Home Bazaar – punainen talo oikealla

Sunnuntaina siskoni pyysi minua avukseen hakemaan korituoliinsa uuden päällisen jonka oli tilannut aiemmin netistä, ja joka oli noudettavissa ohjeiden mukaan saunalahdesta punaisesta talosta oikealla. Se mitä oikealta puolelta paljastui, ei todellakaan ollut mitä kuvittelin Luulin että haemme paketin varastosta tai muusta sellaisesta.

Pihaan saapuessani lumouduin siitä kuinka kutsuva paikka oli. Piha oli täynnä pieniä sisustusesineitä, ja niin kauniisti aseteltuna. Edessämme oli vanha punainen puutalo, jonka sisällä loistavat valot kutsuivat meitä astumaan sisään, olimme juuri saapuneet Home Bazar sisustustavarakauppaan.

Lämmin ja kodikas ilma otti meidät vastaan sisään astuessamme, ehkä kodikas siitä hyvästä sillä omistaja itse asui siellä. Emme siskoni kanssa tienneet minne katsoa, sillä joka puolella oli kaikkea kaunista ja sitä oli tiedossa lisää omistajan kutsuessa meidät keittiöönsä glögille mistä paljastui sesongin mukaisia lahjatavaroita. Jos vain kodin ja kaupan voisi ostaa kokonaisuudessaan..

Nyt lähdimme tyhjin käsin mutta lupasimme toisillemme pian tulevamme uudestaan ajan kanssa. Eniten minua jäi kiinnostamaan suolakivi tuikut sillä olen kuullut niin paljon hyvää kristallisuolasta. Kristallisuola toimii luonnollisena ilmanpuhdistajana, jotka sopivat esimerkiksi allergia ja astma oireista kärsiville Ilmaan vapautuvat suolahiukkaset puhdistavat myös ihoa ja ylläpitävät ihon kosteustasapainoa.

Omistaja kertoi meille myös heidän tuovansa tavaransa itse maailmalta, ja siksi heidän liikkeestään löytääkin paljon sellaista mitä muualta ei löydä. Heille on myös tärkeää että kaikki tuotteet ovat ekologisesti ja eettisesti tuotettuja.

Suosittelen sydämellisesti vierailemaan sisustuskaupassa, tiedän ainakin yhden pupun joka varmaan tahtoo että hänet vien tänne. J

Home Bazaarin myymälä on avoinna
to - su klo 10 - 18

Brinkinmäentie 13, 02780 Espoo

Ally Condie - Tarkoitettu

Miltä tuntuisi elää maailmassa, jossa kaikki tulevaisuuteesi liittyvät asiat olisi ennalta tiedossa. Vanhempiesi geenien, asuinympäristön sekä lähipiirin vaikutteet osattaisi laskea koneella niin täydellisesti, että tietäisit mistä pitäisit ja mistä et. Tulevaisuuden ammattisi ja opintosi olisi laskettu tarkkaan, joita varten sinua valmisteltaisiin pienestä iästä asti. Myös tuleva parisi paljastuisi sinulle 17 vuoden iässä, ja 21 vuoden iässä avioliittosopimus solmittaisiin. Kaikki olisi tilastollisesti laskettu, eikä sinun tarvitsi kuin vain olla onnekas kun saat asua Yhteiskunnassa jossa virheitä ja yllätyksiä ei ole, eikä niitä edes sallita. 

Emäntä oikaisee minua lempeästi:” Ette ole onnekkaita Cassia. Yhteiskunnassa ei tarvitse turvautua onneen.” Nyökkään. Tietysti. Olisi pitänyt tajuta olla käyttämättä sellaista vanhentunutta, epätarkkaa sanaa. Nykyään on vain todennäköisyyksiä. Laskelmia siitä, miten oletettavasti jokin tapahtuu.

