Muutoksen tuulet iskivät tännekin, ja tämä on tämän sivun viimeinen kirjoitus.

Sosiaalisesta mediasta minusta ja seuraavista askelista voi seurata vielä huomennakin.

Adios! ❤

Ja koska rakastan sitaatteja on tämäkin hyvä lopettaa sitaattiin ja omistan sen yhdelle lukijalle. 

"Voit tuijottaa häntä suoraan silmiin ja ajatella; 'tunnen rajatonta sääliä sinua kohtaan'"

30 vastausta

Näitä kyselyitä näkyy aina yksi, jos toinenkin ja jokainen kerta lupaan itselleni, että nyt täytät ainakin yhden niin yksi blogiteksti enemmän. Pupu on ylpeä nyt. Tämän bongasin Saijiksen blogista.

Avioliittoja: 0

Kihloissa: 0, sitä tuskin lasketaan että mua kosittiin muovilusikasta tehdyllä sormuksella?

Lapsia: 0, koirat riittää mulle lapsista

Lemmikkejä: nää mun pojat ❤

Leikkauksia: vaikka olenkin hyvin tapaturma-altis tapaus, olen säästynyt näiltä.

Tatuointeja: 3 ja lisää vielä suunnitteilla, kuten Misan tassun jälki, pari tekstiä, Semicol ja Neda symbolit jossain muodossa, ehkä jonkun kanssa.

Lävistyksiä: jos korvat lasketaan niin 9

Muuttoja: 6, suurin osa tapahtunut Matinkylän sisällä.

Ottanut lopputilin: noin kymmenkunta kun menin sekaisin laskuissa, olen siis monessa paikassa ollut töissä. Nyt #hyvässäseuressa

Ollut saaressa: Eikö suomenlinnakin ole saari, sinne mut vietiin viime kesänä treffeille ❤

Autosi: keltaiseksi paholaiseksi se on ristitty, tosin kesällä ajelin paljon tyypin autolla ja nyt onkin hirveä auton vaihto kuume.

Ollut lentokoneessa: ainakin neljästi?

Onko joku itkenyt vuoksesi: on, eikä edellisestä kerrasta ole edes kauan.

Ollut rakastunut: kyllä. maailman paras tunne. ❤

Ollut ambulanssissa: tämänkin olen onnistunut jollain ihmeen kaupalla tai onnella välttämään *kopkop*

Luistellut: pienenä hyvin paljonkin, nyt harvemmin sillä yllätysyllätys talvisin on kylmä ja minä vieroksun kylmää

Surfannut:.eikö netissäkin surfaaminen lasketa? #nörtti

Ollut risteilyllä: tyttöjen kanssa parhaat #mitätapahtuulaivallapysyylaivalla

Ajanut moottoripyörää: yrittänyt mutta en minä pystyssä pystynyt sellaista pitämään, haaveissa olisi oma mutta ehkä joskus on joku jolla on.. *köhköh*

Ratsastanut hevosella: ala-asteella kävin talleilla, olisi hauska näin vanhalla iällä kokeilla vielä pysyykö selässä

Lähes kuollut: niinhän ne väittävät

Ollut sairaalassa: olen

Suosikkihedelmä: rypäleet, tai sit cantaloupemeloni

Aamu vai ilta: aamu, parit ihmiset hermostumiseen asti kokeneet tämän.

Lempiväri: onko yllätys jos sanon musta? ja viininpunainen.

Viimeisin puhelu: Nipsu

Viimeisin viesti: tyyppi

Kahvi vai tee: tee

Kissa vai koira: koira, vaikka aikoinaan olinkin täysin kissaihminen mutta niin se pieni chihuahua vei vain sydämen.
Paras vuodenaika: taisin jo mainita että inhoan kylmää? eli kesä. rooman lämpö kesällä oli parasta

Paikkaa mutta ei koskaan korjaa

Kysyit mitä minä olen puuhannut, ja olen tehnyt sitä mitä minulta odotetaankin tässä tilanteessa tekevän. Kohauttanut olkiani murheellisen näköisenä ja sanonut vain että ei ollut meidän aika, ehkä jonakin päivänä, ja hukuttanut itseni työntekoon ja arkisiin askareisiin jotta voisin itse häiventää oman epäilyksen ääneni siitä, puhunko minä itsekään totta? Entä jos minä valehtelenkin kaikille ettei aika ollut oikea, ja yritän peitellä sitä, että minä en ollut oikea.

