Kummisetä naapurista

Kummisetäni ja isäni tapasivat 70-80 luvun vaihteessa, siskopuoleni ollessa vielä pieni. Polut kohtasivat niinkin yllättävästi, että isäni muutti siskoni kanssa kummivanhempieni seinä naapureiksi. Ja siitä ystävyys alkoi, joka jatkui aina näihin hetkiin saakka. Nyt kummisetäni on tuonpuoleisessa ja kuten sanotaan, ihmisen poistuminen tästä elämästä herättää uudenlaisia ajatuksia elämästä, ja asettaa asiat uusiin näkökulmiin.

Minä, ihminen joka ei itke, menetti muutaman kyyneleen siunaustilaisuudessa ja sen jälkeen vessassa, kuunneltuaan niin kauniita sanoja ihmisestä jota ei lopuksi tuntenut niin hyvin kuin olisi halunnut. En tiennyt hänen pitävän kukista, ja sitä kuinka häntä kutsuttiin jopa puuhapeteksi, sillä hän touhusi aina kaikkea. Oli mökkiaamuja jolloin ukki löytyi katolta maalaamasta, muiden syödessä aamupalaa.

Isänikin kertoi tarinoita yhteisistä naapurinajoistaan. Siitä yöstä kun isäni oli herännyt ikkunan koputukseen 9nnessä kerroksessa. Kummisetänihän se oli ollut, oman asunnon ikkunasta koputtanut luudan varrella isäni ikkunaan.

Tämän puolen minäkin olisin tahtonut kummisedästäni nähdä, mutta minä muistan vain lapsuuteni kuvat johon liittyivät alkoholi. Sen tuoksukin sai jo pienestä karvani nousemaan pystyyn, enkä vieläkään pysty esimerkiksi haistamaan alkoholia, muistamatta huonoja muistoja siitä. Lapsuudessa nähtyjä kömpelyyksiä jotka eivät olleet huvittavia verineen ja tappeluineen. Vaikka se tekikin monista hauskoja, minä vain pelkäsin, pelkäsin sitä alkoholia. Opinkohan koskaan suhtautumaan siihen kuten muutkin, vain juomana.

En siis tarkoita että kummisetäni olisi juonut liikaa tai että muistikuvissa olisi aina tapahtunut jotakin kauheaa, muistan vain että hän kuulosti puhelimessa aina siltä kuin olisi juonut alkoholia, vai sekoitanko nyt hänet siskoni kummisetään, jonka muistoihin liittyy myös alkoholi. Lapsuuden muistot niin herkästi sekoittuvat toisiinsa.

Mutta jollain oudolla tavalla minun on ikävä niitäkin hetkiä, mutta eniten minulla on ikävä sitä kummisetää joka minulla olisi voinut olla, ja jonka olisin voinut tuntea, ja tuntuu että minun olisi pitänyt antaa sille mahdollisuus, mutta miten?

Tämä sai minut myös miettimään sitä jos, ja kun, itsekin poistuisi, miettisikö joku minusta samoin, haluaisi korjata mielensä huonot muistikuvat ja vaihtaa parempiin? Miten voisimme katsoa toisiamme aina uusin silmin, ilman muistoja ja oletuksia. Miten tutustua joka kerralla uudelleen ja luoda kuin käärme nahkansa, näkemänsä uudelleen. 

Mieti mitä jää kun mä lähden täältä

Ei syytä huoleen

Se päivä ei oo vielä tänään

Mieti mitä jää kun mä lähden täältä

Kun mä kuolen

Se päivä ei oo vielä tänään

[Cheek – Mitä tänne jää]

ps. Hyvää uutta vuotta kaikille, tehkäämme ensivuonna uusia (hyviä) muistoja läheistemme sydämiin. 

Avaimena itsekkyys?