Kirjan päähenkilö Cassia asuu tulevaisuuden Yhteiskunnassa, ja on juuri täyttänyt 17vuotta ja saamassa tietää tulevan parinsa. Tähän asti Cassia on kuuliaisesti elänyt yhteiskunnan antamien sääntöjen mukaan, Yhteiskunta päättää mitä ihmiset syövät, kuinka pukeutuvat, missä työskentelevät ja missä kuolevat.  Lukija saa kuitenkin jo alussa pienen tunteen, ettei tyttö ole pystynyt täysin tukahduttamaan luomisen, haaveilun ja oman ajattelemisen puoltaan. Ja kun hän näkeekin katsoessaan myöhemmin Yhteiskunnalta saamaltansa mikrokortilta parinsa Xanderin, joka on hänen paras kaverinsa, tietoja, ruudulle ilmestyy eri pojan kuva ja tiedot, hän alkaa kyseenalaistaa enemmän Yhteiskunnan tietoja ja laskelmia. 

Voiko jokin, mikä on väärin, olla totta?

Ruudulle ilmestyneet kasvot eivät nekään ole tytölle tuntemattomat, ruudulle ilmestynyt poika on samassa piirissä elävä Ky, joka on kuitenkin poikkeava, tyyppi kenestä ei koskaan voi tulla toisen ihmisen paria. Poikkeavat ihmiset ovat niitä jotka tai joiden sukulaiset ovat tehneet aikaisemmin jonkinlaisen rikkomuksen, eikä Yhteiskunta voi olla ottamatta huomion sellaista seikkaa, vaikka salliikin heidän asuvan samassa piirissä muiden kanssa. Cassia kiinnostuu mysteerisestä Kysta entistä enemmän, miksi hän on poikkeus ja miksi juuri hänen kasvot ilmestyivät hänen ruudulleen. Oliko kyseessä virhe joita Yhteiskunnassa ei juuri ikinä tapahdu, vai onko kyseessä sittenkin hänen optimaalinen kumppaninsa?

Vaikka samasta aiheesta on tullut monia kirjoja, kuten Nälkäpeli, Outolintu tai muut sellaiset, suosittelen myös tutustumaan tähän kolmiosaiseen kirjasarjaan. Kirja ottaa heti alusta mukaansa ja kuten toiset kirjat, tämä ei kuulosta kovin kaukaa haetulta tai mahdottomalta tulevaisuudelta mielestäni. Nykyajan digitalisaatio, virtualisoituminen, keinoäly sekä muut teknologiseen liittyvät nousevat kehitykset ovat vain hyvää alustusta siitä mistä kirjan Yhteiskunnassa on kyse.

Toisaalta kuitenkin toivon että toisin kuin kirjassa, oma päätösvalta, kyseenalaistaminen sekä niinkin pienet ja yksinkertaiset asiat kuten kirjoitustaito, säilyisivät tulevaisuudessa. Vai mitä itse olet mieltä, onko parempi elää tilastollisesti suunnitellussa tulevaisuudessa vailla mielikuvitusta, vai elää pitäen vielä kiinni omasta päänpäällä olevasta haavekuplastaan ja sen eteen tehtävistä valinnoista.

[Kursivoidut lainaukset kirjasta]

Opiskelun harjoittelua ummikolle

Sellaiselle kuin minä, joka on astellut vain ammattikoulun käytäviä, lukiossa oppiminen voi olla pienoinen shokki. Ja varsinkin aikuislukio jossa tahti on kiivaampi sillä lukiolaisilla on monta kurssia samaa ainetta kolmen vuoden ajan, aikuislukiolaisilla sama aineoppimäärä käydään viidessä kurssissa, joiden pitäisi valmentaa ylioppilaskokeisiin. Onneksi minä en sentään niihin ole tähtäämässä, koska minun opiskelulla ja keskittymishäiriöllä se vaatii täyden keskittymisen ja siinä ei pahemmin muuta elämää saisi olla.

Nyt ymmärrän paremmin lukiolaisia ja pääsykokeisiin lukijoita kuinka paljon siinä on töitä ja vielä kaikki muu elämä pitäisi hoitaa samalla. Onnea on niillä joiden ei tarvitse käydä töissä tai he jotka voivat sulkea muun maailman ulkopuolelleen. Sitä minäkin välillä toivoisin, olisi vain yksi asia mihin keskittyisin ja antaisin täyden panokseni.  

