Kahvipöytäkeskustelua tuntemuksista

Viikon aikana olen kiltisti, kyseenalaistamatta totellut vieraiden minulle asettamia sääntöjä ja asetuksia. Tiettyjä linjoja ja oletuksia. Mutta minkä vuoksi? Miksi olen kiltti ja hiljaa, oletan asioiden vain olevan näin enkä itse pystyisi siihen vaikuttamaan. En enää.

Ensimmäisen kerran tänään puhuin, pohdiskelin sekä keskustelin elämästäni, muistoistani ja ajatuksistani ääneen. Enkä pakottaessa. Omasta tahdostani päästin oman ääneni kuuluviin. Hiljaisina kuiskauksina alkaen, jatkuen kuin kahvipöytäkeskusteluna.  Asiallisena. Aivan kuin olisin puhunut päivän säätilasta, mutta puhuinkin päivän ajatuksista. Hassua. Ja sain (toivottavasti) tahtoni mukaan. Jännitän kovasti huomista aamua.

Vaikka onkin kiinnostavaa kuunnella toisia, mutta minua ei kiinnosta kuunnella mitä itselläni on sanottavaa, eikä varsinkaan mitä mielipiteitä itselläni on.

Tarhapäivä

Nyt tiedän miltä siskonpojastani Brandonista tuntui hänen aloittaessaan pari viikkoa sitten tarhan. Ympärillä on vain tuntemattomia ihmisiä ja tavaroita, tuntemattomia silmiä, tuntemattomia ääniä. Mielenkiinnolla tutkii silmillä ympäristöä, toivoen ettei kukaan huomioisi vain minua. Ja kun kuuleekin oman nimensä sanottavan, on katse käännettävä maahan, kuin ei haluaisi tulla huomatuksi. Sisällä ääni pyytää muita kääntämään katseensa, haluan yksin tutkia tätä maailmaa. Älkää huomatko että olen täällä jos päätänkin perääntyä ja paeta.

Mutta voisinko saada nauhan elämäni viimeisistä vuosista, jotta tietäisin, miten olen palannut takaisin ensimmäiseen tarhapäivään täysin huomaamattani.

AAMUN AJATUS

© Positiivarit

Pääsisipä niin pitkälle, että voisi
vielä kerran alkaa kokonaan alusta.

-Jouko Tyyri

Hillomunkkeja stressiin

Tutkijat ovat nyt saaneet selville mikä on viikon stressaavin päivä. Lauantai. Tämän päivän jälkeen ymmärrän oikein hyvin. Olen todistanut kyseistä töissä että vapaa-ajallani kaupassa käydessä. Yht'äkkiä ne käytävät ovat täynnä toinen toistaan kiireisempiä aikuisia ja heidän lapsiaan. Ja tänään oli vielä Ison Omenan synttärit, joten kauppakeskus oli täynnä lapsia perheineen. Tarkoituksenanihan oli vain käydä pikaisesti parilla asialla, mutta ihmismäärä tukki minun tieni ja mahdollisuuteni pikakävelyn ennätykseen. Oli siis aivan pakko hidastella. Ja inhoan kävellä hitaasti. Tällainsina hetkinä sitä kaipaisi omaa maanalaista tunneliaan kauppakeskuksen halki.

Onneksi minulla oli aikaa, joten stressi ruuhkasta ja kiireestä eivät päässeet minua kovinkaan paljon vaivaamaan. Keskityin enemmänkin LongChampin laukkuuni jonka pelkäsin hajoavan millä hetkellä hyvänsä. Olinpahan taas ahtanut sen täyteen tavaraa mahdollisesta mahdottomaan. Naisen laukku on aikamoinen tilaihme toisinaan.

Ainoa stressin aiheeni oli, että mitä ostan isille. Ihana isini siis täytti vuosia tiistaina, ja koska ajatukseni (sekä minä) on ollut ties missä ja unohtuneet ties minne, päätin suosiolla juhlia isiä viikonlopun rauhallisissa merkeissä.
Isissä ja minussa on paljon samaa, mitä tulee juhlapäivien viettämiseen. Kumpikaan meistä ei halua tehdä siitä isoa numeroa ja ehkä jopa hämmennymmekin jos saamme lahjoja. Joten isini (ja itseni) tuntien päätin lahjan osalta kuunnella isin ääntä päässäni. Ei mitään kallista tai turhaa. Ratkaisu löytyi ja ostin isille hillomunkkeja. Niistä ei voi olla pitämättä, ja varmasti tulevat käyttöön. Ja olihan minun ostettava kakkukin, mutta vanhemmilleni tullessani huomasin että äiti leipoi jo kakkua täyttähäkää. No kakkua saadaan siis tuplaten.

Ehkä tänä vuonna isänpäivänä teen siis tuplamäärän poronkäristystäkin! Mikä ei tarkemmin ajatellen olekkaan huono idea. Siskonpojan tultua teini-ikään on ruokaa mennytkin tuplasti enemmän.

Tutkijat voisivatkin seuraavaksi selvittää että mihin se ruoka miespuolisissa oikein välillä menee. Tunnen monia pajunvitsa poikia jotka syövät kuin virtahepot ja jotka antaisin mielelläni tutkijoiden käsiin. Voisin itsekkin ottaa sitä geeniä kiitos.

Pettymys

Vihdoinkin tilaamani tuotteet H&M:ltä olivat saapuneet ja noudimme paketin Misan kanssa eilen. Postitädit (ja -setä) ylistivät Misaa sen verran, että melkein jäi paketti noutamatta. Jotenkin sitä jää aina suustaan kiinni kun alan puhumaan Misasta. On se mun vauva.
Taashan se asia meinasi hypätä rakkauteen. Mutta koska yritämme pitää langat käsissä ja tekstin (edes joskus) järkevästi kulkevana palataan siihen itse pakettiin. Ainoastaan minä en ollut pakettia odottanut vaan myös Cami omine tilauksineen, jotka toimitan kullalle huomenna.



Eniten olin odottanut neuletakkia (jossa oli huppu!) johon olin ihastunut jo pelkästään kuvan perusteella, ja mikä oli tilattava vaikka väreinä ei löytynytkään mustaa. Olin siis täysin heittäytynyt villiksi vain ihastuksen edessä!
Olin aivan varma ettei minun tarvitsisi edes sovittaa neuletta, sillä pakkohan sen oli olla sopiva. Mutta ei! Ensimmäinen pettymys. Se oli aivan liian iso. En ymmärrä miten sama koko voi eri tuotteissa vaihdella niin paljon, eikö pitäisi sentään joku standardi olla että xs olisi aina xs, eikä m -kokoa. Siinä pakattiin laatikkoon takaisin sekin ihastus. Pakkohan sellaisen masennuksen tilassa on pakko tilata jotain korvaukseksi. Lopputulos oli pitkäpooloneule joita rakastan, ja joita minulla löytyy jo kolme kaapista ennestään. Eivät sentään ole samaa väriä!

::Pettymyksen päihittämiseksi::

Seuraava pettymys tapahtui tänään aamulla kun heräsin ja olin valmis lähtemään Misan kanssa ulos. Aurinko paistoi niin kauniisti, ettei se voinut olla muuta kuin lämmin ulkona. Väärin. Tuulen isku päin naamaa. Pettymys. Ja juuri kun en olisi ollut juttelutuulella, niin tietenkin ne naapurin tädit alkavat kyselemään onko Misa kissa vai koira, onko se ihan pentu jne. Onneksi eivät sentään suoraan Misan naamaan eteen tulleet niinkuin moni lapsi tekee. Hyvät ihmiset, vaikka koirani ja minä olemme pieniä, ei meitä kuitenkaan saa yleistää rauhallisiksi ja hiljaisiksi. Tai että aamun ensimmäisellä lenkillä olisimme übersosiaalisia.


Ja eihän kahta ilman kolmatta, kotiin palatessani oli Big Brotherin tuotantoassistentti vastannut sähköpostiviestiini, joka koski sitä nahkatakkia. "Pahoin silti pelkään, ettei takkia enää tavoiteta." Assistentin todellisuudeen herättävä lause viilsi sisuksiani ja valmisti minut hautaamaan toiveeni saada takki takaisin. Kai sitä pitää opetella käyttämään tuota toista takkia sitten..