Päätin avata oven takalukosta. Ei siihen vaadittu kuin puhuminen siskon kanssa, kynttilöillä valaistu asunto, pari ostosreissua äidin kanssa, yhdet hautajaiset,  ja yksi päivä Haisulin kanssa. Ei siis paljoa? Poistin kuitenkin vain lukon, en vielä ovea ole avaamassa, mutta mahdollisuus on sekin. Mutta oven avaus ja miten, se tulee omalta puoleltani, kuuntelen itsekkäästi itseäni ja avaan vain jos tuntuu siltä. Mutta eiköhän se kuitenkin avaudu, ainakin raotu hiukan.

Moni luuli että kyse lukosta olisi ruoan takia. Asia ei suinkaan ole, tai ollut niin. Jouluruokia vastaan minulla ei koskaan ole ollut mitään, lanttulaatikkohan on aivan lempparia. Plus itse tekemä sienisalaatti. Ja vaikka en lihaa syökkään, kinkun tuoksu aamuyöstä ei ole kuin oikea tuoksu joululle. Minä en olisi vain yksinkertaisesti jaksanut tänä vuonna.

Ensinnäkin töissä on viime aikoina ollut minulle kovin raskasta, johtuen käden kipuilusta aina siihen että olen luonut itselleni liian isot paineet työni suhteen ja stressaan silloinkin kun ei pitäisi. Joten oliko väärin olla itsekäs ja haluta vain yhden päivän itselleni, päivän jolloin ei tarvitse teeskennellä. Ei tarvitsisi yrittämällä yrittää olla iloinen ja jouluisa.

Mutta ehkä oven avaaminenkin on lopulta jollain tavalla itsekästä, sillä tämän ehtona on etten teeskentele, en itselleni enkä muille, enkä hakemalla hae joulutunnelmaa sydämeeni tai lahjoja kuusen alle. Jokainen niistä on tullakseen jos on ja jos väsyttää, väsyttää. Jos kiukuttaa, kiukuttaa. Jos tämä kontrollifriikki ei sovi yhteen joulun kanssa, niin sitten lyön päätäni seinään, huudan itken kiukuttelen, kaikkea mahdollista, mutta kuten Haisuli tokaisi, se on vain yksi päivä vuodesta. Minulle ei ehkä niin tärkeä, mutta kuitenkin monelle muulle iso asia.

Söinpähän minäkin lopulta siis sanani, plus vähän piparkakku taikinaa siinä samalla.

Kehräävä koira

Kuten ystäväni Cami jo tietää, karvat saavat minut suorastaan kehräämään. Siis vaatteissa. Naamassa niitä inhoan. Mutta siis vaatteiden karvat, kuten olette jo toppatakeissa huomanneet hupun reunan tai muuta vastaavaa. Pari vuotta sitten Hennesille ilmestyivät hupparit joiden huppu oli vuorattu pehmeällä karvalla. Pitikö minun saada sellainen, oi kyllä ja kolmessa eri värissä. Tiedän ehkä hieman innostuin liikaa juuri silloin. Mutta on sitä tullut innostuttua tänäkin vuonna, ehkä joitain innostuksia jälkeenpäin kadutenkin..

Mutta jos se on totta, ja koira on yhtä kuin omistajansa voin vain kuvitella kuinka kovasti Misa kehrää (kissasta kyllä tuo menisikin), kun löydettiin vihdoinkin Mustista ja Mirristä Hurtan karvamantteli väriä cranberry. Ai että, ainakin minä kehräsin kun näin sen sojottavan hyllyssä, valmiina ostettavaksi. Olihan sitä yritetty hakea jo parista muustakin liikkeestä. Mutta se on suloinen, ihana ja niin tyttömäisen värinen. Siis takki, mutta onhan tuo Misakin aika suloinen eikö?

Ah, ostoterapia on kyllä aivan parasta terapiaa mitä minä tiedän.

