Ovet takalukkoon, joulu on ovella

Jos joku olisi sanonut minulle lapsena, tai jopa muutama vuosi sitten, että tulisin lausumaan äidilleni sanat ”en vietä joulua” olisin varmaan nauranut hänelle päin naamaa. Minäkö? Ilman joulua? Minähän se olin muutamia vuosia sitten ensimmäisenä kassajonossa kun glögit ja piparit ilmestyivät kaupan hyllylle. Ilmoitin silloin entiselle poikaystävälle että meillä alkoi nyt joulu. Siinä sitten kynttilänvalossa syötiin pipareita ja juotiin glögiä, olikohan ehkä lokakuu kuitenkin vasta menossa.

Aloitin tämän uhoamisen oikeastaan jo parisen vuotta sitten, mutta ei minua otettu vakavasti ja lopultahan aina minä siellä joulupöydässä olen istunut. Toivottavasti nyt kolmas kerta kertoisi totuuden ja antaisi minun olla vain itsekäs. Tänä vuonna ahdistus joulua kohtaan ja sen sivuuttaminen on vain voimistunut. Joulukalenteritkin olen kiertänyt kaukaa, vaikka viime vuonna minulla taisi olla hankittuna jo oma veikkauksen- sekä haribon kalenteri. Tai ainakin olin hankkinut Tikrulle jonkin niistä suuremmista. Ei ei ei, ei minua saa edes ostamaan yhtä joulutorttua.

Tänä vuonna minä, käsi sydämelläni vannon, etten stressaa siitä ostaako sisko savusiian vai ei, siitä joudunko lahjoittamaan suurimman osan lahjoistani heti kiertoon, siitä monelta on hyvä mennä vanhemmille ja siitä miten hermoni kestävät.

Joulu on kuitenkin monille nauttimisen aikaa, ja minä en halua olla nurkassa hiljaa ja leikkiä viihtyväni. Siinä ei ole mitään mitä minä kaipaisin.

Joten ystävät, sukulaiset yrittäkää ymmärtää, mutta minä kieltäydyn joulusta. Aiheutatte minulle vain pahan mielen jos yritätte muuttaa mieltäni tai ostatte lahjan.

Mitä mieltä sinä olet? Onko se itsekästä? Vai onko sinulla päinvastoin, odotatko tapojesi vastaisesti sittenkin innolla joulua?

Kaari koettu

Onko tämä mahdollista, ne jotka tuntevat minut nauravat nyt, mutta minä heräsin vasta viisitoista yli yksitoista! Nukuin kuitenkin vielä eilen parin tunnin päiväunetkin vanhemmillani, joten univelkaa ei pitäisi olla. Talvi siis taitaa tulla kun minä vain nukkuisin nukkuisin ja nukkuisin vielä lisää. Mitenköhän sen saisi selitettyä tai sovittua työnantajan kanssa, lupaan ja vannon nukkua vain kokotalven yli kuten muumit. Tai olisikohan siellä jossain jokin työnantaja joka maksaisi minulle palkkaa nukkumisesta? Olihan Uuno Turhapurokin patjantestaajana, miksen myös minä. Ainahan sitä saa unelmoida.

Päädyttiin lopulta äidin kanssa kauppakeskus Kaareen perjantaina. Ja kuten aina kaikkeen uuteen, siihenkin oli tottuminen. Kauppoja oli ehkä liikaakin, ainakin siihen nähden että olin valmistautunut vain pikaiseen käyntiin nähtyäni että parkkihallissa parkkiaikaa olisi vain kolme tuntia. No lopulta meillä meni kuitenkin enemmän aikaa, mikä oli oletettavissakin, mutta ei auton yläpuolella oleva valo edes vilkkunut kuten Ison Omenan parkkihallissa.

Sokoksen kokoon petyimme, mutta kai se oli odotettavissakin kun vieressä on suomen isoimpiin kuuluva Prisma. Taas kävi kuitenkin niin että kun minä löydän jotain, äiti ei löydä sitä mitä tahtoisi. Minä siis löysin nilkkurit ja äidiltä jäivät ruskeat housut saamatta. Kenkienkin kanssa minä tosin punnitsin, kuten äitini aina, jätin ne ensin sokoksen sovituskoppiin myyjälle aikomatta ostaa niitä. Palasin kuitenkin parin tunnin päästä takaisin ja sanoin äidilleni ostavani ne vain jos ne ovat viety takaisin paikoilleen. EI oltu, mutta harmittamaan ne jäi silti ja kalvamaan mieltä joten takaisin alakertaan ja pukukopissahan ne vielä olivat. Kengät siis lopulta päätyivät minun haltuuni.