Huolet pois, ei päiväni ollut pelkästään pettymyksiä. Minua piristämään pääsivät pieni sirkus nimeltään team Aarre-Timperit. Eli päivä sai pettymysten jälkeen piristävän lopun vauvan, pojan, hauvan ja äidin seurassa. Perheessä vietetty aika sai näkemään asiat oikeassa mittasuhteessa. Päivän tulos on siis Gabrieli saatu nauramaan ja Lucas opetettu sanomaan "ei mahdu enää ruokaa, masu on ihan täynnä". Kai sitä joskus pitäisi oppia että lapsen kanssa mietitään ensin ja sitten vasta sanotaan..

Viikonloppua kohti ja jännityksellä ensiviikon alkamista odotellen tuntemattomana potilaana. Argh.

Hyi yök en syö -viikko

Otsikko jo kertoo kaiken. Ensi viikosta alkaa minulle hyi yök en syö -viikko. Eteeni kannetaan 10tunnin ajan ruat aamupalasta päivälliseen itse Raviolin tekeminä. Koko päivän, tai no iltapäivä viidestä asti, olen hermoillut mitä joudun muka syömään ja kiitos internetin ihanan maailman löysinhän minä ensi viikon ruokalistankin. Jo maanantai kuulostaa kauhealta! Miten minä pystyn sietämään lohimurekepihvejä seuraavat kaksi viikkoa, sillä lohta (yök kalaa) minun on syötävä, kuulemma kasvisruokavalio ei käy enää kuin vain eettisistä syistä. Ajatelkaa niitä kalaparkoja kun ruokaa etsiessään joutuvatkin kurkustaan kiinni koukkuun, oikeutta kaloille! Onget pois kaikilta! Boikotoidaan kalatiskejä!

Onneksi sentään itselläni on allergioita, joten täysin tämänkään ruokalistan mukaan ei tule ruokailuni menemään. Tässä tapauksessa syömisvammat eivät minua haittaa. Ja pääsen (vielä) luistamaan punaisesta lihasta sekä kanasta. Hyi en ikinä IKINÄ aio syödä niitä.

Mutta kyllä listalta odotuksiakin löytyy, kuten välipalat. Viikko on täynnä kiisseleitä, nomnom. Ja lounaiden raastesalaatit kuulostaa hyviltä, voisinkohan vain syödä ne. Tai vain kastikkeet. Ja aamupalalta voi ottaa puuron pois. Hyi yök en syö.

- Ja mitä saamme aamiaiseksi?
- Kahvia, sanoi Hosuli. 
- Puuroa, sanoi Hemulin täti. Kahvia juodaan vasta sitten kun ollaan vanhoja ja tutisevia. 
- Minä tunsin erään, joka kuoli puurosta. Hän sai sitä kurkkuunsa ja tukehtui, mutisi Jusku. 
[Lainaus: Tove Jansson - Muumipapan urotyöt]

Valkoisen lipun heilutusta ennen sotaa

Olin eilen herännyt toivekkaana uuteen päivään, mutta nähtyäni synkän ilman teki mieli vain vetää peitto takaisin korviin ja kaapata Misa kainaloon. Kunpa ei olisi ollut sitä lääkärin aikaa, etu päivässä oli onneksi Äidin seura ja ettei satanut kaatamalla.

Kirmasin viemään äidilleni bussirahaa (miksei busseissa käy jo pankkikortti?) ja lähdimme ihanalla julkisella liikenteellä kohti Helsinkiä. Tai no, busseissa ei niin haittoja ole, varsinkaan silloin kun matka on sopiva. Siis ei vain pari pysäkkiä. Pidän busseilla matkustamisesta, mutta eniten kaipaan pitkiä matkusteluaikoja junissa. Sitä harvoin pääsee harrastamaan, autollinen kun olen. Voisin istua junassa vaikka Lappiin asti.
Mutta ratikat ovat aivan kamalia. Aina kun sellaiseen astun se on joko täynnä koululaisia (ihanine puheenaiheineen) tai sitten ainakin yksi alkoholisoitunut matkustaja. Pahimmassa tapauksessa juutun vielä tämän edellisen lähimaastoon. Silloin pitää välttää katsekontaktia ja esittää olevansa muissa maailmoissa. Jos vilkaisenkin, tuurillani saan kuulla ties mitä elämäntarinoita tai humalaisia huutoja.

Olisipa vain ollut kaunis ilma niin olisin voinut kävellä Töölöön. Vilukissan oli siis alistuttava kulkemaan raitiovaunulla.

Ja juuri tänäpäivänä olin päättänyt ottaa käyttöön uudet kenkäni sekä toppaliivin. Vaikka vihaankin ystävääni Camillaa erittäin paljon, on häntä nyt pakko kiittää. Kiitos että laitoit minut ostamaan tuon toppaliivin. Olen aivan rakastunut siihen. Varsinkin sen huppuun, olen huppufriikki. Kuka sanoi ettei koolla muka ole merkitystä?

Tunnin vietimme lääkärissä äitini kanssa, mutta ajatuksissani on käynti vieläkin. Poistuttuamme päällimmäinen asia mielessäni oli luovuttaminen, ja tänään herätessäni ajatukseni olivat edelleen samat.

Haittaiskohan ketään jos luovuttaisin jo ennen lähtölaukausta? Onko luovuttaminen niin kamala vaihtoehto, kun taistelussa mukaan tulee haavoja ja veren vuodatukselta ei pysty välttymään. Riitaisat sanat, kuin salaman iskut kimpoilisivat pitkin taivasta. Kuka myrskyä jaksaisi jos vaihtoehtona olisi välillä vain tihkusadetta.

Kampissa kävimme vielä äidin kanssa syömässä lounasta. Vaikka vaihtoehtoja olikin monia päädyimme tuttuun ja turvalliseen Cafe Picnikiin. Äiti tosin päätti koettaa jotain muuta kuin ainaista uuniperunaa ja tilasi päivän pastan. Minä tosin päätin olla tylsä oma itseni ja tilasin sen mitä aina, picnic salaatin kahdella täyteellä. Picnikin täytteet ovat kyllä vain aivan suppeat, ennen sain tilattua hedelmiä salaattiin mukaan, mutta ennenkuin isosiskoni esitteli minulle chilisitrus-katkaravut olin joutunut tyytymään ottamaan yhden täytteen tuplana.
Hyvä Picnikin väki, tahdon enemmän vaihtoehtoja,  sekä ne pähkinät pois! Laittakaa mielummin vaikka tomaattia sen tilalle, tai ainakin yhdeksi vaihtoehdoksi. Salaatti vaatii väriä. Tai sitten tyydyn tavalliseen tapaani juuri siihen mitä on, ja luovutan.

Miksi lähteä kisaamaan, taistelemaan, yrittämään, jos lopputulos ei kuitenkaan sataprosenttisesti ylläkkään voittoon. Eihän se voittaminen tärkeintä ole, mutta vihaan häviämistä. Luovuttaminen on siis vaihtoehto koska siinä ei voi hävitä.

Lennossa vaihtunut saalis

Te varmaankin tiedätte sen tunteen kun jotain pitkään saalistamaansa iskeytyykin eteen. Saalista kierretään ja katsellaan, vain täydellinen pääsee kotiin mukaan.
Minulla tapahtui näin viime keväänä kun löysin vihdoinkin nahkatakin, joka oli mielestäni itselleni täydellinen ja juuri sellainen mitä ei tarvitse edes harkita. Tämä kappale istui päälläni hyvin, oli ihanan tuntuinen ja siis, aivan täydellinen. Voiko sitä muuten selittää?
Joku kuitenkin saalisti eilen minun takkini Big Brother talk shown jälkeen. Naulakossa roikkui vielä yksi nahkatakki, joka mielestäni ei ollut lähelläkään omaani. Taskut olivat aivan erinlaiset, samoin kaulus ja pinta. Valmistaja, väri sekä koko olivat kuitenkin samat.
Heti herättyäni lähetin ohjelman tuontantoassistentille sähköpostia takkini kohtalosta, ja toivon että joku muukin kaipailisi tuota toista yhtä kipeästi kuin minä omaani. Mulla on omaan takkiini kuuluva huppukin täällä!
Onneksi tajusin siirtää autonavaimeni hameeni taskuun. Takin taskussa oli vain nyt vain kärrypoletti, ja korvaukseksi sain sytkärin.

