Viikon aikana olen kiltisti, kyseenalaistamatta totellut vieraiden minulle asettamia sääntöjä ja asetuksia. Tiettyjä linjoja ja oletuksia. Mutta minkä vuoksi? Miksi olen kiltti ja hiljaa, oletan asioiden vain olevan näin enkä itse pystyisi siihen vaikuttamaan. En enää.
Ensimmäisen kerran tänään puhuin, pohdiskelin sekä keskustelin elämästäni, muistoistani ja ajatuksistani ääneen. Enkä pakottaessa. Omasta tahdostani päästin oman ääneni kuuluviin. Hiljaisina kuiskauksina alkaen, jatkuen kuin kahvipöytäkeskusteluna. Asiallisena. Aivan kuin olisin puhunut päivän säätilasta, mutta puhuinkin päivän ajatuksista. Hassua. Ja sain (toivottavasti) tahtoni mukaan. Jännitän kovasti huomista aamua.
Vaikka onkin kiinnostavaa kuunnella toisia, mutta minua ei kiinnosta kuunnella mitä itselläni on sanottavaa, eikä varsinkaan mitä mielipiteitä itselläni on.