Mutta olen kuitenkin tyytyväinen että (Haisulin tuuppaamana) menin opiskelemaan aikuislukioon, sillä se antaa minulle haasteita ja panostaa minua pitämään kiinni aikatauluista, joilla on tapana minun tilanteessani hieman lipsua..

Eilinen äidinkielentunti oli mielenkiintoinen, opettajana toimii ihminen joka pitää keskustelun tärkeyttä kovassa arvossa, ja enemmänkin keskustellaan erilaisista aiheista kuin käsitellään edessä olevaa pilkku monistetta. Jotenkin minä pidän siitä, tai siis keskustelusta vaikka kyllä minä tahtoisin myös sitä pilkun kertaamista ja kysymyksiä mikä on sivulause ja päälause, ja mikä on rinnasteinen sivulause.

Ensimmäinen pakollinen tehtävä onkin kirjoittaa blogikirjoitus lukemastaan kirjasta, mikä aiheutti keskustelua miten blogi määritellään ja mikä on sopiva merkkipituus (n.250 sanaa) ja miten se tulevissa ylioppilaskirjoituksissa katsottaisiin koska sanamäärä on esseissä 400 – 600 sanaa, mikä mielestäni on aika paljon, sillä journalismiopinnoissa opin tiivistämään, tiivistämään ja tiivistämään pitkiä tekstejäni lyhyemmiksi.

Tosin nyt kun katsoin kirjaisin määrääni, ei se ehkä olekaan niin paljon. Aika äkkiä sitä saa kuitenkin kirjoitettua ties mitä lätinää ja onhan se hyvä että osaa myös tiivistää tekstejä tarvittaessa.

Nyt vastaaminen pariin sähköpostiin ja uppoutuminen pääsykoemateriaaliin, ennen kuin on lähdettävä käsikirurgille ja ruotsin tunnille.

ps. Ihana huomata että teitä lukijoita on siellä vielä!

Voisin käydä välillä maan pinnalla keräämässä ruokaa ja paperia –sillä eihän elämiseen kai muuta tarvita? Voisin kirjoittaa tarinoita, voisin piiloutua ja rakentaa oman maailmani sen sijaan, että yritän muuttaa todellista maailmaa tai elää siinä. [Ally Condie – Perillä]

Johdanto

 Johdanto määrittelee alun, kertoo sen mitä on välissä ja selvittää sen mikä on päätöksenä. Johdanto on kuin esipuhe, se haluaa antaa vastauksen kysymykseen miksi pitäisi kääntää sivua kerta toisensa jälkeen, miksi pitäisi skrollata ruutua vielä alaspäin.

Mutta tämähän ei ole kumpikaan niistä, sillä eihän tämä ole aloitus mistään, pikemminkin väliajan jälkeinen näytös. Väliajan joka on kestänyt liian pitkään että katsomossa on käynyt jo katoa, koska osa kuvitteli että siinä oli esitys, jatkoa ei seuraa. Mutta nyt on taas nostettava esirippu ja kohdattava lavalle lentävät ruusut ja omenat, kuultava aplodit ja buuaukset.

Tuliko jo selväksi että olen jaarittelija? Ja kielikuvailija?

Mitä muuta minä olen? Olen kolmenkympin kriisiä poteva teini-ikäisen näköinen ihminen, joka kävelee enemmänkin sateisia polkuja kuin tanssahtelee sateenkaarella. Yksisarviset ovat harvinaisia tässä tarinassa, krokotiilien kita on todennäköisempi olento joita kohtaamme.

Minua ei ole tehty vaaleanpunaisista vanupalloista joita voisi kuvata päivittäin, meikeistä, hajusteista eikä superfoodie kulhoista. Joten odotettavissa on kielikuvia tunteista, arvosteluja kaiken maailman asioista, kertomuksia asioista jotka minut sytyttävät. Liekin saa leimahtamaan ennen kaikkea kolme -puolueettomasti sanoen - maailman ihaninta ja suloisinta chihuahuaa, kirjat, valokuvaus (jota pitäisi harrastaa enemmän), astiat etenkin iittala, muumit ja opiskelu. Voiko niin sanoa? Enhän minä ole kuin vasta iltalukiossa ja luen pääsykokeisiin, mutta se että opin uutta ja nautin siitä niin paljon että kaivan ruotsinkirjat esiin vapaa-ajallakin, kertoo myös päättäväisyydestäni. Tai no leikitään että sitä on edes hitusen..