Kauppakeskus on aika paljon S-ketjun vallassa, mutta näin henkilökunnan silmin se oli vain hyvä. Saipahan bonuksia enemmän, jopa apteekistakin. Käytiin syömässäkin Kylä ravintolan wokup –ravintolassa, jota en ole aikaisemmin kokeillut vaikka se Isosta Omenastakin löytyy. Nyt kuitenkin päätimme kokeilla, äitini otti kanaa ja minä katkarapuja.

Pidimme molemmat annoksistamme, ja eniten kuitenkin taisimme ihastua lisukkeisiin kuten paahdettuun sipuliin, tuore yrtti sekoitukseen (persilja ja korianteri?) ja mangochutneyhin. Lisäilin ruokaani myös inkivääriä flunssan taltuttamiseksi, mitä äiti ei voinut allergiansa takia ottaa. Ihana kun äidistäkin on tullut nykyään sellainen, että uskaltaa kokeilla jotain erilaista eikä aina tyydy samaan mitä aina ennen. Liekö se lukuisten kokkiohjelmien katsomisen tulos.. (MasterchefAustralia on vaan niin hyvä!)

Ruokapuolella eniten ihastuin kuitenkin vessaan! Mielestäni se oli niin kaunis. Hyvän paikan määrittelee aina hyvä vessa muistakaa se. 

Kauppareissu oli siis onnistunut, käytiin vielä moikkamassa Tikrun isää Prismassa pakollisten ruokaostosten lomassa.

Eli Kaari on koettu ja pidetty. Seuraava kohde onkin tapiolan Ainoa. Mutta ei tänään, tänään näin myöhään heränneenä, yritän ehtiä tekemään kaiken mitä olinkin vapaapäivän kunniaksi suunnitellut, kuten kaupassakäyntiä ja pyykinpesua. Taitaa tosin mennä taas siihen että teen kotihommat ja suuntaan siitä vanhemmilleni katsomaan äidin kanssa (yllätys yllätys) Masterchef Australiaa. Ehtiihän sitä kaupassa huomennakin käydä, töihin on kuitenkin mentävä. Joten olisiko siinä kaksi kärpästä yhdellä iskulla?

Isälle kiitos

Pienenä minua kutsuttiin aina isin tytöksi, ja sitä varmaan olin. Isi keksi aina ratkaisut kaikkiin hommiin, isi oli hauska ja isi oli pelottavin. Kun isi nauroi, maailma oli hauska, ja kun isi huusi tiesi että nyt on pysyttävä itse hiljaa. Moni maailmassa on ilman isää, tai isähahmoa ja ilman isää en osaisi olla kiitollinen siitä. Muistan kuinka siskonpoikani oli pienenä, isänpäivän lähestyessä, vakavana todennut toisille ”ei minulla ole isää, minulla on pappa.” Ja onneksi meillä on pappa.

Olen vuosieni aikana monesti uhmannutkin isäni tahtoa, kuten ottaessani ensimmäisen ja toisen chihuahuan, isäni oli niitä vastaan mutta nykyään molemmat ovat jo papan kultia. Harvoin sitä muistaa olla kiitollinen muistoista ja kiinnittääkin huomiota enemmän materialistisiin asioihin. Mutta kaikesta mitä olen isältäni saanut, olen kiitollinen.

”Sinä kuulostat ihan isältäni.”

”Ei, kuulostan vastuuntuntoiselta. Tiedätkö, mitä se tarkoittaa?”

[Cecelia Ahern – Tapaaminen elämän kanssa]

Ilman isiä..

En olisi oppinut käyttämään vasaraa ja valinnut ala-asteella puutyöt käsitöiden sijaan.

Uuno turhapuro elokuvat olisivat minulle luultavammin vain vieras käsite.

En olisi oppinut arvostamaan suomalaista musiikkia ja niiden tekijöitä, en olisi oppinut kuuntelemaan niiden sanoja ja merkitystä.

En olisi päässyt matkustelemaan ja kokemaan pienenä jo niin paljon. Olen nähnyt auton takapenkiltä suomen päästä päähän, ja käynyt rajan yli ruotsissa ja norjassa. Moni suomen pysähdyspaikka ja leirintäalue tulivat tutuksi ja ehkä se onkin vaikuttanut siihen, että itse rakastan autossa matkustelua.

