Milloin minusta tuli joulu Grinch. Sellainen jolla ei ole
yhtään joulumieltä. Muistoissani olen jo joskus lokakuussa kantanut kotiin
pipareita ja glögejä ilmoittaen joulun alkaneen. Niin se oli silloin. Olikohan
sama vuosi kun laitoin Misan poseeraamaan tonttulakki päässä.
Tänä vuonna en ole vielä glögiä maistanutkaan, piparit
olen väsännyt vain jotta minulla olisi jotain tekemistä. Tai ehkä myös sen
takia ettei se hetken mielijohteesta ostettu taikina kummittelisi kaapissa
kuiskaten minua syömään sitä. Eilenkin ahdistuksissani aloin väkertämään
pipareita, nyt niitä on taas laatikollinen pois vietäväksi.
Joulukortit, ne mitä väkersin ennen vaikka kuinka
pitkään ja valitsin sopivia lauseita kirjoitettavaksi, ovat nähneet vain
tyhjää. Kaupassa en jaksa innostua edes valmis korteista, enkä ole jaksanut
tänä vuonna vaivautua edes ottamaan Misasta huonoakaan kuvaa postitettavaksi
sukulaisille.
Kaupoissa saan melkein itkukohtauksia katsoessani
pakettikoristeita ja -papereita, mun kuuluisi pitää näistä, innostua ihan.
Miksi mä haluan vain nopeasti niiden luota eroon, miksi tekisi mieli repiä joka
ikinen joulukortti hyllystä? Joululaulut kuullessani taistelen vastaan etten
käperry maahan kädet korvilla pienenä heiluen ja vapisten, pyytäen niitä
lopettamaan.
Ennen rakastin paketointia, tahdoin että mun paketit
olisivat niitä kauneimpia. Koristelin ne ties millä myöhemmin roskiin menevillä
tarroilla ja omaisuuksia maksavilla tilpehööreillä. Sisällönkin piti olla juuri
oikea, sellainen millä irtoaa hymy, huokaus, muisto -joku joka koskettaa.
Nyt kukaan ei tiedä mitä minä tahdon/toivon
joululahjaksi, sillä en halua mitään. En tiedä mitä muut haluavat koska minua
ei kiinnosta. Ainoa mikä minua kiinnostaa on, kuinka saisin päivän tunteja
lyhyemmäksi jotta voisi jo siirtyä seuraavaan miettimään samaa.
Yleensä käytänkin päivät nukkuen, ennen se oli
mahdotonta, nyt jostain syystä en jaksa tehdä mitään muuta kuin nukkua. Teen
päivän työt nopeasti jotta pääsisin nukkumaan, syön jotta pääsisin nukkumaan.
Milloinkohan koittaa sekin päivä kun en välitä
rutiineista ja päivän pakollisista askareista ja päätänkin vain nukkua. Tosin
eiköhän tuo isäni tulisi minut viimeistään puolenpäivän tienoilla nostamaan
sängystä vaikka korvasta roikottaen. Tällaisina hetkinä sitä harmittaa kun on
luovuttanut heille hätätapauksia varten kodin ylimääräisen avaimen.
Miksi entinen kiva tuntuu nykyään vain pakolta?