Voin epäillä ja kysyä, mutta vain sinä tiedät oikean vastauksen. Ehkä olen sen jo kuullut, ehkä en, mutta se on sinun sisimmässäsi tieto, ja minä en sitä sieltä pysty onkimaan.

Ajattelen sinua päivittäin ja ajatuksissani keskustelen kanssasi tai sitten kirjoitan sinulle päivittäin, kuin kertoisin päivistäni, olenko hullu? Auttaako se minua menemään eteenpäin, kuvittelemalla että sinä kuuntelet vieläkin. Vai pitääkö se minut tiukemmin kiinni siinä mistä en halua päästää irti, sinusta.

Jokainen päivä olen kirjoittamassa sinulle viestiä, mutta valitsenkin tyhjän ruudun ja näppäimistön, sillä en tiedä mitä vastaisit, vastaisitko edes? Joka ilta olen aikeissa soittaa sinulle, mutta sitten muistan. Muistan ettei sinun tarvitse enää vastata.

Ja jokainen kerta myös ahdistun siitä, sillä en tiedä missä olet, mitä sinulle kuuluu, onko vieressäsi joku jo ollut vai onko joku siinä parhaillaan. Siinä mihin minä kuuluin. Vai kuuluinko koskaan?

Yritän tehdä myös sen toisen asian, mitä muut minulta odottavat, menevän eteenpäin. Nauttivan siitä että sinä et ole enää siinä ja voin tehdä mitä haluan, ja kenen kanssa haluan. Hankkivani laastarin vielä vuotavan haavan päälle.

Jo pienenä meille opetettin laastarin taikavoima, kun kaaduimme laastari paransi haavan eikä tarvinnut enää itkeä. Ja tämän saman opetuksen jaoin lapsille joita itse hoidin, sen että  uskomalla jonkun paperin voimaan, ei tarvitsisi huolehtia surusta. Mutta laastari ei ole aina pysyvä, tai toimiva. Vaikka se kuinka koittaisi takertua sinuun, ilman parantavaa osaa se on vain teippi ihossa. Ja uskoisin että kaikki tietävät, että sitä ei voi irroittaa jättämättä jälkiä tai tuntematta kipua.

Kipua joka jää iholle pistelemään muistutuksena, että kaikkia haavoja ei voi väkisin parantaa. Joskus niiden on vain annettava vuotaa ja arpeutua itsestään.

Ei ääntä ilman kuulijaa

                                                                 

Kuukausi sitten minun maailmani romahti, vaikka ulospäin sitä ei näkynyt. Jouduin hyvästelemään itselleni rakkaimman koiran (anteeksi Rafi ja Ritchie mut Misa oli kuningatar) yllättäen. Ensimmäisen viikon jaksoin pitää itseni kasassa, seuraavalla viikolla matka Roomaan sai minut käsittelemään asiaa paremmin, mutta vieläkin tsemppasin. Kun tulin matkalta, romahdin täysin. Tuntuu kuin olisin kuivunut kasaan ja kaikki voima elimistöstäni olisi haihtunut, en ollut vain väsynyt tai uupunut, olin aivan tyhjä.

Mutta tieto siitä, että sinä olet ollut vierelläni, on tuonut minulle turvaa. Vaikka olisin väsynyt ajattelemaan, väsynyt hymyilemään, vain tieto on pitänyt minut liikkeessä ja yrittämässä. Tieto meistä, myötä- ja vastoinkäymisissä, on pitänyt minut pinnalla.  Ja nyt kun en voi luottaa siihenkään, tuntuu että hukun.             

Ja en tiedä haluanko edes palata pinnalle.