::Se VÄÄRÄ takki::

Tuntuu kuin metsästämäni paisti olisi varastettu sunnuntaipöydästä.

::Se OIKEA takki::

Mahdottoman mielettömät asiat suoritettava ennen kuolemaa

Juttelin eilen ystäväni Henkan kanssa hänen tulevasta Lontoon reissustaan ja totesin laittavani sen "things to do before i die" -listalleni. Keskusteluhan kehittyi siitä kunnolla, myös loppupäivän mielessäni. Kyseinen listahan pyörii ja hyppää esiin aina elokuvissa ja sarjoissa, joidenkin sarjojen jakson teemana onkin listan toteuttaminen.
Henkan kanssa keskustelussa esiin tuli tyypillisiä matkustelu ehdotuksia, sekä täydellisiä yllätysjuttuja, kuten naimisiin meno.
Illalla kävellessäni Misan kanssa, ajatukseni jaottelivat tehtäviä kolmeen kategoriaan. Ruokaan, matkusteluun sekä aivan älyttömiin juttuihin. Tällainen siitä siis tuli, selitysten kera.

Tehtäviä ennen kuolemaa

Matkustelu: 
Ennen kuolemaa on matkustettava että koettava Englannin maalaismaisemat ja sykkivä Lontoo. On matkustettava Irlantiin ja juhlia siellä Pyhän Patrikin päivää. On mentävä Meksikoon ja käytävä paikassa, josta chihuahuat ovat kotoisin. Tämä on tehtävä Misan kanssa. Vielä on ehdittävä reissata ympäri suomen autolla, mieluiten Mamman kanssa. Ja yritettävä kestää Lapin pakkaset.

Ruokaan liityvät asiat:
Ennen kuolemaa on maistettava taas punaista lihaa. Ja tämän tekiessäni minun on todellava tiedettävä, että kuolen joko seuraavana päivänä tai kyseisenä päivänä. Punaista lihaa en ole varmaankaan syönyt 4-5 vuoteen, tulee olemaan mielenkiintoista. Kanaakaan en ole juuri syönyt viimeisen vuoden aikana, ehkä kannattaisi siis aloittaa sillä. Älkääkä kysykö edes kalan syönnistä. Syömisvamma, allergia sekä nirsous yhdistyvät minussa. Olen varmaankin jokaisen kokin ja ravintolan painajainen.

Älyttömät asiat:
On hypättävä laskuvarjo- sekä benjihyppy. On otettava se uusi tatuointi ranteeseen. On värjättävä hiukset mustaksi. Ihan vain kokeillakseni miltä näyttäisin mustissa hiuksissa. Vielä on ehdittävä viettää kunnon baari-ilta jotta tiedän mistä kaikki puhuvat. Ja koettava se kankkunen josta kaikki valittavat.

Mielettömin asia mikä päähäni tuli, oli mennä naimisiin. Joillakin se on ihan luonnollisin asia mitä on mietitty lapsuudesta saakka. Sellainen asia joka kuuluu oman elämänsä askeliin. Sellainen asia jota itse en ole juurikaan miettinyt. Tietenkin kihlaus ajatuksia on seurustellessani vakavasti vuosia sitten putkahtanut päähäni, tapahtumatta kuitenkaan. Kai se oli kohtalon sanelemaan. Minulle ei kuulu sormus sormeeni, se voisi kutittaa liiaksi.
Kyllä, tämä on listani aivan mielettömin ja päättömin asia. Jos tämän pystyn viivaamaan yli (yhä kasvavalta) listaltani, kuolen varmaankin tyytyväisenä. Suoritin jotain mahdotonta elämässäni. On siitä silloin oltava ylpeä.

Pupupäivä porsastellen

Tänään vietetään Camillan kanssa ystävyytemme vuosipäivää. Jo ensitapaamiselta olimme kylki kiinni kyljessä ja niin taipale on jatkunutkin. Onhan meillä ollut ylä - ja alamäkiä, että myös hermot olemme menettäneet kumpainenkin toisiemme kanssa, niinkuin läheisissä ihmissuhteissa yleensäkin. Parhaimmissa ystävyyssuhteissa aina koetellaan osapuolia, eihän siitä muuten pysty muodostumaan paras -luokkaan kuuluvaa suhdetta.
Oma päiväni alkoi järjestellen keittiötä ja sen järjestystä uusiksi(ja järjestäen sen takaisin alkuperäiseksi) sekä siivoillen. Varustauduin jo ennakkoon tulevaan yökyläilyyn. Kolmelta kävinkin hakemassa pupun kauppareissulle, ensin tietenkin onnistuimme kiertämään ovelasti ruuhkan ja hakemaan postista Nelly:ltä tulleet kenkäni. Yhdet olivat rakkautta ensisilmäyksellä, tai askelluksella.

Kuten kunnon pupupäivään kuuluukin, teimme salaattia sekä dippejä. Camillalle katkarapusalaattia tuplajuustolla ja itselleni myöskin katkarapusalaattia mutta korvaten juustot kamalalla määrällä ananasta. Nomnomnom.. Laitoin meille picnikin valmiiksi olohuoneen lattialle ja linnottauduimme läppärit mukanamme tv:n ääreen.

Nyt molempikin meistä on syönyt niin paljon että räjähtäminen ei ole kaukana. Onneksi Misa on ulkoilutettu joten voimme vain pyöriä kuin pallot lopun iltaa katsellen Good Wifea ja muita sarjoja. Ja tietenkin onhan se BB katsottava myös tunnin päästä.
Olen edelleenkin sitä mieltä, että tästä lähtien pupupäivä pitää virallistaa sekä tehdä siitä kalenteriin punaisella merkittävä lomapäivä.
Ps. Tulkaa joku pelastamaan minut dippien ja kurkkujen äärestä, pian räjähdän oikeasti!
Pps. Kiitos Camipupu että tulit elämääni <3 Luv ya

Tunteiden vaatteet

Joskus tulee eteeni muistoja jotka voimme pukea päällemme. Nimittäin vaatteet joilla on tunne arvoa. Nelisen vuotta sitten ikävöin kamalasti siskoani joten pyysin häntä tuomaan minulle hupparin johon oli suihkuttanut hajuvettään. Huppari minulla on vieläkin, haju tosin siitä on haalistunut. Pyytäisinköhän seuraavaan ikävääni jonkun Brandonin vaatteen? Tai sitten aineen mitä Brandonin hiuksiin laitetaan, nuuh ja olisivat vieressäni.
Viime aikoina olen tuntenut kamalaa ikävää ihmisiä kohtaan, vaikka he olisivat olleet vieressänikin. Eilen näin pitkästä aikaa Tuutikin ja tuntui kun siitä olisi ikuisuus kun viimeksi olisin nähnyt hänet ja hänen poikansa. Nyt en anna odottaa ikuisuudelta tuntuvaan hetkeen, vaan korkeintaan ensi viikkoon, jolloin näemme taas.

Eilinen päivämme meni tavalliseen tapaan. Itkimme, nauroimme, pohdimme sekä pälätimme turhasta. Aina tietenkin vuosien mittaan rutiinit muuttuvat, ja nytkin saimme uuden keskustelukaverin kahvipöytäämme. Nimittäin Tiuhtin. Tämän päivän jälkeen voikin sanoa kuulleeni asioita todellakin molemmilla korvilla, sillä Tiuhtin piti ilmoittaa asioita aina tietyn väliajoin (äitinsä päälle tietenkin, eihän äidin asiat ole yhtä tärkeitä?) samaan aikaan kun keskustelin Tuutikin kanssa.
Millainen mielikuvitus lapsella voikaan olla, mihin me aikuiset olemme kadottaneet sen? Hetkessä Tiuhti oli työtakki päällään töissä Hesburgerin autokaistalla, ja seuraavaksi olikin vaihtanut alaa Helsingin kaupungille (no tietenkin!) siivoojaksi joka imuroi vähä roskaista kaupunkia. Töiden lopuksi hän päätti hemmotella minua rualla, juuri minun makuuni hänen sanojensa mukaan, ja tehdä kanaa, riisiä ja minikasviksia ilman pippuria ja chiliä. Jälkiruaksi sainkin paahtoleipää joka oli muuntautunut vaniljajäätelöksi. Jäätelö tehtiin uunissa.
Ja hänen mielestään en voinut olla täynnä ruokaa. Hän sanoi korjaavansa sen rualla vaikka yritin kertoa ettei mahaani yksinkertaisesti mahdu enää. "Hiiren annos, ruoka parantaa"


Ei siis ihmekkään että tänään kietouduin vaatteeseen joka tuo Tuutikin lähelleni. Turkista ostaneeni siipihuppariin jonka kaksoiskappale roikkuu valkoisena hänenkin kaapissa.
Ystävien ikävöinti on ikävää. Tänään on sitten pupupäivä Camillan kanssa, poistetaan ikävää oikein kunnolla. Maailman paras viikko tulossa loppuun. Tällaisiä lisää kiitos.