Tästä siis tarina alkaa.

Vanhuus ei tule yksin

Ei kahta ilman kolmatta, tiedätte varmaan sanonnan? Yleensä sillä taidetaan meinata, kuten omassa tapauksessani, etteivät ongelmat ikinä tule yksin. Tulisikin välillä kolme onnenpotkua putkeen. Olisin hyvinkin onnellinen takapuolen mustelmista siinä vaiheessa.


Mutta mikä minun trioni nyt on?


Noh ensimmäinen taisi olla hampaasta irronnut pala viikko hammaslääkärissä käynnin jälkeen. Juuri kun minulta poistettiin yksi hammas, toinen vieressä päättää haljeta puraisun voimasta. No eikun takaisin vain hammaslääkäriin josta pääsemmekin seuraavaan.


Hammaslääkäri ei ollut sama vaan erittäin innokas etsimään vikoja hampaistani. Siinä sitten vietettiin yli kuukausi kerran viikossa aikaa yhdessä, minä suu auki ja hammaslääkärin puudutellessa ja voivotellessa vieressä. Ai ovatko hampaani nyt kunnossa? Ei. Tai siis reiät ja alkavat sellaiset on korjattu ja paikattu, mutta parin paikka on niin lähellä hermoa, että niitä särkee päivittäin syön sitten kylmää tai kuumaa, kovaa tai pehmeää. Ja voitte vain kuvitella kuinka raivostuttavaa se on!


No, sitten siihen kolmanteen. Kuten moni on jo varmaan huomannut että kirjoittaminen on minulla jäänyt melkein kokonaan. Ystäväni ovat myöskin huomanneet että perus facebook-, watsup- ja tekstiviesteihin vastaaminen voi kestää minulta toisinaan päiviä ja pahimmassa tapauksessa jopa viikkoja. Ilman mitään henkilökohtaista syytä! No nyt tämän kolmannen asian tiimoilta olen ehkä keksinyt syynkin. Mutta siis kolmas, se vanha tuttu jännetuppitulehdus iski taas, nyt vain pahempana.


Eli tuossa parisen viikkoa sitten venäytin tai reväytin töissä ranteeni, en tiedä mitä tein mutta kipeä se oli. Seuraavana aamuna kipu oli jo niin kova, että oli suunnattava lääkäriin. Loppuviikko lepoa, minkä aikana kipu ei vieläkään oikein hellittänyt, mutta maanantaina kuitenkin olin jo töissä. Kokeiltiin pomon kanssa keventää työtäni sen verran että kaikkeen mihin en pysty, jätän seuraavalle. Ja tämä oli niin vaikeaa! Jättää asioita toisten tehtäväksi! Valmiiksi paino syyllisyydestä harteillani kasvoi. Vaikka enhän minä sille mitään voinut, mutta,noh luonteeni kun on sellainen syyllisyyteen taipuva tekisin sitten niin tai näin, tai kuitenkin toisinpäin.
 
Ensimmäiset kaksi päivää menivät siis ihan, no, ok. Töistä lähtiessäni olin vain väsynyt ja kiukkuinen ja turhautunut, että jo pieni kivi kengässäkin sai minut menettämään malttini. Keskiviikkona sitten vain kaikki kaatui päälle. Tuli asiakas joka huusi koska en saanut hänelle avattua muovipussia, tuli asiakas joka huomasi että minulla oli vaikeaa nostaa postipakettia vaa-alle mutta ei siltikään ojentanut kättänsä avuksi, tuli oma turhautuminen omiin voimiin tai niiden puutteeseen ja lopulta kun katsoin alas näin vain oikean käteni joka oli jäätävän kylmä, sininen ja täysin toimintakyvytön. Pomon tullessa kysymään vointiani, itkuisena pyysin päästä lääkäriin. No kattelinkin jo vähän että nyt ei ole kaikki hyvin.


