Ajan kulumisen hyväksymisen vaikeus

Olen kuullut monen vanhemman ihmettelevän sitä mihin aika on oikein kulunut ja kuinka vaikeaa onkaan huomata oman lapsensa olevan aikuinen tai kohti sitä. Itsekkin myönnän, minulle on vaikeaa ymmärtää kuinka lapset joita on hoitanut heidän ollessaan pieniä, ajavatkin pian ajokortin, aloittavat lukion, saavan lapsia.
Itsestänikään ei tunnu että olisin kovastikkaan kasvanut sitten teinivuosieni, juurihan mekin kaveriporukalla vietimme aikaamme Lippulaivalla sekä riidellen pojista.
Tänään huomasin että vanhempammekin kasvavat. Isovanhempamme, tätimme, setämme jne. Jotenkin aina mieltänyt heidät tietynlaisiksi ihmisiksi, tietyn ikäisiksi. Mutta sitä mukaa kun minulle on tullut vuosia on myös heille ja hekin ovat muuttuneet.
Muistan mammani tehomammana joka jaksoi tehdä kaikenlaista. Nyt minun on vaikea huomata kun hän hengästyy kävellessään kauppaan ja kuinka huolissani olenkin jos hän valittaa kipua tms.
Isäni muistan ikinuorena joka opetti minut tanssimaan twistiä, tai ainakin yhden jalanheilautuksen siitä. Kuinka hän jaksoi nostaa minut aina ylös eikä väsynyt koskaan. Nyt hän on jo eläkkeellä ja minun on vaikea hyväksyä sitä mielessäni.
Aika pitäisi mielestäni pysäyttää tiettyjen ihmisten kohdalla. Jotta saan viettää aikaa heidän kanssaa mahdollisimman paljon, jotta he näkevät että minä pärjään. Aivan liian surullista ajatella, mutta he eivät ole täällä jonain päivänä. Yllättäen tai pitkän odotuksen kulkeneena. Haluiaisin mennä heidän lapsuuteensa, nähdä heidän kasvavan, nähdä heidän tajuavan että lapsesta tulee aikuinen ja on aika valmistella itseään kohtaamaan suurimmat hyvästit. Vielä kun kaikki on kesken.
Miksi juuri kun opimme tuntemaan toisemme paremmin, joudummekin valmistelemaan jäähyväispuhetta.
Yksi syy miksi en koskaan halua olla aikuinen, en koskaan tahdo hyvästellä heitä joihin olen juuri tutustunut paremmin. Kukapa haluaisikaan luopua elinikäisistä ystävistään.
'Aikuisen ei pitäisi koskaan joutua hautaamaan omaa lastaan' on sanonta mitä sanotaan nuoren kuolevan, mutta minusta se on väärin. Kenenkään ei pitäisi koskaan kohdata sitä kun joutuu hautaamaan rakkaan ihmisen. Miksi aikaa siis ei voi vain pysäyttää ja pitää rakkaat siellä minne kuuluvatkin. Paikalla, läsnä. Ei vain sydämessä.
[huom. kukaan läheisistäni ei ole kuollut, tämä oli muuten vain erittäin masentavia ajatuksia sisältävä kirjoitus]