Tilannekatsaus

                            (synonyymi; uudelleenarviointi, tarkastus, jälkiarviointi)

Toiminto tai tapa, joka suoritetaan yleensä yrityksissä tai opiskelussa uuden tehtävän päätyttyä, mutta voidaan tehdä myös kesken projektin, jotta nähdään mikä on mennyt hyvin, missä on menty vikaan, mitä pitää parantaa ja mitä pitäisi vielä tehdä ja tehdä sille mahdollisesti suunnitelma.

Myös yksityiselämässä voidaan tehdä tilannekatsauksia, oli kyseessä sitten vanha ystävyys, uusi parisuhde, oma rahankäyttö tai vaikkapa asunnon remontoiminen. Jälkimmäisiin tosin on helppoa tehdä taulukot ja kaaviot ja nähdä viivat paperilla, jotka osoittavat mentiinkö ylös vai alaspäin.

Miten sitten tehdään tunne elämän tilannekatsaus? Exceliin on vaikea muodostaa laskukaavioita ja taulukoita, kun jo ensimmäinen sarake näyttää tyhjää. Minkä numeron siihen asettaisi, jotta laskua voitaisiin jatkaa ja viivat saataisiin menemään oikein.

Tyyppi heitti kyseisen asian vitsinä, kun keskusteltiin siitä kuinka pitkään tapailua, ja virallista seurustelua on nyt kestänyt. Mutta luulisi hänen jo oppineen, ettei minun päähäni kannata antaa yhtäkään sanaa, sillä siitä muodostuu päähäni yläpuolelle suuri kysymysmerkki ja alan selvittää vastauksia. Oli jo lähellä, etten kaivanut kynää ja lehtiötä laukustani ja ruvennut tekemään x+y/2=? kaavioita saadakseni mustaa valkoiselle.

Ehkä pieni toimittaja sisälläni myös nostaa päätänsä, asettaa nauhurin pöydälle ja esittää kysymykset, miksi, miten, milloin, minkä takia ja entä nyt? Onhan joku raportti oltava, jotta voidaan todistaa asian oikeellisuus ja perustella syyt muille, miksi tämä on kirjoittamisen arvoista, ja miksi tästä on hyvä jatkaa.

Vai onko?

Ehkä tässä tilanteessa se oleellisin vastaus on kysymykseen, oletko sinä onnellinen?

Olen.

Ne sanoo, et elämän pitäis olla helppoo.

Mut mä en haluu helppoo, vaan sut.

Paniikki alkaa vasta kun kaikki menee hyvin

Kuinka turhauttavaa on löytää itsestään piirre kerta toisensa jälkeen, joka ärsyttää myös niin itseään, että varmasti myös muita. Ärsyttää on ehkä sopiva sana, iski valinnan vaikeus, kun yritin muotoilla tunteelle sopivan kirosanan, niitä oli liikaa. Kuten sarjakuvissa sana olisi mahdollisesti kasa erikoismerkkejä, Aku Ankkakin osasi kiroilla niin, ettei tarvinnut sanoja sanoa, kyllä me tiesimme, kun kirjaimellisesti vit**** kun sitä taas lähti juoksuun ilman housuja.

Tämän ärsyttävän piirteenkin voisi luokitella samankaltaiseksi, tosin päinvastoin. Vaikka kuinka kirjottaisin, sanoisin, tekisin mitä tulimerkkejä ja huutoja, sanani eivät kuuluisi oikein, kukaan ei ymmärtäisi. Ja ennen kaikkea, minä en ymmärtäisi.

Jo pienestä pitäen olen kirjoittanut omaa tarinaani kuin sadun (ehkä pikemminkin trillerin tai draagisen mustanhuumorin) kirjoittaja kirjoittaisi tarinaansa. Jokaisella sanalla on merkitys, jokainen teko mitä prinsessa tekee, on tarkkaan mietitty. Jokaiseen tapahtumaan pitää saada jo valmiiksi vastaus, miksi, miten, kuinka, koska, vaikka kukaan ei ole lausunut vielä kysymystäkään.