Nyt sitten kaksi viikkoa on vietetty kotosalla, on liikuttu julkisilla auton sijaan, tai sitten jopa käytetty omia jalkoja. On opeteltu vasemmalla pyyhkimään takapuolikin lääkärin sanoin ja on turhauduttu. Tällainen toimettomana oleminen ei edelleenkään ole minun juttuni.


Mutta huomenna pitäisi yrittää uudestaan töihin. Ja haluankin takaisin töihin, varsinkin kun tiedän että uutuudet ovat vain odottaneet varastossa minun paluutani ja alkaahan se joulukin jo lähestyä. (Oi kyllä, se suunniteltiin jo juhannuksen aikoihin!)


Mutta tällaista tänne, ei kannata siis tulla kolmekymppiseksi! Kaikki paikat hajoaa, onneksi sentään vielä jalat toimivat. Ja jos nyt kuitenkin koputellaan sitä puuta varmuuden vuoksi..

Herääminen

Hei, täällä taas, tuliko jollekin ikävä?

Miksi minusta ei sitten ole kuulunut mitään, noh tuntuu hassulta sanoa näin mutta minua on väsyttänyt. Tai no pikemminkin uupumuksesta ollut kyse. Töissä kun tekee nykyään muutakin kun vain istuu kassalla, niin kotiin päästyään hyvä kun jaksaa lähteä viemään koiria ulos. Kesälomaakin tänä vuonna oli kertynyt vain neljä päivää joten ei siinäkään levätty. Muutenkin on ehkä liikaa yrittänyt täyttää vapaapäivätkin kaikella mahdollisella mitä muuten ei ehtisi, niin lepo, öö jossain se kai ajatuksen tynkänä kulki mukana. 

Iltaisin vielä kun väsymykseen lisää kirjoittamisen tuomat paineet, olen vain siirtänyt ja siirtänyt kirjoittamista. Eihän minulla ole enää mitään tarjottavaa nykyisten bloggaajien maailmassa. Mitä mielenkiintoista kerrottavaa minulla on? 
"Olinpas töissä, huhhuh aktiivisuusmittarin mukaan päivän aktiivisuus on suoritettu jo ensimmäisen työtunnin aikana.. Tulipas taas sitä karkkia.. Oi tilasin tällaisiä valikoimaan, menivät viikossa!"

Ja sitten vielä kun olisi visuaalisesti ihanaa lisätä joku kuva, mutta missä ajassa (ja millä naamalla!!) minä ehdin kuvia ottamaan, töissä en ainakaan ja kolmen koiran kanssa kulkiessa se kamera harvoin pysyy edes kädessä. Siellä se on kotona kiltisti odottamassa niitä parempia päiviä. 

Edelleenkin on vain kiitettävä niitä jotka ovat jaksaneet riippua roikkua mukana, vaikka minä olenkin väsymyksen vuoksi menoja joutunut perumaan ja muutenkin unohtanut vastava viesteihin ja kuulumisten kyselyihin. 

Mutta, nyt kun alan tasapainoilemaan edes pikkasen elämän työn ja arjen välillä, voisin edes yrittää. Haittaako ketään jos kirjoitus takkuilee ja kuvia ei ole? Tai ylipäätään *kopkop* onko siellä ketään?

Ja tietysti, eihän tämä auringonkaan puute auta yhtään asiaan! Minä tarvitsen aurinkoa energiaksi. Aurinko, valo, lämpö, se loiste tänne kiitos. Jooko, pliis. 

ps. Minut löytää myös sosiaalisten palveluiden (instagram, snapchat) merestä nimellä miramyy. 

pps. Ja pikkaisenko minua ärsyttää kun kirjoitan bloggerin kautta suoraan niin ulkonäöllisesti se ei ole samanlainen kuin aiemmat kirjoitukseni ja väritkin tahtovat temppuilla kanssani. ARGH

Aamun kuiskaus

Mistä tietää kesän vain kurkkivan nurkan takana? Aamukasteen tuoksusta, punkeista turkissa (!), talven univaikeuksien muuttuessa taas aamuenergiaksi, marja tarjouksista kaupassa, siitä ihanasta tunteesta kun aurinko lämmittää ja kun se vähänkin näyttäytyy on ihmisillä grillipuuhat selkeästi mielessä. Sekä pienestä ärsytyksen tunteesta kun tajuaa ettei omista pyörää (kiitos vain niille jotka sen päätivät anastaa kellarista!). 