Myrsky repii puita..

Tiistaisessa lehdessä ollut säätiedotus sai minut varautumaan pahimpaan, eli lukittautumaan täysin kotiin. Ainakaan minun mittapuullani tuolla mitään kovaa myrskya ollut. Mutta kuitenkin. Olin siis varautunut tuuleen joka hakkaisi ikkunoita ja lennättäisi minut ja Misan korkealle ilmaan ulkona. (Olin myös varautunut paikallistamalla jalkapainoni ja siirtämällä ne eteiseen)

Kaupassakin kävin vain juosten hakemassa lamppuja sekä pölynimurin pusseja. Nyt pääsen taas siivoamaankin. Ihan vain isille tiedoksi, kyllä täällä siivotaankin.

Sateelta tosin emme voineet välttyä, ja sadetakki meille molemmille olisikin ollut tarpeellinen. Miten sitä aina voi huomata tarvitsevansa jotakin, juuri silloin kun sitä tarvitsee. Tarpeellinen puute?
Muut ajat vietimmekin neidin kanssa vain kotona linnottautuen olohuoneeseen mainoksien ja hedelmien kera. Cami oli siirtänyt tikulleni sarjaa 'Pretty little liars' (vai lies, en jaksa tarkistaa) ja hänen mielikseen voin sanoa jääneeni koukkuun. Pakko mainita että opin käyttämään myös elisaviihteen digiboxia niin että työnsin tikun vain sinne ja pum, sarja tuli tvstä ulos. Ties mitä muita sarjoja Cami laittaakaan tikulleni tulevaisuudessa..

Tänään onkin sitten tiedossa (liian pitkästä aikaa) vierailu rakkaalle Tuutikille. Suunnitelmissa olisi tehdä (Tuutikin sanoin) herkkusalaattia sekä rupatella viimeiset kuulumiset. Voi olla että vietän siellä seuraavat kolmekymmentä vuotta, tuntuu päässä olevan niin paljon asiaa jaettavaksi hänelle, että halauksia joten poistuminen voi olla hankalaa. Sori Teemu, muutan teille, sä voit nukkuu sohvalla kuhan et kuorsaa.

Helppouden syyllistämä

Joko kerrostalomme asuntojen väliset tiivisteet ovat huonontuneet tai naapurini oikein tarkoituksella haluaa minun haistavan hänen kokkauksensa joka ikinen päivä. Vanhempani kylässä käydessään haistoivat rapussa pullan ym, kun me neidin kanssa lähdimme ulos, Misankin nenää kiusasi makkarakeiton haju. Olen täällä asuessani tottunut naapuristani tulevaan noutoruan hajun leijailevan milloin mistäkin kerroksesta, mutta nyt naapuriini on muuttanut näköjään kunnon kodinhengetär.
Ajattelin jo että noutoruan ystävä olisi tarpeeksi paha naapurina, mutta nyt itse Deliah Smith (tms) on muuttanut asuntoon. Se on vielä pahempi. Miten tässä nyt enää hyvällä omatunnolla voi kantaa valmispakkauksia kotiin kun syyllisyys iskee siitä koska voisin tehdä itsekin ruokani.  Syyllisyys että valitsen aina sen helpoimman tien.
Sinkkuna tosin saakin olla helppo. Mitäpä muutakaan kaksion asukkaalta voisikaan odottaa kuin helppoa tapaa, pitäköön pariskunnat kolmioineen monimutkaisuuden. Elämä on muutenkin jo vaikeaa, on hyvä valita välillä helppo tie. Ilman syyllisyyttä.

Lääkärin määräys: Puhalla

Olen aina pitänyt lääkäreitä yli-ihmisinä joita on toteltava. Jos he määräävät lääkkeen minun on nieltävä se, jos he määräävät hoidon minun on otettava se. Lääkärin vastaanotolla istunkin aina katse alaspäin käännettynä, kuin alistuen omaan kohtalooni.
Välistä täytyy olla vihoissaan, jok'ikisellä nyytillä on oikeus suuttua. Mutta Muumipappa on vihoissaan väärällä tavalla, hän ei puhalla mitään ulos, vaan vetää kaiken sisäänsä.
Mun pitäis kuulemma puhaltaa ulos ja kunnolla, ja olla vetämättä sitä ilmaa takaisin sisään. Siis ei vain puhkua ja puhista luovuttaen, vaan puhaltaa niin että tiilitalokin kaatuisi kumoon. Monet kerrat olen tämän kyseisen kehoituksen kuullut ja aina jäänyt miettimiään miten minä puhaltaisin kunnolla ulos muuttamatta sitä mitä minä olen? Jos puhallus pystyisi kaatamaan kokonaisen talon, olisi jokin vakaa kaatunut, se olisi rakennettava uudelleen. Tapahtuisiko sama ihmisten käsitykselle minusta?
Mitenkä minä saatoin hänelle suuttua, Tuhto pohdiskeli. Eihän siinä ollut mitään suuttumista, enkä minä ikinä ennen ole ollut äkäinen. Se vain tuli, se oli ihan niin kuin jokin olisi tulvinut ja läikähtänyt yli äyriään, se oli ihan kuin vesiputous! Ja minä kun olen niin kiltti.
Kuulemma vain sade ei riitä puhdistamaan ilmaa, välillä tarvitaan kunnon ukkonen ja salamointia ilman puhdistamiseksi. Eikä vain yöllinen kylmä tuulenpuuskahdus täydenkuun aikaan talvella. Sekään ei puhdista riittävästi. Vain kunnon pamaus.
Se on juuri niinkuin minä, aivan yksin ja yhtä pyöreä, ajatteli Miska surumielisesti. Hän tunsi itsensä niin hylätyksi ja haikeaksi, että hänen täytyi itkeä tirauttaa.
Eilen minun teki mieli puhkua ja puhista, huutaa ja raivota lääkärin määrätessä kohtaloni ja laittaen minut valitsemaan. Mutta minä olin vain hiljaa. En edes kuvitellut että voisin kapinoida ja sanoa ei. Voikohan soittaa lääkärille ja pyytää häntä perumaan puheensa? Saamaan kaiken sanomattomaksi ja tekemättömäksi.
Voi kunpa olisin näkymätön niin ei tarvitsisi pohtia näitäkään asioita. Olisikohan lääkärillä määrätä mitään pilleriä jolla muuttuisin näkymättömäksi, huomaamattomaksi, ongelmattomaksi.
 -Katsokaa! Minä olen muuttunut vielä pienemmäksi. Minä en näe itseäni enää ollenkaan! -Ei se ole oikea peili, selitti Mymmelin tytär. Kyllä sinä totta totisesti olet olemassa.

[Lainaukset Tove Janssonin kirjoista: Muumipappa ja meri, Muumilaakson marraskuu ja Vaarallinen juhannus]

Tuttu vai tuntematon?