Kuka koskaan voi elämäänsä niin kirjoittaa? Että hallitsisit ja tietäisit tarkasti mitä sivulla 68 tapahtuu. Ei kukaan voi kirjoittaa elämäänsä valmiina juonenkäänteineen, ja sehän se minun ärsyttävä piirteeni onkin. Yrittää hallita kaikkea, jopa tunteitanikin. Ja kun en pysty siihen, turhaudun. Hautaan sen tunteen kaiken muun alle, keksin väkisinkin tekemistä mikä kadottaa keskeneräisen sotkun päästäni. Mutta se ei koskaan katoa, kuin automaattinen tallennus se piirtyy mieleen ja palaa silmien eteen myöhemmin muistuttamaan keskeneräisyydestään. Ja jos joskus saankin asian käsiteltyä mielessäni, on hetki jo mennyt.

Sanotaan että naiset tuovat aina vanhoja asioita ja riitoja ”syyllisen” eteen, juuri kun syyllinen onkin kärsinyt jo rangaistuksensa ja on muuttunut syyllisestä syyttömäksi. Minä taidan juuri olla sellainen, käsittelen jo suljettua tapausta niin pitkään, kunnes saan kirjoitettua itse sen tarinaksi. Kun itse olen valmis vastaamaan omiin kysymyksiini ja sulkemaan oven takanani. Sitten siitä voidaan puhua. 

Missä on ajatusten roskakori, kun sitä tarvitsisi? Jos siihen saisi myös varasuunnitelman, suodatuksen kaikille sanoille, teoille, asioille, joka nostaisivat asian taas silmien eteen. Kuin sorsien ilmestyessä taivaalle, jokin ampuisi ne ääntäkin nopeammin alas. Ähäkutti sinä sana joka tulit kurkkaamaan, etpäs pääse tuomaan keskeneräistä tarinaa tähän mieleen.

Mikä sitten on tämä keskeneräinen tarina, tai ne sanat jotka nostavat sen esiin. Pikemminkin se on tunne, se tunne, kun mietit tai teet arkista asiaa ja yhtäkkiä tunnut saavasi iskun vatsaasi, sinua kouristaa etkä saa henkeä, etkä osaa siitä tilanteessa edes itkeä. Miten pystyisitkään, kun tunne on lamaannuttanut sinut. Saat ehkä ennakkovaroituksen saapuvasta uhkasta, kätesi tärisevät, jalat menevät alta, tiedät että kohta joku ottaa vallan ruumiistasi. Ja kaikki vain siitä johtuen, että joku sanoi pienen sanan tai itse teit tietyn liikkeen, mikä sai taas muiston palaamaan mieleen.

Ja minä, joka olen aina pystynyt jäsentelemään tunteeni sanoihin, olen aseeton tämän tunteen vallatessa minut, en osaa puolustautua enkä antautua. Osaan vain toivoa, että joku päättäisi puolestani, miten käy minun tarinani, saako se elää vai kuolla?  

Sinkun outo tapa olikin seurustelun siunaus

Kun vietät suurimman osan ajastasi tyypin luona, on tietysti luonnollista, että juuri se vaate tai tavara mitä etsit, sijaitseekin tyypin luona. Mutta miksei tätä muista ikinä, kun lähtee kotiin pitkästä aikaa. 

Ehkä vedin, ehkä en, (ok vedin) pienet itkupotkuraivarit kun suunnitellusta asusta toinen puoli majaili toisella puolella metrolinjastoa.

Mutta tähänkin olen huomaamattani jo sinkkuaikoinani kehittänyt ratkaisua jota moni muu kummaksui. Vaatekopiot! Jos joku vaate miellyttää, hankitaan toinen samanlainen. Nyt tyypin luona majailee moni vaate mistä on tuplaversio kesäasunnolla (eli minun luonani, kutsumme sitä kesäasunnoksi koska piha). 

Nerokasta ennakointia ellen sanoisi?

#tyyppi

Niin tyyppi, elämässäni on nykyään sellainen. Hän ei ole muumihahmo, hän ei ole muusikko, hän on vain tyyppi ja pidettäköön hänet sellaisena. Sillä joskus tuntuu, että se mistä kerrot, katoaakin jokaisen sanan mukana. 

Tyyppi ei kuitenkaan ole vain tyyppi, tyyppi on tunne. Tunne jonka luulin tietäväni, tunteen jonka tajusin juuri löytäneeni uudestaan. Enkä minä pidä siitä. Tunne joka tekee sinusta haavoittuvan niin helposti, tunne jota sinä et voi hallita.