Imureiden aamupala

Koska ranteeni rupesi taas vaivaamaan tuossa viikko sitten, olen yrittänyt vältellä oikean käden käyttöä. Mutta onhan se vaikeaa, kun vasen on lapsen tai jopa apinan tasolla. Yrittäkääpä itse olla puristamatta oikeaa kättä nyrkkiin kun vasen taas hermostuttaa. Niin juuri se nyrkki ja pihti liike ovat ne pahimmat jotka rannettani vaivaavat. Ja koska olen tunnetusti yhtä kärsivällinen kuin läski lapsi kakun edessä, olen mennyt usein helpoimman kautta ja käyttänyt silti oikeaa kättäni.

Yleensä se tulee kostautuen mutta eräänä päivänä koirat taisivat olla mielissään tästä sillä tiputin koiranruokapurkin lattialle. Onneksi taloudestani löytyy tosiaan kaksi imuria, joita ei tarvinnut kahta kertaa komentaa siivoamaan nurkat. Ei tarvinnut kuin lausua taikasana ”syökää possut syökää”, ja nurkat oli hetkessä puhtaat. No saivatpahan vähän tukevamman aamupalan.

Mutta niin kuin eläimet oppivat ärsykkeistä ja yhden kerran virheistä, ehkä tämäkin olio siihen voisi oppia. Huomenna tosin taas 8tunnin työpäivä kassan edessä, joten eiköhän yritykset juuri jääkin niihin yrittämisiin.  

Ja mikä siinä on, että silloin kun jotain ei saisi tehdä, niin sitä tekee niin kamalasti mieli? Yritän nimittäin tälläkin hetkellä pitää itseni kurissa etten rupeaisi siivoamaan, oi miksi oi miksi tällaisia innostuksia ei tule silloin juuri kun saisi siivota!

Mikseivät automaatti-imureiltani voisi onnistua myös muut kodin huollon taiat? Ehkä pitää virittää jokin luuttu niille häntään ja kulkea makkarapalan kanssa ympäri asuntoa. Voisi ehkä kaikessa hulluudessaan jopa onnistua.

Muumimukimissio

Jotkut varmaan muistavatkin Niiskuneidin, tai siis sen ystäväni jonka nimesin Niiskuneidiksi. No hän tuli minulle mieleen eräänä päivänä järjestellessäni astiakaappeja. Miksi juuri silloin hän tuli mieleeni? Koska hän oli ihmetellyt muumimukieni määrää, ensinnäkin siitä syystä että miten ehdin käyttää kaikkia niitä? Vai pyöriikö minulla vain samat lempimukit näpeissäni päivästä toiseen, muiden pölyyntyessä hyllyn takarajoilla.

Kuten minut jo hyvin tuntevat voivat aavistaa, ja tietävätkin jo, että minulla on siihen systeemi. Kuten töissäkin nypitään hyllyjä siirtäen tuotteita eteenpäin ja jos on niin uusia taakse tilalle. Näin minäkin teen aina kun siirrän puhtaita mukeja tiskikaapista takaisin. Mutta toteutuuko se kunnolla? Päätin haastaa itseni muumimukien määrän mukaan, ja 21päivän (jos laskuni osuivat kohdalleen) ajan aina muumimukia käyttäessäni napsaisin kuvan todistusaineistoksi.

Ja tässä, nyt teidän todistajien läsnä ollessa minä paljastan kuvani. Itsekään en ole niitä katsonut, joten onnistuuko kierrätyssysteemini oikeasti? Vai olenko pyöritellyt mukeja aivan turhaan?

ps. Tiedättekö kun jotain sanaa (tässä tilanteessa day) se alkaa näyttämään täysin vääränlaiselta, ei auta uudestaan lukeminen eikä lopulta lunttaaminen että tulihan se varmasti kirjoitettua oikein. Ja jostain kumman syystä sain aina mielikuviini lehmän kuvan kun kirjoitin sitä, johtuisikohan se siitä pelistä, Hay Daysta. Tai sitten on tullut pelattua liikaa sanajahtia, kun kirjaimetkin jo hyppivät silmille.