Tuntuu, että olen kadottanut sen taidon mistä olen ollut ylpeä, sen taidon minkä varaan tämäkin sivusto nojaa. Kirjoittamisen taitoon.
Muistan, kuinka ennen pystyin kirjoittamaan mistä vain sanasta joka
putkahti päähäni, kehittämään siihen tunteita ja herättämään sen henkiin. Vai
pystyinkö? Tuntuuko se nyt vain siltä, kun yhdenkin sanan kirjoittaminen
tuottaa vaikeuksia. Kuka minä olen enää ilman sitä? Kun kyseessä olisikin vain
kirjoittamisen tukos, tuntuu että myös ajatuksissani ja tunteissani on tukos.
Tukos jonka syynä on pelko.
Mitä sitten ajatuksissani on pelättävää, miksi en enää uskalla laittaa
lauseen perään pistettä. Ehkä pelkään kirjoittaa jotain, jonka joudun kuitenkin
pyyhkimään, ehkä pelkään kirjata asioita, jotka myöhemmin heitän eteeni
todistusaineistoksi siitä kuinka hyväuskoinen ja tyhmä olinkaan, taas.
En uskalla kirjoittaa onnesta, koska jos kirjoitan siitä, minulla on vain
lisää todisteita ja syitä miksi vihata itseäni. Koska onnea minun elämässäni ei
koskaan kirjoiteta kuulakärkikynällä, se on vain vesiväri, joka liukenee niin
nopeasti, ettei se ehdi edes kuivumaan.
Joten miksi koskaan kirjoittaa jostain, kun siitä ei muuta
todistusaineistoa jää kuin vain tahra lattialle. Ja vaikka kuinka pyyhkisit
lattian puhtaaksi, tahra ei koskaan poistu sieltä mistä sen pitäisi, oman
mielen nurkista.
Ja olen vain niin väsynyt siivoamiseen, jokaisen tunteen läpikäymiseen ja siihen
ettei ne kuitenkaan mene pois. Joten olisiko parempi vain olla aiheuttamatta
sotkua?
Koska, onko muutakaan vaihtoehtoa?
Mä koitan keksiä järkevää suuntaa mut sitä
ei oo,
on nii vaikeet antaa valojen sammua