Ulkomaisia tosisarjoja on hauska katsoa, pystyy muodostamaan oman mielipiteensä ihmisistä. Ei ole mitään mielikuvia ihmisistä sillä he ovat tuntemattomia. Näissä suomalaisissa on se huono puoli että aina on mahdollisuus tutun naapurintytön hyppäävänkin silmien eteen. Ja nyt on käynyt niin aivan kirjaimellisesti.
Katson juuri Suomen Huippumalli haussa -ohjelmaa ja tosiaankin, siinä kisailee entinen naapurintyttö. Muistan kuinka olimme hänen siskonsa kanssa parhaat ystävät ja kolmisin olimme ainoat punapäät pihapiirissä. Hänen mumminsa pesi kerran minun suuni (oikeasti) saippualla kun haukuin omaa siskoani. Leijonakuninkaan katsoimme varmaankin tuhansia kertoja.
Nyt tämä joka seisoo edessäni ja katsoo minua television kautta, on nuori ja kaunis aikuinen nainen. Haluan pitää sen muistikuvan pienestä tytöstä leijonanasussa kuin myöntää ajan todellakin kuluneen ja itseni vanhentuneen.
Ja aion pitää, vaikka televisio yrittäisikin muuttaa sitä, oman mielipiteeni kyseisestä naisesta. Onnea Eeville kamppailusta, pidän sinulle peukkuja täältä kotisohvalta ja syön kynteni jännityksestä!

--
Muuten kiukkuuntuneesta mielialastani johtuen tämä olkoon päivän ainoa avautuminen. Muuten voisi olla seuraavaksi luettavissa kirosanatulva ja sensurointiin ja piip -hälytyksiin olisi tarvetta.

Siivousta ilman sääliä

Taitaa olla että toisten ihmisten toimeliaisuus saa itsenikin toimimaan. Kun siskoni muutti upouuteen asuntoon iski itsellänikin sisustus ja asunnon laittamis olo. Sitten tulikin hankittua kaikki mitä viimeisen puolenvuoden aikana piti hankkia, hieman myöhässä mutta tulipahan hankittua vihdoinkin.

Eilen olimme pakkaamassa tavaraa Camillan entisellä asunnolla ja nyt aamulla huomasin itsekkin järjesteleväni vaatekaapin perukoilta löytyneitä tavaroita. Syy suureen järjestelyyn alkoi oikeastaan etsintäreissusta, sillä etsin Camillalle kameran laturia (mikä ei vielä löytynyt) ja seuraavaksi olinkin keskellä kaaosta.


::Kaaos::

Suurimman osan päätin surutta vain heittää roskiin, missä koskaan tulen tarvitsemaan enää kannettavaa CD soitinta, joka ei edes toimi. Tai ikivanhaa taiteilijapakkausta minkä hetken mielijohteessa ostin, tarkoituksenani oli valmistaa pakkauksen kuvassa oleva kipsitaulu. Suurin osa maaleistakin vaikutti jo kuivuneen. Roskiin siis.
Muistot pidin tallessa tutussa laatikossa mutta siirsin vanhat päiväkirjani ja kalenterit omaan laatikkoonsa. En tiedä milloin koskaan tulen niitä vielä lukemaan mutta nyt selaillessani löysin jo sivun johon pitää palata, sen otsikko oli "Syitä miksi rakastan Tuutikkia".
Tulihan sitä tietenkin törmättyä myös tavaroihin jotka joutaisivat roskikseen mutta en vain raaski, en koskaan tosiaankaan tule enää käyttämään vanhaa sirkuskoulupukuani joka on väreiltään vihreäliilaa, mutta en vain voi sitä poiskaan heittää. Tunnearvoa. Jos joskus vanhana muistelen kuinka ennen taivuin notkeaksi, kuten jo nyt muistelen. Tahtoisin notkeuden takaisin.
Lopputuloksena oli kaksi isoa pahvilaatikollista roskia, vanhoja laukkuja roskiin sekä 6 kotilaatikkoa siirrettäväksi vaatekaappiin. Ja laatikoita olisi saanut olla mielestäni enemmän, nyt en saanut vanhoja kirjojani sekä koulukamppeita laatikoihin ja kai se vanha kynttilälaatikkokin pitäisi käydä läpi. Varmaankin sekin laatikko menee suoraan roskikseen. Miksi ihmeessä olen säilyttänyt kynttilöitä jotka tuskin enää edes palavat?
Ensi viikolla siis on ostettava lisää laatikoita ja järjesteltävä vielä hieman, jos jotain saisi vietyä jopa tyhjään verkkovarastoonikin. Tai tyhjä ja tyhjä, ainoat siellä tilaa vievät ovat autonrenkaat. Ehkäpä sinne siis mahtuu.
Nyt joku voisi tulla vain kantamaan nuo toinaa täynnä olevat pahvilaatikot roskikseen. Tulipahan sekin huomattua että koira kainalossa ei oikein ole mahdollista saada sitä pahvilaatikkoa vielä syliin. Tällaisina päivinä toivoisin että koirani kävelisi rapussa ilman liukastelematta.
Tai ainahan sitä voi toivoa että nyt kun olemme matkalla Saloon perheeni kanssa, laatikot olisivat salaperäisesti vain kadonneet! Kunhan vain ei takaisin sinne vaatekaappiin.

Omatunnon äänilevy vaihtoon

Onpahan ollut taas aamu. Olin aivan ajatuksissani kuluttanut kolmetuntia aamusta vain järjestellen tavaroita ja juuri kun olin aloittamassa aamupalaani (klo 10:30!!) äitini ilmoitti että lähdemme tänään mammalle Saloon vierailemaan, puolen tunnin päästä. Siinähän ensin pähkäilin ja tuskailin ehdinkö jne kun lopulta päätin heittää aamupalani jääkaappiin ja kaataa teen viemäriin. Puolen tunnin aikana heittelinkin tavaroita kasaan, samalla pukien ja pesten hampaita. Misa katsoi taas silmät pyöreänä emäntäänsä joka toimi kuin mikäkin nopeutettu kapistus.
Lopulta olimme valmiita jo ennen aikojamme joten päätimme mennä Misan kanssa jaloittelemaan ulos. Siinä Misan jo kärsimättömästi odottaen vanhempiani, minä pähkäilin onko minusta tulossa seuraava Becky Bloomwood kun ajattelin tarvitsevani uuteen penaaliin sointuvan laukun. Ja kuinka innoissani olin liittymässä GUESSin jäseneksi samalla kun korttiani vingutettiin. Becky on siis Himoshoppaaja kirjojen päähenkilö joka on shoppailu addikti.
Mutta siis ostokseeni oikeutti selkeästi se, ettei eilinen aamupäivä ollut sujunut lainkaan suunnittelemallani tavalla! Kai sitä piti jotenkin/jollain lohduttautua.
Onkohan minusta tulossa pian muotilaukkujen orja, tai entä jos alankin olemaan pian kuin Paholainen pukeutuu pradaan -kirjan päähenkilö vuorostani? Jos internetshoppailu ei olisi mahdollista luultavammin lukittautuisin kotiini seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi kun voin sanoa olevani liian vanha mihinkään muodikkaaseen tai aikani menneen ohi.
Kotiin linnottautuminen ei siis tietenkään onnistu, mutta onneksi tänään minut kiskotaan pois kauppojen läheisyydestä kohti Saloa jossa suurin kiusaukseni tulee olemaan karkkien vastustaminen! Ehkä voisin pyytää omatuntoani huutamaan "HILJAA!" samalla tavalla kuin siskonpoikani Brandon aina tullessani kiusauksen eteen. Omatunto hyvä. Äänenmuutos olisi paikallaan, sinä et enää toimi.