Mutta perhana, tunne on silti hyvä. Koska se tunne on rakkaus.

Ja se on pelottava tunne, koska voiko koskaan joku oikeasti olla vain hyvä ilman kysymysmerkkiä perässä?

#ihanaa

Käännätkö korttisi oikein?

Omistan outoja tapoja, tai pikemminkin outoja sopimuksia maailman kanssa ” jos nyt näen perhosen saan syödä tämän karkin, jos nyt tuuli tekee lehtipyörteen, on minun parempi valita vasen, jos nyt ukkonen iskee niin minä ja hän, ollaan kokonaan loppu.

Mutta entä jos olisinkin tehnyt asiat käänteisesti, mihin sitten olisin päätynyt? Olisinko kuitenkin syönyt sen karkin, oliko oikealla sittenkin se parempi polku. Niin paljon pystyisi katsomaan toiselta puolelta, mutta se toinen puoli jäisi ikuiseksi mysteeriksi. Pakohuoneeksi jonne ei edes pääse tekemään ratkaisuja.

Miksei elämässäkin voisi kääntää kortteja ympäri valinnan tehtyään, kuin napakympissä, käännetään tuoli ympäri ja katsotaan millainen neiti B olisi ollut. Mutta saisiko sitten valita toisin, kaduttaisiko? Entä jos taaksepäin ei voisi kääntyä? Olisiko parempi ampua itsensä suoraan jo risteyksessä, jotta valinta olisi helpompi?

Jos voisitkin jättää mustan maijan pöydälle, jonkun toisen löydettäväksi. Antaisit toisen hävitä.

Mutta mikä hauskuus siinä enää olisi? Kun eikö kuitenkin olisi hauskempi elää tunteisiinsa nojaten? Vai olemmeko silloin tyhmiä? Kenen tunteet muka kertoisivat koskaan totuuden. 

Kun minä ajattelen tunteilla, sanotaan toruen etten ajattele järjellä, katson asioita punaisten lasien läpi, pitävätkö he siis minua tyhmänä? Tyhmänä jos päätän sydämeni päättää ja ottaa taas riskin, riskin että se murenee taas enkä pääse  päiviin ylös sängystä, riskiin että ruokahaluni menee ja pudotan huomaamattani painoa, riskiin että  olen valmis nielemään ne punaiset pillerit ja unohtamaan kaiken.

Kyllä, ihminen joka on leikkinyt elämällään puolet elämästään ja seisonut reunalla, tuntee että riski on sen arvoinen. Kyllä se on sen arvoinen, varsinkin kun riskin vastakohta on mahdollisuus. Mahdollisuus siihen, ettei enää reunalle tarvitse mennä. Se että reunaa ei enää ole?

Se että mahdollisuutena on elämä. 

Tunteiden siivousfriikki, poissa silmistä poissa mielestä?

Tuntuu, että olen kadottanut sen taidon mistä olen ollut ylpeä, sen taidon minkä varaan tämäkin sivusto nojaa. Kirjoittamisen taitoon.

Muistan, kuinka ennen pystyin kirjoittamaan mistä vain sanasta joka putkahti päähäni, kehittämään siihen tunteita ja herättämään sen henkiin. Vai pystyinkö? Tuntuuko se nyt vain siltä, kun yhdenkin sanan kirjoittaminen tuottaa vaikeuksia. Kuka minä olen enää ilman sitä? Kun kyseessä olisikin vain kirjoittamisen tukos, tuntuu että myös ajatuksissani ja tunteissani on tukos.

Tukos jonka syynä on pelko.

Mitä sitten ajatuksissani on pelättävää, miksi en enää uskalla laittaa lauseen perään pistettä. Ehkä pelkään kirjoittaa jotain, jonka joudun kuitenkin pyyhkimään, ehkä pelkään kirjata asioita, jotka myöhemmin heitän eteeni todistusaineistoksi siitä kuinka hyväuskoinen ja tyhmä olinkaan, taas.

