Isälle kiitos

Pienenä minua kutsuttiin aina isin tytöksi, ja sitä varmaan olin. Isi keksi aina ratkaisut kaikkiin hommiin, isi oli hauska ja isi oli pelottavin. Kun isi nauroi, maailma oli hauska, ja kun isi huusi tiesi että nyt on pysyttävä itse hiljaa. Moni maailmassa on ilman isää, tai isähahmoa ja ilman isää en osaisi olla kiitollinen siitä. Muistan kuinka siskonpoikani oli pienenä, isänpäivän lähestyessä, vakavana todennut toisille ”ei minulla ole isää, minulla on pappa.” Ja onneksi meillä on pappa.

Olen vuosieni aikana monesti uhmannutkin isäni tahtoa, kuten ottaessani ensimmäisen ja toisen chihuahuan, isäni oli niitä vastaan mutta nykyään molemmat ovat jo papan kultia. Harvoin sitä muistaa olla kiitollinen muistoista ja kiinnittääkin huomiota enemmän materialistisiin asioihin. Mutta kaikesta mitä olen isältäni saanut, olen kiitollinen.

”Sinä kuulostat ihan isältäni.”

”Ei, kuulostan vastuuntuntoiselta. Tiedätkö, mitä se tarkoittaa?”

[Cecelia Ahern – Tapaaminen elämän kanssa]

Ilman isiä..

En olisi oppinut käyttämään vasaraa ja valinnut ala-asteella puutyöt käsitöiden sijaan.

Uuno turhapuro elokuvat olisivat minulle luultavammin vain vieras käsite.

En olisi oppinut arvostamaan suomalaista musiikkia ja niiden tekijöitä, en olisi oppinut kuuntelemaan niiden sanoja ja merkitystä.

En olisi päässyt matkustelemaan ja kokemaan pienenä jo niin paljon. Olen nähnyt auton takapenkiltä suomen päästä päähän, ja käynyt rajan yli ruotsissa ja norjassa. Moni suomen pysähdyspaikka ja leirintäalue tulivat tutuksi ja ehkä se onkin vaikuttanut siihen, että itse rakastan autossa matkustelua.

Ilman isiä..

Autoni romuttuisi jo kaatopaikalla, sillä itse en osaisi sitä öljytä ja vaihtaa renkaita. Ja liian ylpeä olisin menemään minnekään huoltamolle kysymään apua. Kun vanhasta autostani vedet lensivät pihalle, en soittanut poikaystävälleni vaan soitin isälleni, olisinkohan osannut muuta tehdäkään?

Ilman isiä koirani eivät saisi kulinaristisia nautintoja, kun silmäni välttää häneltä tipahtaa makkaranpala ja toinenkin pöydän alle koirien iloksi. Luulee varmaan etten näe, mutta minä näen, ja samalla hymyilen koska tällä tavalla isäni näyttää välittävänsä koirista. Kun hän luulee etten kuule, kutsuu hän heitä papan kultamuruiksi. Naurahdan aina kun isäni sanoo taikasanan juusto/makkara/jäätelö, koirat ovat jo jääkaapin ovella.

Voisin kirjoittaa romaanin siitä mitä isäni on minulle antanut, mutta toivon hänen tietävän sen jo valmiiksi. Vaikka meilläkin menee sukset välillä ristiin ja kumpikin osaa olla idiootti, löydämme aina tien takaisin yhteiselle ladulle.

Minä rakastan isiä ja isi rakastaa minua, vaikka olemmekin niitä ihmisiä jotka eivät sitä osaa sanoa, tai ottaa sitä vastaan.

Se on vain niin, että rakkaus, kuten kaikki muukin mikä elämässä on tärkeää, vaatii aitoa ponnistelua. Halailuilla ja suudelmilla saa paljon aikaan, mutta ne eivät yksinään riitä.

Tuhnuttaja

Siinäpä oli päivä. Yleensä töissä onnistun hajottamaan aina jotakin, mutta tämä päivä oli poikkeus. Ainoa minkä tuhosin oli nenäliinapaketti, hurraa nuha on tullut tähän ihmiseen. Ja nenäliinapaketista puhuessani tarkoitan siis niitä pieniä, en sentään niagaran putouksena päästellyt menemään (vielä).

Tosiaan viikonloppuna alkanut nuha jatkuu vielä ja voimalla. Mutta kun kuume ole noussut ja ongelma ei ole kuin vuotava nenä, on typerää edes miettiä kotiin jäämistä. Kassalla olen muutenkin altis jo kaikille bakteereille joten voin saman tien iloisesti istua siinä. Toista olisi jos hyppisin palvelutiskillä. Mietimme Gabinkin kanssa mitähän asiakkaat katsoisivat jos pärskisin kohti kanoja ja muita grilli tuotteita. Mutta toisaalta eikö kuumuus juuri tuhoa bacteerit? Haisuli, viisaana ihmisenä sinä tiedät!