Ajan kulumisen hyväksymisen vaikeus

Olen kuullut monen vanhemman ihmettelevän sitä mihin aika on oikein kulunut ja kuinka vaikeaa onkaan huomata oman lapsensa olevan aikuinen tai kohti sitä. Itsekkin myönnän, minulle on vaikeaa ymmärtää kuinka lapset joita on hoitanut heidän ollessaan pieniä, ajavatkin pian ajokortin, aloittavat lukion, saavan lapsia.
Itsestänikään ei tunnu että olisin kovastikkaan kasvanut sitten teinivuosieni, juurihan mekin kaveriporukalla vietimme aikaamme Lippulaivalla sekä riidellen pojista.
Tänään huomasin että vanhempammekin kasvavat. Isovanhempamme, tätimme, setämme jne. Jotenkin aina mieltänyt heidät tietynlaisiksi ihmisiksi, tietyn ikäisiksi. Mutta sitä mukaa kun minulle on tullut vuosia on myös heille ja hekin ovat muuttuneet.
Muistan mammani tehomammana joka jaksoi tehdä kaikenlaista. Nyt minun on vaikea huomata kun hän hengästyy kävellessään kauppaan ja kuinka huolissani olenkin jos hän valittaa kipua tms.
Isäni muistan ikinuorena joka opetti minut tanssimaan twistiä, tai ainakin yhden jalanheilautuksen siitä. Kuinka hän jaksoi nostaa minut aina ylös eikä väsynyt koskaan. Nyt hän on jo eläkkeellä ja minun on vaikea hyväksyä sitä mielessäni.
Aika pitäisi mielestäni pysäyttää tiettyjen ihmisten kohdalla. Jotta saan viettää aikaa heidän kanssaa mahdollisimman paljon, jotta he näkevät että minä pärjään. Aivan liian surullista ajatella, mutta he eivät ole täällä jonain päivänä. Yllättäen tai pitkän odotuksen kulkeneena. Haluiaisin mennä heidän lapsuuteensa, nähdä heidän kasvavan, nähdä heidän tajuavan että lapsesta tulee aikuinen ja on aika valmistella itseään kohtaamaan suurimmat hyvästit. Vielä kun kaikki on kesken.
Miksi juuri kun opimme tuntemaan toisemme paremmin, joudummekin valmistelemaan jäähyväispuhetta.
Yksi syy miksi en koskaan halua olla aikuinen, en koskaan tahdo hyvästellä heitä joihin olen juuri tutustunut paremmin. Kukapa haluaisikaan luopua elinikäisistä ystävistään.
'Aikuisen ei pitäisi koskaan joutua hautaamaan omaa lastaan' on sanonta mitä sanotaan nuoren kuolevan, mutta minusta se on väärin. Kenenkään ei pitäisi koskaan kohdata sitä kun joutuu hautaamaan rakkaan ihmisen. Miksi aikaa siis ei voi vain pysäyttää ja pitää rakkaat siellä minne kuuluvatkin. Paikalla, läsnä. Ei vain sydämessä.
[huom. kukaan läheisistäni ei ole kuollut, tämä oli muuten vain erittäin masentavia ajatuksia sisältävä kirjoitus]

Maailmankaikkeuden pudottama

Maailmankaikkeudella tai sen jumalilla tais olla erittäin kivaa eilen sillä se halus masentaa mua joka paikassa. Edellisen ihanan päivän jälkeen olin jo valmiiksi synkistymässä tulevaan työpäivääni maailmankaikkeus halusi tehdä siitä vielä mustemman. Kaikki alkoi siitä kun lähdin kotoa. Sade päätti ilmoittaa itsestään ensin.

Ajattelin ensin ettei työpäivästä voisi tulla kamala sillä meillä oli yksi ylimääräinen ihminen töissä, mutta kyllä vain, oma mielentila voi vaikuttaa hyvinkin paljon aivan kaikkeen. Olin mielestäni hidas, tuotteet loppuivat kesken vastoin odotuksiani sekä maailmankaikkeus päätti leikitellä ironialla. Jos se nyt oikea sana tähän tapaukseen onkaan.

Siinä keskellä työpäivää, kesken ihanan synkistelyni, tuli asiakas tiskille. Kysyin mitä saisi olla ja hän halusi kreikkalaista salaattia lisätoivein, paljon fetaa eikä oliiveja. Taisin palvella selkeästi itse yhtä maailmankaikkeuden jumalista, sillä tuollaisen salaatin teen aina vain Camillalle. Teki mieli kysyä "laitetaanko katkarapuja päälle?" palvelun päätteeksi. Asiakkaan lähdettyä soitin itkukurkussa Camille ja ilmaisin ikäväni.

Seuraavaksi, ei se ei loppunut siihen, viedessäni maitokaappiin juustoista löytyneen kerman kävelin säilykehyllyn ohi mennessäni takaisin tiskille. Säilykehyllyssä, tonnikalapurkkien vierestä löysin toisen kuulumattomassa paikassa olevan tuotteen, pastapussin. Eikä minkä tahansa pastan vaan tricoli simpukka pastan. Siitä pastasta teen aina tonnikalasalaattia -Tuutikille. Ikäväni kasvoi entisestään sekä synkkyys, sillä haluaisin viettää aikaa enemmän Tuutikin kanssa, niinkuin ennen. Teetä juoden sekä rupatellen.

Tuutikki on yksi pitkäaikaisimmista ystävistäni, sellainen harva joka on jäänyt vaikeiden aikojen jälkeenkin. Nykyään näemme enää hyvin harvoin sillä hänellä on kaksi ihanaa poikaa, ja minä käyn vuorotöissä joten yhteistä aikaa on vaikea löytää. Hänen takiaan söisin jopa valkosipulituorevoilla päällystettyä suolakeksiä.

Ikävän iskiessä veistään ja ripotellen suolaa haavoihini, jatkoin töitäni synkistellen. Onnistuin jopa viiltämään veitsellä itseäni sormeen sekä polttamaan kyynärpääni.

Kipu korvaa ystävän..

Valmistautuessani kotiin lähtöön mieleeni juolahti että taidan olla ainoa ystäväpiirissäni joka on sinkku. Pariton. Ilman sellaista jonka kanssa voisin tehdä yhteisiä ystävien kesken olevia pariskunta juttuja. Yhteisiä elokuvailtoja yms. Yksin en voi, olen vain kolmas pyörä.

En haluaisi poikaystävää mutta tällaisia tilanteita varten olisi hauska omistaa korvauspoikaystävä. Sellainen joka tekisi kanssani näitä pariskuntajuttuja ettei tarvitsisi vain harmitella.

::Maailmani kaikkeus::

Kaiken päivän aikana tapahtuneen synkistelyn vuoksi olikin ihana palata kotiin jossa minua odotti taas se pieni piristävä hyperventiloiva pakkaus. Maailmankaikkeus voi painua peiton alle yksin, minulla on seuranani sentään chihuahua.
Lämmin turkki vasten poskeani lievitti synkistelyä juuri sopivasti, että nukahtaminen oli vaivatonta. Kuka tarvitsee poikaystäviä (tai maailmankaikkeuksia) kun on chihuahuat sekä ystävät, joiden tietää ikävästä huolimatta olevan olemassa.
Kiitos ystävät että olette saaneet minut tuntemaan ikävää.

Hyvä seura, parempi mieli

Huomenta.

Seuralla on kyllä huomattava vaikutus työntekoon, huomasin sen taas eilen. Kun oikeat ihmiset ovat töissä tietää asioiden sujuvan hyvin ja itselläkin olevan paljon parempi mieli. Eilinen oli täydellinen todistus siitä.

Vaikka kättä särkikin välillä aivan palamispisteeseen asti, minulla oli hauskaa. Vaikka yksi asiakas haistatti minulle paskat (anteeksi kielenkäyttöni) koska pyysin nähdä henkilöllisyystodistuksen, minä hymyilin. Vaikka itsekkin olisin voinut kirota tietyissä paikoissa, en edes ajatuksissani tehnyt niin sillä minulla oli mielettömän ihana päivä pitkästä aikaa. Tällaisinä hetkinä voisin jopa huokaista ja sanoa rakastavani työtäni. Ja ei, en olisi malttanut lähteä pois ja harmittelinkin kun aika meni aivan liian nopeasti. Aika todella lentää kun on hauskaa.

Päivä alkoi tietenkin tavaalliseen tapaansa, ulkoilua, sarjoja sekä aamupalaa sisältäen. Ja tietenkin jo aivan vakio jutuksi muodostunut juttu, Camillan soitto hänen mennessään kouluun.
Olin aamulla aivan puhki, olin jo päättänyt mielessäni synkistellä ja viettää 'en tee mitään' -päivän, mutta päätinkin ottaa itseäni niskasta kiinni ja ohjaistaa Camilla oikeaan bussiin ja kaartamaan minun luokseni. Tai no, aika lähelle, omenalle asti. Ja jotain ihmeellistä oli tapahtunut sillä Camikaan ei valittanut mitään, vaikka kokonaismatka-aika olikin bussilla n.45-55min. On se ihmeen kaukana kyllä leppävaara täältä matinkylästä. Tai toisinpäin. Matinkylä leppävaarasta. Kukin sanoo sen tavallaan riippuen missä roikkuu.