Ilman isiä..

Autoni romuttuisi jo kaatopaikalla, sillä itse en osaisi sitä öljytä ja vaihtaa renkaita. Ja liian ylpeä olisin menemään minnekään huoltamolle kysymään apua. Kun vanhasta autostani vedet lensivät pihalle, en soittanut poikaystävälleni vaan soitin isälleni, olisinkohan osannut muuta tehdäkään?

Ilman isiä koirani eivät saisi kulinaristisia nautintoja, kun silmäni välttää häneltä tipahtaa makkaranpala ja toinenkin pöydän alle koirien iloksi. Luulee varmaan etten näe, mutta minä näen, ja samalla hymyilen koska tällä tavalla isäni näyttää välittävänsä koirista. Kun hän luulee etten kuule, kutsuu hän heitä papan kultamuruiksi. Naurahdan aina kun isäni sanoo taikasanan juusto/makkara/jäätelö, koirat ovat jo jääkaapin ovella.

Voisin kirjoittaa romaanin siitä mitä isäni on minulle antanut, mutta toivon hänen tietävän sen jo valmiiksi. Vaikka meilläkin menee sukset välillä ristiin ja kumpikin osaa olla idiootti, löydämme aina tien takaisin yhteiselle ladulle.

Minä rakastan isiä ja isi rakastaa minua, vaikka olemmekin niitä ihmisiä jotka eivät sitä osaa sanoa, tai ottaa sitä vastaan.

Se on vain niin, että rakkaus, kuten kaikki muukin mikä elämässä on tärkeää, vaatii aitoa ponnistelua. Halailuilla ja suudelmilla saa paljon aikaan, mutta ne eivät yksinään riitä.

Tuhnuttaja

Siinäpä oli päivä. Yleensä töissä onnistun hajottamaan aina jotakin, mutta tämä päivä oli poikkeus. Ainoa minkä tuhosin oli nenäliinapaketti, hurraa nuha on tullut tähän ihmiseen. Ja nenäliinapaketista puhuessani tarkoitan siis niitä pieniä, en sentään niagaran putouksena päästellyt menemään (vielä).

Tosiaan viikonloppuna alkanut nuha jatkuu vielä ja voimalla. Mutta kun kuume ole noussut ja ongelma ei ole kuin vuotava nenä, on typerää edes miettiä kotiin jäämistä. Kassalla olen muutenkin altis jo kaikille bakteereille joten voin saman tien iloisesti istua siinä. Toista olisi jos hyppisin palvelutiskillä. Mietimme Gabinkin kanssa mitähän asiakkaat katsoisivat jos pärskisin kohti kanoja ja muita grilli tuotteita. Mutta toisaalta eikö kuumuus juuri tuhoa bacteerit? Haisuli, viisaana ihmisenä sinä tiedät!

Tiedättekö muuten sen tunteen kun tapaa jonkun ihmisen ensimmäistä kertaa ja heti kilahtaa saumat yhteen ja tietää tulevansa sen ihmisen kanssa hyvin toimeen vaikka ensimmäistä lausetta ei ole lausuttukaan? No sellaisen olen saanut tuosta meidän uudesta tytöstä Gabista. Ikäero taitaa olla huima, mutta kummasti olen aina tullut toimeen itseäni nuorempien kanssa. Onhan nykyään se kenen lapsenvahtina olen ollut teininä, tänä päivänä täysi-ikäinen ja yksi parhaista ystävistäni. Tosiaan sitä huomaa mitä vanhemmaksi muuttuu, että ikä tosiaan on vain numero. Tai sitten sitä yrittää tolkuttaa itsellensä väkisinkin..

Mutta tosiaan, nenä punaisena tätä tyttöä viedään. Pari asiakastakin kastoi minut jo Petteri Punakuonoksi, peilistä kun näin itseni niin en tosiaan ihmettele vaikka nenä olisikin onnistunut loistamaan pimeässä.

Pari päivää jos jaksaisi vielä niiskutella, ennen ansaittua vapaapäivää. Ja silloin olisi aivan mukavaa olla suhteellisen kunnossa, sillä aiomme äidin kanssa käydä tutustumassa uusiin kauppakeskuksiin Ainoaan tai Kaareen. Onko kukaan ehtinyt käymään jommassakummassa tai jopa molemmissa? Kumpi olisi houkuttelevampi?

Ja olisiko vielä neuvoja nuhaa vastaan?