Tiedättekö muuten sen tunteen kun tapaa jonkun ihmisen ensimmäistä kertaa ja heti kilahtaa saumat yhteen ja tietää tulevansa sen ihmisen kanssa hyvin toimeen vaikka ensimmäistä lausetta ei ole lausuttukaan? No sellaisen olen saanut tuosta meidän uudesta tytöstä Gabista. Ikäero taitaa olla huima, mutta kummasti olen aina tullut toimeen itseäni nuorempien kanssa. Onhan nykyään se kenen lapsenvahtina olen ollut teininä, tänä päivänä täysi-ikäinen ja yksi parhaista ystävistäni. Tosiaan sitä huomaa mitä vanhemmaksi muuttuu, että ikä tosiaan on vain numero. Tai sitten sitä yrittää tolkuttaa itsellensä väkisinkin..

Mutta tosiaan, nenä punaisena tätä tyttöä viedään. Pari asiakastakin kastoi minut jo Petteri Punakuonoksi, peilistä kun näin itseni niin en tosiaan ihmettele vaikka nenä olisikin onnistunut loistamaan pimeässä.

Pari päivää jos jaksaisi vielä niiskutella, ennen ansaittua vapaapäivää. Ja silloin olisi aivan mukavaa olla suhteellisen kunnossa, sillä aiomme äidin kanssa käydä tutustumassa uusiin kauppakeskuksiin Ainoaan tai Kaareen. Onko kukaan ehtinyt käymään jommassakummassa tai jopa molemmissa? Kumpi olisi houkuttelevampi?

Ja olisiko vielä neuvoja nuhaa vastaan?

Palkinto kiukuttelusta

Joskus ihmistä kohdellaan väärin tahallaan, tai toisen ollessa niin tyhmä ettei edes tajua. No minulle tehtiin näin pari kertaa tällä viikolla. Ensimmäinen tapahtui maanantaina töissä kun asiakas veti minua hiuksista ja rupesi tiputtamaan tavaroita hyllyltä lattialle minun seisoessa vieressä. Tämä tapaus luultavammin kuului niihin ettei oikeasti tajunnut mitä teki. Taisi olla kotoisin viereisestä asumiskeskuksesta, tai miksi niitä nyt yleensä kutsutaankaan.

Toinen tapahtui minulle lauantai iltana, joka käynnisti tapahtumaketjun niin mielessäni kuin internetin maailmassakin. No, olin tulossa vanhemmiltani kotiin myöhään lauantai-iltana, ja huomaan jonkun toisen pysäköineensä autonsa minun paikalleni. Ensimmäisenä otin selville tietenkin kenelle auto kuuluu, jotta saisin soitettua ja pyytäisin siirtämään autonsa. Elokuvissa tämä olisi mennyt luultavammin niin, että auton omistaja olisi osoittautunut unelmieni mieheksi jne. Mutta kaikkihan tietävät ettei tämä todellisuus mene ikinä kuin elokuvissa, ja niin tässäkin tapauksessa. Nimi löytyi mutta ei numeroa. Väsyneenä, hermostuneena ja ehkä hieman itkuisenakin soitin ensimmäiseksi mieleen tulevalle ihmiselle, isille. (Isi korjaa aina kaiken!)

Sen kummemmitta ei isikään onnistunut, ja mitäpä isi tosiasialle olisi voinut tehdäkään.

Mikä siinä muuten on että tarvitaan aina toinen toteamaan täysin selvä asia, minkä itse on jo selvittänyt. Vaikka kuinka olisi painanut nappia mitään tapahtumatta on otettava toinen siihen viereen todistamaan sama asia? Haluammeko todisteen siitä ettemme ole niin tyhmiä, vai uskommeko niin paljon toisen ihmisen kykyyn olla parempia kuin me. Paitsi yleensä vaikka kuinka minä painaisinkin sitä nappia mitään ei tapahdu, ja isin on tultava vain paikalle niin pum, kaikki taas toimii miten pitää. Isillä on joku maaginen kosketus elektroniikkaan ja asioihin.

Mutta siis tähän autoasiaan isillä ei mitään ratkaisua ollut. Kirjoitin selväsanaisen lapun auton omistajalle ja pujotin sen muovitaskussa auton tuulilasiin. Kaappasin tarpeelliset tavarat kotoa, ja lähdin takaisin vanhemmilleni.

