Olin eilen herännyt toivekkaana uuteen päivään, mutta nähtyäni synkän ilman teki mieli vain vetää peitto takaisin korviin ja kaapata Misa kainaloon. Kunpa ei olisi ollut sitä lääkärin aikaa, etu päivässä oli onneksi Äidin seura ja ettei satanut kaatamalla.
Kirmasin viemään äidilleni bussirahaa (miksei busseissa käy jo pankkikortti?) ja lähdimme ihanalla julkisella liikenteellä kohti Helsinkiä. Tai no, busseissa ei niin haittoja ole, varsinkaan silloin kun matka on sopiva. Siis ei vain pari pysäkkiä. Pidän busseilla matkustamisesta, mutta eniten kaipaan pitkiä matkusteluaikoja junissa. Sitä harvoin pääsee harrastamaan, autollinen kun olen. Voisin istua junassa vaikka Lappiin asti.
Mutta ratikat ovat aivan kamalia. Aina kun sellaiseen astun se on joko täynnä koululaisia (ihanine puheenaiheineen) tai sitten ainakin yksi alkoholisoitunut matkustaja. Pahimmassa tapauksessa juutun vielä tämän edellisen lähimaastoon. Silloin pitää välttää katsekontaktia ja esittää olevansa muissa maailmoissa. Jos vilkaisenkin, tuurillani saan kuulla ties mitä elämäntarinoita tai humalaisia huutoja.
Olisipa vain ollut kaunis ilma niin olisin voinut kävellä Töölöön. Vilukissan oli siis alistuttava kulkemaan raitiovaunulla.
Ja juuri tänäpäivänä olin päättänyt ottaa käyttöön uudet kenkäni sekä toppaliivin. Vaikka vihaankin ystävääni Camillaa erittäin paljon, on häntä nyt pakko kiittää. Kiitos että laitoit minut ostamaan tuon toppaliivin. Olen aivan rakastunut siihen. Varsinkin sen huppuun, olen huppufriikki. Kuka sanoi ettei koolla muka ole merkitystä?
Tunnin vietimme lääkärissä äitini kanssa, mutta ajatuksissani on käynti vieläkin. Poistuttuamme päällimmäinen asia mielessäni oli luovuttaminen, ja tänään herätessäni ajatukseni olivat edelleen samat.
Haittaiskohan ketään jos luovuttaisin jo ennen lähtölaukausta? Onko luovuttaminen niin kamala vaihtoehto, kun taistelussa mukaan tulee haavoja ja veren vuodatukselta ei pysty välttymään. Riitaisat sanat, kuin salaman iskut kimpoilisivat pitkin taivasta. Kuka myrskyä jaksaisi jos vaihtoehtona olisi välillä vain tihkusadetta.
Kampissa kävimme vielä äidin kanssa syömässä lounasta. Vaikka vaihtoehtoja olikin monia päädyimme tuttuun ja turvalliseen Cafe Picnikiin. Äiti tosin päätti koettaa jotain muuta kuin ainaista uuniperunaa ja tilasi päivän pastan. Minä tosin päätin olla tylsä oma itseni ja tilasin sen mitä aina, picnic salaatin kahdella täyteellä. Picnikin täytteet ovat kyllä vain aivan suppeat, ennen sain tilattua hedelmiä salaattiin mukaan, mutta ennenkuin isosiskoni esitteli minulle chilisitrus-katkaravut olin joutunut tyytymään ottamaan yhden täytteen tuplana.
Hyvä Picnikin väki, tahdon enemmän vaihtoehtoja, sekä ne pähkinät pois! Laittakaa mielummin vaikka tomaattia sen tilalle, tai ainakin yhdeksi vaihtoehdoksi. Salaatti vaatii väriä. Tai sitten tyydyn tavalliseen tapaani juuri siihen mitä on, ja luovutan.
Miksi lähteä kisaamaan, taistelemaan, yrittämään, jos lopputulos ei kuitenkaan sataprosenttisesti ylläkkään voittoon. Eihän se voittaminen tärkeintä ole, mutta vihaan häviämistä. Luovuttaminen on siis vaihtoehto koska siinä ei voi hävitä.