Tarkoituksenamme oli käydä vain syömässä ja höpisemässä, mutta koska vettä tuli kuin Esterin takapuolesta hienosti sanottuna ja Camipupu oli varautunut vain sandaletein (??) sekä ohuella neuleella päivään, meidän oli pakko käydä kaupoissakin. Mutta tietenkin vasta sen jälkeen kun olimme olleet taas 'hyi yök en syö' -asiakkaita Hesburgerissa. Josta teemme valituksen ylemmälle taholle sillä normaalista poiketen, salaatissa ollut katkarapumäärä oli aivan liian minimi kahteen annokseen jaettavaksi. Kippasin siis melkein kaiken Camille hänen katkarapumieltymysistään johtuen. Kostoksi nappasin parit sipulirenkaat.

Kaupoilla on kyllä ihme vaikutus ihmisiin, se voi saada masentumaan tai innostumaan. Se voi nostattaa kauhukuvia että pumpulilinnoja silmiin. Minulle tapahtui nämä kaikki.

Ensiksikin löysin vihdoinkin toppaliivin, karvahupulla varustettuna, jollaista olen etsinyt viimeiset viisisataa vuotta, ja jota oli sovittamisen jälkeen aivan mahdotonta jättää roikkumaan rekille yksin xs-kokoisena isojen joukkoon. Tunsin yhteyden heti takkiin Camillan pakottaessa sen minulle päälleni. Oho, ostos tuli. Vaatteiden sovittaminenkin pitäisi kieltää lailla, ainakin niiden kivojen, sillä mitä yleisimmin se johtaa itse ostotapahtumaan. Tämän vuoksi olenkin suosinut paljon nettikauppoja. Voin jo mielessäni nähdä kuinka vaate ei istu, reaaliostokset ovat toista. Ei voi valehdella.

Sitten se katumus. Päätimme vain käydä kurkkaamassa GUESS:illa laukkuja ja kelloja, mutta kappas vaan, mikä siellä laittoi silmään niin että oikein kuulin enkelkuoron. Laukku johon mahtuisi aivan loistavasti minun minikannettavani. (Ja sehän laitetaan mahtumaan Cami!)
Miksi katumus. Koska olin ostanut jo Gollan laukun minikannettavalleni. Nyt se näyttää aivan tyhmältä. Kauankohan sen ostamisesta on jos palautus olisi mahdollinen. Tosin siinähän tuli se vuoden takuukin niin voisin käydä valittamassa että se ei toimi sillä se ei saa minun korvissani enkelkuoroa laulamaan.
Harkintaan siis tämäkin asia. Katsotaan jos viikonloppuna olisi aikaa käydä kaupoilla. Siis vain palauttamassa, ostamiseen säästetään sitten seuraavat viisisataa vuotta. Koska jos mä saan hankittua sen laukun, on siihen hankittava myös kuosiin sopiva päiväkirja. Sit voisin aloittaa koulunkin, sillä samalla kuosilla löytyi penaaleitakin.
Ja nyt tuli tuplakatumus, miksen mä tajunnut tätä kaikkea silloin kun olin jo koulussa? Silloin oli varmaan takuulla vielä kivempiakin malleja (oisko mahdollista?) Oi jälkijuna viisaus olet kamala.
Nyt kaduttaa ylipäätänsä olla nainen.

Ketä täällä totellaan?

::Toinen vetää sikeitä samalla kun toisella ajatukset juoksevat::

Meillä on Misan kanssa sopimus ulkoilussa, mitään tiettyä lenkkiä meidän ei tarvitse tehdä mutta takaisin päin koskaan ei käännytä. Välillä ulkoilut menevät aivan loistavasti, Misa edellä määräten reitin, toisinaan (kuten tänään) voi tyttö koetella ja yrittää kääntyä takaisin päin. Silloin seisomme 5minuutista välillä jopa puoleen tuntiin vain paikoillamme koska kumpikaan ei halua antaa periksi. Misan harmiksi se tosiaan on vain se vähän yli 2kiloinen paketti joten hän joutuu häviämään nämä taistelut.
Misan ulkoilu oli tänään kyllä ihanaa, lukuunottamatta sitä 15minuutin seisoskelua jääräpäiden tapellen mihin suuntaan mennä, koska oli aivan loistava ilma. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja jopa nautin luonnosta. Siihen saakka kun näin sen ensimmäisen roskan. 

::Jääräpäiden taistelu käynnissä::

Minua siis ärsyttää kävellä tuolla metsissä ja kaduilla kun näen joka kulmasta pilkistävän ties minkä roskan. Olemme törmänneet lenkillämme jopa vessanpönttöön josta puuttui kansi. Onneksi kukaan ei ollut käyttäyt sitä. Tänään törmäsimme puskassa roikkuviin miesten alushousuihin. Omistajalle tiedoksi että en kerännyt niitä talteen, vaan ne löytyvät tarvittaessa vieläkin Nuottaniemen päiväkodin viereisestä pusikosta. Toivottavasti sinulla kuitenkin on toisetkin varmuuden vuoksi.

::Jos tunnistat omaksesi ole ystävällinen ja korjaa ne talteen::

Äitini korjailee kuolleita kasveja ulkoillessaan Misan kanssa, minä kerään roskia jos ärsytys oikein isoksi iskee. Pari kertaa olen myös pulloja raahannut kotiini. Kuinka vaikeaa on laittaa se roska siihen roskikseen? Vai painaako se pieni pillimehupurkki kädessä niin paljon että se on heitettävä suoraan maahan?
Me sentään keräämme Misan kanssa jätöksemme, tai no paikoilta jossa se ei ns. haittaa. Puskiinhan minä en mene konttailemaan että missä se kakka nyt onkaan. Koirankakka pussi roikkuu välillä oikein turvana, sillä olen saanut katseita jotka oikein vahtivat jätänkö koirani jätökset vain maahan. Ja he tuntevat oikeutenaan tietenkin sanoa asiasta jos pussi puuttuu.
Mutta voinko samalla tavalla sanoa roskaajille. Toisten lapsiahan ei saisi ohjeistaa muut kuin vanhemmat, mutta millaista mallia lapset saavat jos aikuisetkin heittävät kaiken vain maahan. Kyllähän se purkka on pieni, kuka sitä huomaa? Mutta jos jok'ikinen heittäisi jokaisen roskansa maahan miltä kaupunki näyttäisi? Aivan.
Mutta entä jos jokainen laittaisi roskansa roskiin, eivätkö kaikki nauttisi enemmän? Isoja ihmisiä ja nuoria ei voi komentaa ilman että 157cm tyttö saa kuulla oikeutensa kirosanojen kera, mutta vanhemmat voisivat opettaa lapsilleen että Roskaaminen kielletty. Jokainen meistä valittaa roskaamisesta, mutta kuinka moni oikeasti tekee asialle jotain ja laittaa sen roskan roskikseen? Tai vie pullot kauppaan eikä viskaa kaljapulloja teiden reunaan missä ne ovat harmiksi myös koirille että muille eläimille.
"Älä ruoki lintuja sekä eläimiä" -kyltti voisi olla paikallaan kadunkulmiin. Sillä roskatessasi teet juuri sitä, ruokit eläimiä että luontoa väärin. Kulutamme aikaamme ja energiaamme itseemme, miksi luonto on niin vaikea.
Tosin elämme aikakaudella jossa on on tapana, että joku toinen korjaa toisen jäljet. Sitä vartenhan siivoojat ovat. Yksi teinipoika tokaisi sen minulle kun pyysin häntä kaupassa nostamaan pizzapaperinsa. Sanoin hänelle takaisin ettei se pahaa tee jos autat toista hänen työssään.
Tosin, onhan tämä aikakausikin se kun autamme muita vain jos se hyödyttää meitä. Ai kuinka mukavaa siis onkaan elää tällä aikakaudella.
--

::Päätin hemmotella mun rakkautta kotiin tullessani luulla::

Olipas taas järkevää kirjoitusta. Mutta mua kiukuttaa koska käsi huutaa tuskasta ja töissä oli aivan kaamea päivä. Pullokone hajos ja oli juostava kokoajan. Mut onneks tiesin että kotiin tullessani mua odottaa ihana pieni pallero jonka saan kainaloon ja kiukun pois.

You'll never GUESS what i did today?

                                    

Noin. Tarviiko se edes sanoja. EI. Tai no pari. Ystäviltä saa huonoja vaikutteita ja Camilla vihaan sinua.