Olin niin vihainen että vaikka autoa ajaessa näinkin punaista, painoin vain kaasua. Koirat vieressäni, luultavammin peloissaan, paahdoin länsiväylää vain myrkylliset asiat mielessäni. Vanhemmille päästyäni en puhua pukahtanut vaan painelin suoraan sänkyyn. Vaikka asia ei minun vikani ollut mitenkään kiukuttelin itselleni kuin murrosikäinen vanhemmilleen.

Aamulla herätessäni nolous valtasi mieleni. Olin häpeissäni siitä miten olin käyttäytynyt eilen illalla, mutta kuitenkin tyytyväinen että päädyin kuitenkin vain kiukuttelemaan, vaikka ajatuksissa pyöri pahempiakin asioita.

Isi oli kuitenkin miettinyt muita asioita illalla sekä yöllä. Sosiaalisen median enemmän hallitsevana, hän oli selvittänyt onko kyseinen auton omistaja Facebookissa ja sieltä onkinut tietoonsa henkilön tyttöystävän puhelinnumeron johon isäni oli viestiä laittanut. Pian hän olikin saanut auton omistajalta kiukkuisen ja ärräpäitä täyteisen puhelun, jossa henkilö oli ihmetellyt mitä hän oli muka väärin tehnyt sillä paikkahan oli vapaa ja omien puheidensa mukaan viipynyt vain pari tuntia.

Tapaus siis selvitettiin ja sen kuullessani uskaltauduin nousemaan sängystäkin ylös, ja jopa nauramaan asialle. Vanhemmat olivat niin ihaniakin että kävivät ulkoiluttamassa koirat ja antoivat minulle rauhallisen aamun aloituksen. Aamupalaa syödessä Rafikin sai vähän puuroa, Misan nyrpistäessä sille nenäänsä. ”Siis en mä sitä syö kun siitä puuttuu rasva ja kinkku ja kaikki oleellinen.”

Extempore yökyläily rupesi vain siinä vaiheessa harmittamaan kun sain soiton töistä, että pääsenkö tuuraamaan sairastapausta. Luonnollisesti se olisi onnistunut noinkin pienellä varoitusajalla jos olisin ollut kotona, mutta nyt avaimet olivat aivan muualla tavaroista puhumattakaan ja jouduin kieltäytymään. Sunnuntai lisät ei olisi tosin ollut pahitteeksi.

Mutta kaikista vastoinkäymisistä huolimatta viikko siis loppui suhteellisen hyvin, ja olin ansainnut mielestäni pienen palkinnon. Ja olihan nuo Prisman tuplabonus päivätkin hyödynnettävä.

Muumiperhe sen kun kasvaa.. ehkä joskus on ihan hyväkin kiukutella ;)

Kuva: Arabia

Raha - mankeloitu viestiväline?

Työssäni näen paljon erilaista suhtautumista asiaan jos toiseen. Nyt olen kiinnittänyt enemmän mielenkiinnolla silmälle, miten ihmiset suhtautuvat rahaan. Kukaan ei ole itsestään selvyys, pari ala-asteikäistä poikaa jättää minulle aina nauraen 5sentin kolikot, heidän mielestään se ei rahaa ole. Toisella ääripäällä olen tavannut myös asiakkaita jotka miettivät maksavatko kortilla vai käteisellä, mistä summa pyöristyy tasaiseksi. Sitähän säästää kortilla maksettaessa sentin jos loppusumma onkin 19,99 eikä tasan 20. Jos näin tekee aina, ties kuinka paljon tuleekaan säästettyä.

Käteistäkin käsitellään eri tavoin, olen tavannut ihmisiä jotka ovat harmitelleet minulle antaessaan kaksikymppisiä, ettei heillä valitettavasti ole pienempää, aivan kuin heille se olisi tajuttoman suuri. Seuraava asiakas voikin olla virolainen joka maksaa 500 euron setelillä lounasruokansa. Mistä edes sellaisia rahoja saa? Työkaverin kanssa mietimme, että joskus satumme omistamaan tasan 3 sellaista, ja kuinka nopeasti se onkaan pois. Vitsillä (ehkä..) suunnittelimme pakenevamme sen kanssa, harmi vain että tuskin olisimme pitkälle päässeet. Seuraavana päivänä olisikin ollut hauska selitellä pientä kassaeroa.

Mutta niihin suhtautuvaisuuksiin, miten sinä suhtaudut siihen? Kirjoitatko viestejä viiden euron seteleihin vai käytätkö ne mankelin kautta ennen kuin joudut tuhlaamaan sen?

