoat kuvat mitä täällä voi ottaa on otettava iPhonella ja siinä se inspiraatio ja innostus taas lopahtaa, ehkä pitäisi harkita pokkarikameran ostamista, kulkisi järjestelmäkameraa paremmin mukana. 

Ja miten ihmiset osaavat ottaa itsestään kunnollisia selfieitä peilin kautta? Minulta se ei vain onnistu ilman että olisin jollain tavalla raajaton.