En uskalla kirjoittaa onnesta, koska jos kirjoitan siitä, minulla on vain lisää todisteita ja syitä miksi vihata itseäni. Koska onnea minun elämässäni ei koskaan kirjoiteta kuulakärkikynällä, se on vain vesiväri, joka liukenee niin nopeasti, ettei se ehdi edes kuivumaan.

Joten miksi koskaan kirjoittaa jostain, kun siitä ei muuta todistusaineistoa jää kuin vain tahra lattialle. Ja vaikka kuinka pyyhkisit lattian puhtaaksi, tahra ei koskaan poistu sieltä mistä sen pitäisi, oman mielen nurkista.

Ja olen vain niin väsynyt siivoamiseen, jokaisen tunteen läpikäymiseen ja siihen ettei ne kuitenkaan mene pois. Joten olisiko parempi vain olla aiheuttamatta sotkua?

Koska, onko muutakaan vaihtoehtoa?

Mä koitan keksiä järkevää suuntaa mut sitä ei oo,

on nii vaikeet antaa valojen sammua

vetää vihdoin liipasinta ja ampua

Etikettivirhe

Tapailu, deittailu, treffailu, tuo niin pieni yksinkertainen sana voi tehdä kaikesta hyvinkin vaikeaa. Olen oppinut että siinäkin on etikettinsä, ja että minä olen tietämättäni tehnyt virheen kaikissa.

Joko minä oletan liikoja, oletan liian vähän, luotan intutiooni tai en luota siihen laisinkaan. Luen väärin rivien välistä tai rivit hyppivät silmilleni ilman että osaan lukea. Kuin kaikki olisi pelin koodia, jonka purkamalla menettää jotakin itsestään. Koska kuten elämäkin, koodi voi aina muuttaa muotoansa. Eilen se mihin luotin ja uskoin, onkin huomenna osoittettu toisin, rikkoutuva koodi mihin minulla ei ole ohjetta. Ikean paketti ilman ohjeita.

Vuosia sitten ajattelin, että asettamalla muurin ympärille säästyisin kaikelta, ja hyvin pärjäsinkin, elin muurini sisällä vuosia ja sitten silti jokin teki reiän muuriin ja kun pieni pala mureni, mureni samalla koko muuri. Ja vain siksi, että tein ensimmäisen virheen, lankesin hymyyn ja kauniisiin sanoihin. Isomman virheen siitä teki se, että uskoin kaiken.

Nyt olen ottanut iskuja vastaan liikaakin. Sanovat että tapailen vain väärejä tyyppejä, mutta miksi ja miten nämä väärät tyypit sitten löytävät minut? Olen tapaillut narsistia, tyypiä joka kaipasi kamaa enemmänkuin minua, työnarkomaania. Samoin minut on ”jätetty” kertomatta mitään, katoamalla kartalta, kertomalla radiossa naisseikkailuistaan. Olen ollut tajuttoman sinisilmäinen siihen nähden että omistan ruskeat silmät.

Väkisinkin herää kysymys, mikä minussa on vikana? Olenko minä se virhe etiketissä?

”Sulla ei oo hajuukaan miltä se tuntuu musta, hyväkskäytät vaan mun luottamusta”

En tiedä kumpaa aikaa kaipaan enemmän, muurin tuomaa turvaa vai ennen sitä, kun olin muuriton. Vai onko kaikki vain vaikeampaa kun ikää tulee enemmän. Vai vaadimmeko silloin (itseltämme?) enemmän?

Entä jos panoksena ei ole mitään, miten silti voi hävitä?

                            

Sanotaan että löydät vielä sen oikean, mutta jos ei usko että sitä on olemassakaan. Tai jos sellainen oli, ja koodien muutosten takia muuttui jonkun toisen oikeaksi, muuttuiko myös minun vääräni oikeaksi?

Suoraan sanottuna, kuulostan sitten kyyniseltä tai katkeralta, en usko että lukemattomien iskujen jälkeen on mahdollista edes rakastua kunnolla, kun odottaa vain sitä seuraavaa iskua. Voiko edes ihastua jos etsii aina niitä luurankoja kaapista tai pölypalloja mattojen alta?

Etiketti on että koputukseen avataan ovi, virhe on päästää vieras sisään.