Jokainen sekunti on tärkeä

Jokainen varmaan tietää, miltä tuntuu herätä itsekseen. Siis että silmät aukeavat ilman mitään häiriötekijöitä, olo on levollinen ja raukea. Voi siinä venytellessä hieman hymyilläkin. Ja kuinka nopeasti levollisuus muuttuu pakokauhuksi huomatessaan herätyskellon unohtaneen kokonaan työnsä. Jos on vielä jotakin pelastettavissa, ja onkin herännyt vain vähän myöhemmin kun piti, jäljellä olevat minuutit vilahtavat silmien ohi, mitä kaikkea ehtii vielä tehdä?

Tällä tavallahan minulle kävi eilen. Onni onnettomuudessa en sentään myöhästynyt töistä, mutta heräsin vain tuntia ennen kuin siellä piti olla. Ja tosiaan se tunti vilahti silmieni ohi mahdollisuuksineen ja mahdottomuuksineen. Siinä ajassa pitäisi ehtiä viedä koirat ulos, pukea, syödä aamupala (haha joo hyvä  vitsi), ja naamioida itsensä niin että näyttäisi meikanneensa, eikä nukkuneensa meikit naamallaan. (Yritin käyttää tässä yhteydessä kuvastavaa sanaa yllä/päällä mutta se tuntui hassulta, voiko meikit myös olla alla?)

Töissä olin kuitenkin ajoissa, taskussa karkkia aamupalaksi ja vieressä mehupullo pitämään minut aktiivisena ainakin ennen ensimmäistä taukoa.

Tänään on herätty onneksi ajoissa, ja nyt aion nauttiakin hitaasta aamusta. Pesin jo naamani ja voisihan sitä repäistä ja pestä hiuksetkin! Oi että tätä ajankäytön ihanuutta.

Ailahteleva ja väsynyt

Tiedättekö, vielä viime viikolla olin kirjoittamassa siitä, kuinka minulla on ollut pitkästä aikaa hauskaa töissä. Vaikka sormet olivatkin tunnottomat pakasteista välillä, en valittanut. Tuurasin nimittäin sairastapausta ja vieläpä lempiosastollani leivässä.

No tällä viikolla sitten olisinkin voinut heittää yhtä asiakasta vesilinnulla ja yleensä se mieleinen asiakaspalvelu ei maistunut ollenkaan. Jokainen hymy oli hampaiden kiristelyä ja töykeät sanat vain kutittelivat kielelläni. Lisätään tähän vielä muutenkin yltiömäinen syyllisyys päivien kulusta ja unettomuus.

Tai en tiedä onko se unettomuutta, mutta öisin jos saankin unta ajoissa, olen herätessäni kuitenkin entistä väsyneempi, heräisin sitten mihin aikaan tahansa. Jatkuva väsymys on saanut minut tekemään pieniä, toisaalta ehkä naurettaviakin asioita. Kuten eilen olin laittamassa koiranruokaa vesipulloon, vaikka sinne olisi kuulunut vitamiinitabletti. Ja pukiessani sukkia ihmettelin niissä ammottavaa isoa reikää, kunnes tajusin pukevani legginsejä. Ei aina mene niin kuin strömsössä.

No, näin viikon loppuessa on parempi vain toivoa että ensiviikko olisi parempi.

Tyhjä tarina

Tässä viimepäivinä, muiden blogia lukiessani olen huomannut blogiltani puuttuvan kokonaan sen punaisen nauhan. Yleensä on aina tarinoilla alku, seikkailu sekä loppu, minulta sivut ovat löystyneet niin pahasti että hyppivät ties minne ja miten. Ennen kirjoitinkin yhdestä tietystä asiasta, mikä oli ajankohtaista, mutta niinkuin moni on jo varmaan huomannut olen jättänyt sen asian käsittelemisen kokonaan pois. Vain puhe asiasta pitää minut kiinni asiassa, eli poissa silmistä poissa mielestä? Vai kuuluuko jokaisen omistaa pieni punainen lanka elämässään? Tietää mihin suuntaan on menossa ja kenen kanssa? Jokainen aloittamani lause tuntuu nykyään niin turhalta, voisi kertoa jotain muutakin. Mutta kun kerta elämääni ei sisälly tällä hetkellä mitään muuta kuin työ ja ajatukseni, turhaduttaako se teitäkin, kun minulle ei ole mitään uutta kerrottavaa?

Ja kuten moni tietääkin en osaa olla vain parin lauseen kirjoittaja, vai olisiko se mukavaa vaihtelua? Jos opettelisin postaamaan kännykällänikin, vain pienenpieniä ajatuksia tai hermostuksiani mitä nyt tuleekaan päivittäin eteeni. Pitääkö aina tarinoilla, minunkin, olla syy seuraus yms tarpeelliset. Jos olisin vain pieni pokkari, tai lasten minikirja. Vailla sen suurempaa, mutta mahdottoman isoa teksiä.