--

::Löysin Camillalle ostosreissulta haalarin::

Kävin siis ostoksilla tänään. Vapaapäivä melkein meni puihin töissä sattuneen sairaustapauksen vuoksi ja olin hereillä aamuyöstä valmiina pinkaisemaan töihin jos soittoa tulisi. Ei tullut ja minä päkerryin takaisin peiton alle.

Koska Misa oli ollut yökylässä vanhemmillani (olin eilen soittanut paniikissa äidille että ukkostaa ja ikkuna on auki ja Misa yksin kotona) päätin aloittaa aamun hitaasti edellisen päivän Emmerdalesta. (on muuten hirveän jännässä kohdassa!)

::Siirryin talviaikaan::

Lopulta pääsin kauppoihin ja kiusaamaan apteekin kassaneitiä. Menin pienen kukkaroni kanssa kassalle pyytäen valmiiksi jo anteeksi ja länttäsin kukkaron hänelle. Sisällä oli tasan 10e kymmenen- ja viidensentin kolikkoina.. Kyllä me nuoretkin osataan hidastaa kassalinjastoa.

Seuraavaksi rikoinkin varmaan joka ikistä nopeus ennätystä rienttäessäni hakemaan Misaa. Olin siinä ajatuksessa että isäni toisi Misan ennenkuin lähtee katsomaan Brandonia ja isäni siinä että minä menen hakemaan. No lähdin sitten hakemaan neitiä kotiin.

Syötyämme sekä kun olin pulissut maratonipuhelun porsaista Camin kanssa, lähdimme takaisin vanhemmilleni postin kautta. Vihdoinkin päätin ostaa kuulakärkikynän mistä roikkuu pikkumyy, se on kiusannut minua jokaisella posti asiointi kerrallani.

Taas jätin Misan mummolaan yökylään ja helpotin huomista aamuani taas hiukan. Voin herätä vähän myöhemmin. (en edes herää) Enää pitää muistaa hakea Cami ja työaamu on valmiina alkamaan. Saa vain nähdä millainen siitäkin tulee, akkalauma töissä ja jokainen on väsynyt. Levoton lauantai tiedossa.

Nyt monien sydänkohtauksien jälkeen olen valmis menemään nukkumaan. Ensin kotiin tullessani omenan kohdalla kuului joku kamala pamaus jonka johdosta ajoin loppumatkan kotiin kädet täristen. (ei, se ei ollut autoni) Seuraavaksi kotona makuuhuoneen lamppu räjähti. Tai siis paloi. Mutta kuului kova poks ja nyt makuuhuoneessa haisee palaneen haju. Ihkuu.

Sydämeni rauhoittuen nyt joksikin aikaa olen valmis siis nukkumaan. Eli simmut kiinni ja nukkumaan.

::Rakkaus jäi levollisin mielin yökylään::

Eläimellistä mielenosoitusta



Olipas eilinen taas päivä. Sadetta tuli kun lähdin töihin ja jatkui kun tulin kotiin. Mihin se kesä katosi? Olin aamulla taas Misan silmissä kamala kun raahasin hänet väkipakolla kaatosateeseen. Ulkoilun jälkeen Misa oli päätynyt selkeästi siihen lopputulokseen, että tästä kamaluudesta johtuen mun pitäisi hemmotella sitä jokaikinen hetki. Harmillista vain siinä että jouduin lähtemään töihin. Lähdin siis töihin mielenkiinnolla odottaen mitä katastrofeja kotiinpaluuni toisi tullessaan.

Töissä olikin hulinaa tavalliseen keskiviikkoiseen tapaan sekä kun vielä hinnanmuutoksia piti tehdä. Huomioitiin myös kuinka rampaista porukkaa meillä on töissä, ketkä (kuten itse) ovat rannevammaisia ja toiset selkävammaisia. Toiset ovat muuten vain vammaisia. Päädyttiin Hannelen kanssa siihen tulokseen että minä otan kaikki alahyllyt ja kyykistelyt, ja hän taas vuorostaan ylähyllyt sekä kurkottelut. Ja vielä pakkauksien repimisen.

Vaikka kuinka delegoituamme lähdin silti töistä taas ranne punoittaen ja pelastusta huutaen.

Peloistani huolimatta kotona minua ei odottanutkaan täysi kaaos, vain postia (Aku Ankka päivä!) sekä koira joka tervehti minua hyperventiloiden. Misa sylissäni tyhjensin kauppakassin, aina kun koirapusuilta ehdin, ja päätettiin lähteä käymään nöykkiössä mun vanhempien luona. Tavallisesta reitistäni poiketen (länsiväylä oli aivan tukossa) päätin ajaa olarin kautta ja finnoontielle vastaan tulivatkin vanhempani. Olivat juuri kääntymässä kaupasta tielle joten pitihän heille kiltisti tilaa antaa.

::Tyypillinen huomionhaku::

Misa oli kuin ei olisi nähnyt vanhempieni ikuisuuteen ja odotti tietenkin saavansa kaiken huomion. Ja koska täälläkin piti kauppakassit tyhjentää, ja minun kaivaa mammani kutoma poncho esiin koska jäädyin, ehti neiti jo siinä viiden minuutin aikana loukkaantua siitä että häntä ei huomioitu. Ja loukkaantuminen tai huomion lisähaku näkyikin hyvin. Kun yritimme jutella äidin kanssa olohuoneessa, päätti Misa ilmoittaa ettei pääse yläkerrassa sängyltä muka alas, ja kun toisen kerran yritimme jutella keittiössä päätti Misa ilmoittaa että hän ei ylety sohvalta leluihin. On se niin suloinen. 

Kun kello alkoi jo näyttämään iltaa päätimme lähteä kohti kotia. Tai minä päätin, Misa päätti silloin hypätä mamman syliin kuin sanoakseen "En halua mennä äitin kanssa kotiin, siellä ei oo juustoa eikä makkaraa ja mut pakotetaan ulos sateella!" Sillä aikaa kun Misa nautti viimeisistä rapsutuksista ja yritti maanitella mammaa suloisella katseelle, päätin minä ottaa ensimmäisen 'päivän asu' -kuvan ihan vain Camillan iloksi.

Voi olla hyvinkin viimeinen kerta kun leikin muotibloggaria.

--

Tänään sitten Camipupu herätti minut ja soitti taas matkalla kouluun. Oli ihana kuulla että pienellä pupullani on koulu alkanut aivan hienosti ja että ruokalasta löytyy hänellekkin ruokaa. Äidillisen tyytyväinen tunne.



::Kapinointia::

Aloitettiin päivä puhelun päätyttyä Misan kanssa, eli se meinasi tavallisia aamulenkkejä että -paloja. Voi luoja siellä oli kylmä, aurinko paistoi niin ihanasti että olin pettynyt kun en voinutkaan enää kävellä ballerinoissani (vaikka kävelinkin) ilman sukkia. Mistä tulikin mieleen että tarvitsenkin uudet kengät. Kuitenkin, päätin kapinoida talven tuloa vastaan ja join aamuteeni Muumien kesäsesonki mukista. Aika pelottavaa kapinointia, tiedän. Yllätän itsenikin.  

Tänään onkin tiedossa taas iltavuoro ja menen jo tunnin aikaisemmin töihin kun päätin tukea Tia-akan koulutusta ja tehdä hänen vuoronsa ja hänen siskonsa tekee minun vuoroni. (Sori tosta akasta, se on jääny Camilta) Eli valtakunnakseni vaihtui palvelutiski kassan sijaan, eipä ainakaan (ehkä) tule kättä kidutettua liikaa.

Ja huomenna onkin tiedossa vapaapäivä! Suunnitteilla on asioilla juokseminen, eli Ikeassa käyntiä, Camille koulutarvikkeiden hankkimista sekä Ison Omenan lohkotuilta hintapäiviltä lompakon metsästystä.

Nyt siirrymme Misan kanssa syömään (neiti saa taas mun bravuuria) ja valmistelemaan lähtöä töihin. Toivon kovasti ettei tänään sataisi kun tulisin kotiin sillä olen pitkän iltalenkin toiveessa sillä huomenna saa nukkua pitkään (minut tuntien yhdeksään..) ja ei ole kiire minnekkään. Peukut pystyyn ja koputtamaan puuta siis ettei sada!