Miten tämä kevät ja kesä tulee eroamaan edellisestä? 

Huomattavin muutos ehkä siinä että tänä vuonna minulla ei ole kesälomaa, ellei lasketa niitä neljää päivää jotka ovat jo kertyneet. Eli kesä menee töissä, mikä jostain kumman syystä ei haittaa, odotan innolla niitä hiljaisia kesäaamuja jolloin minulla on aikaa tehdä "ylimääräisiä" töitä. Ehkä hiukan välillä harmittaakin ihmisten ostostelu kaupassa, nimittäin silloin pikku hienosäädöille ja osaston siistinä pitämiseen ei jää aikaa kun on seisottava kassalla. 

Onneksi vuosien saatossa olen oppinut olemaan hermostumatta, enkä kehitä itselleni turhaa kiirettä ja huolta, siitä ei kärsi kukaan muu kuin minä itse. Tosin ylitöihin jääminenkään ei tunnu ongelmalta, enkä edes sanoisi niitä ylitöiksi, jään sinne vain vapaaehtoisesti työpäivän jälkeen hoitamaan asioita jotta seuraava päivä olisi helpompi. Eli toisin sanoen lähden hitaasti töistä kotiin. 

Mikä on outoa, ei tosin uutta luonteeni tuntien, mutta viimeisessä työpaikassani olin niin ahdistunut että laskin vain minuutteja seuraavaan taukoon tai kotiin pääsemiseen. Nykyisin pikemminkin lasken minuutteja siihen kunnes iltavuoro saapuu jotta saan antaa kassapaikan päivystyksen jonkun toisen harteille. 

Tietysti tuntuu joskus että minun pitäisi selitellä kaupassa työskentelyä ihmisille, sillä olenhan jo pian 30 ja edelleen kaupan kassalla, mutta minä pidän siitä. Pidän asiakaspalvelusta, niistä hetkistä kun asiakkaan huonon päivän saa muuttaa hyväksi vain pienillä asioilla, niistä hetkistä kun saa hyvää palautetta esimieheltään ja toisilta, niistä hetkistä kun pääsee asettamaan itselleen haasteita ja niistä hetkistä kun huomaa vieläkin oppivansa jotakin uutta. 

Kaikki eivät tahdo tehtä juristin, lääkärin tai toimistotyöntekijän työtä. Kyllä minuakin isompi palkkapussi tosin houkkuttelisi, mutta tärkeintä on että pitää siitä mitä tekee ja kuitenkin tulen toimeen hyvin nykyisillä tuloillani. Palkkapussin koko ei kuitenkaan määrittele ihmistä eikä ihmisen viisautta ja kykyjä. Kyllähän toimittajan työ vielä houkuttelee mutta vain kirjoittamisen osalta, nykymaailman bloggaajien noustessa enemmän ja enemmän pintaan tuntisin itseni vain ulkopuoliseksi ja varmaankin enemmän epäilisin osaamistani. 

Ei, jos jotain haluaisin tehdä olisi yhdistää kaupanala ja kirjoittaminen. Mainosmaailma? Ei, jos joutuisin keksimään nasevia sloganeita pikkuhousun suojille aivoni tekisivät varmaankin lakon. Mutta, mitä ikinä se onkaan, se tulee vastaan. Olen oppinut kuitenkin myös sen, että asiat tapahtuu kun on niiden aika. Sillä jokainen hetki kasvattaa luonnetta ja opettaa maailmasta että itsestämmekin aina jotakin uutta.