Ruokaa lattialle, kello seinälle ja saapas pöydälle

Onpas se yksi viikko taas vierähtänyt nopeasti ohitse. Ja varsin kylmä viikko on ollutkin. Alkuviikosta luulin jo tulevani kipeäksi kun palelin töissä, kunnes eräs asiakas joka kulkee kesät talvet t-paidassa, valitti kylmyyttään, tiesin että nyt ei ole vika minun ruumiinlämmössäni vaan ilmaston lämmössä. Ilman sitä äkkiä iskevää kylmyyttä syksy on ihana, luonnon väriloisto ja syksyn tuoksu. Siinä tuoksuu kostea maa ja sateen raikkaus. Ja syksyä piristää vielä sekin, että näkee taas enemmän ihmisiä, ja voi pakkautua sisälle villapaitojen syvyyksiin tee-kuppi ja hyvä kirja kainalossa. Ja keitot, niitä tekee taas mieli kun ilmat kylmenevät.

Ja kaivoinpahan syksy/talvivaatteita vaatekaapistakin esille. Nyt voi taas käyttää toppaliiviä ja sitä ihanaa nahkatakkia. Misa vaan ei oikein ole innostunut kun iltaisin olen pukenut hänelle heijastin liivin ulkoilua varten. Jos se puhuisi ei se olisi varmaan kovin paljon siitäkään, kun asensin kotiini ElisaVahtiLive-palvelun. Kuluneen viikon olenkin töissä tuijotellut vain kännykälläni Misan tekemisiä. Meidän taloudessa on siis oma BB. Ja kun annoin vielä tunnukset isällenikin niin myös isi valvoo. Voiko järkevämpää tekemistä ylipäätään olla? Olkaa ystävällisiä ja älkää vastatko.

Viikolla olen siis ainakin tehty töitä, ja eilen pääsin viettämään Camipupun kanssa aikaa kauppakeskus Jumboon. Tai no, tunti puolitoista vietettiin kierrellen Zarassa ja sitten kävimme syömässä. Siinä oli meidän kiertelyt. Mitä sitä turhaa jaloitella jos tietää jo mitä tahtoo? Itse en mitään löytänyt (paitsi sen ihanan karvaneuleen, palkkapäivää odotellessa..) mutta ainakin pupu lähti kassi kainalossa kaupasta.

Pupu oli luvannut tarjota minulle lounaan, ja paikaksi hän valitsi Fonda de solin koska kuulemma nyt halutti saada kunnon lihaa. Pupu siis otti South Texas Steakin (mehevä häränpihvi 160 g, bbq-kastiketta ja chilivoita) ja minä Scampi Fritin (friteerattuja jättiravunpyrstöjä, riisiä, salaattia, guacamolea ja chilikastiketta.) Tosin otin annokseni lämpimillä kasviksilla riisin sijaan, ja pupu ceacar salaatin perunoiden sijasta. Hyvää oli vaikka heitinkin ruokaa lattialle, ja näköjään maistui pupullekkin sillä nappaili aina välistä itselleen katkarapuja. Tosin kumpikaan meistä ei suostunut siihen kakkamoleen koskemaankaan. Ja ainakin voi sanoa että chilikastike tosiaan oli tulista, turhan iso kulho sellaiselle tavaralle. Ja olinhan minäkin aikamoinen annoksesta varastelija, nappasin pupun coleslawta ja vieläpä sen grillatun tomaatinkin.

::Oma ruoka::

::Pupun ruoka::

Lopulta lähdimme kohti lentoasemaa jonne heitin pupun matkaamaan kohti Oulua, ja itse suuntasin suoraan vanhemmilleni päiväunille. Illalla käytiin äidin kanssa vielä pyörähtämässä Kodin1 –tavaratalossa josta löysin itselleni alennuksesta kellon, mitä olin katsonut jo kuluneen vuoden. Nyt vielä pitäisi päättää mihin seinälle sen haluankaan.

Ja olenpahan tehnyt myös käden töitä. Korjasin nimittäin lempisaappaani. Sitäkin varten jouduin tulemaan vanhemmilleni sillä itse en omista neulaa enkä lankaa. Mielestäni teipillä ja nitojalla pääsee jo aika pitkälle. Mutta minä siis onnistuin, saappaissa ei enää lörpötä yksi nahkanauha irrallaan vaan se on oikein kauniisti omin pikkukätösini ommeltu kiinni ja toivottavasti kiinni pysyykin. Säästinpähän taas rahaa eikä tarvitse uusia kenkiä ostaa. Näillä saappailla kuitenkin on kuljettu jo kuutisen vuotta, ja kuten jo totesin, ne ovat yhdet lemppareistani.

ps. Ei kerrota äidille että pidin kenkää ruokapöydällä.

Katse jalkoihin

Ennen kengät olivat minulle vain pakollinen ostos, jotkut kivat oli saatava ja ne jalassani kuljinkin yleensä talvet syksyt. Teini-iässä suosituimpia olivat nämä ah ihanat ja kalliit BUFFALOT (itselläni oli vain feikit) ja skeittikengät. 

”Muodissa” pysyi mukana vain jos ne olivat ostettu MicMacista. Siis ne skeittikengät. Ainakin omasta mielestäni pysyin silloin muodissa ja muutenkin MicMac oli niin in ja cool paikka ostaa. Olihan osa vaatteistanikin sieltä.

Se oli siis ennen. Nyt syytän Camillaa, sillä aivan varmasti hän on syypää siihen että katson jalkoihin nykyään enemmän. En ehkä niin paljon kuin toiset, mutta ainakin enemmän. Ja samalla katson kaupan kenkiä, niiden värejä ja korkeita korkoja hullunkatse silmissä ”mun on pakko saada nää!”

Kuitenkaan kenkävarastoni ei ole kuten Sinkkuelämän Carriella, (vaikka ei se haittaisikaan)  vaan olen tyytynyt vain katselemaan kenkiä. Mutta se jo on ihmeellistä että kengät näyttävät minusta kauniilta, eikö ne kuitenkin ole vain jotkut jotka laitetaan jalkaan jottei astu kuralätäkköihin? (Minua ei tosin haittaa koskaan kävellä avojaloin.)

Yksi merkki on kuitenkin ollut minulle aina mieleinen, ja se on converse. Ensimmäiset jouduin tilaamaan aivan Atlantin toiselta puolelta, sillä niitä ei suomesta vielä saanut. Taitaapa olla ainoa ulkomailta tilaamani ostos. Huomaa kuinka pakko ne oli saada. Parin vuoden kuluttua niitä alkoikin sitten ilmestyä myös suomen kauppoihin.

Nyt niitä on joka paikassa ja kaiken näköisiä. Olen bongannut itselleni Nellystä jo kahdet talviset converset ja vielä tahtoisin nahkaiset. Nuo ensimmäiset mustat tavalliset ovat jo niin kuluneet, että ehkä ensi keväänä pitäisi hankkia jo uudet mustat? (Selityksiä selityksiä..) Ja tänä vuonna ostin vaaleanpunaiset ja seuraavaksi näen persikan väriset. Ne on saatava ensi keväänä. Ei se raha kuitenkaan ihan puissa kasvaisi (kun kasvaisikin) niin pitää vähän säästellä ja miettiä tarkkaan. (Eli tahtominen nousee huippuunsa ja olen ensimmäisenä kesäkaupoilla ostamassa uudet converset.)

Ja se on merkki, joista minulle kelpaa vain ja ainoastaan aidot. Vaikka samanlaisia saisikin kolme kertaa halvemmalla, on ne aidot aina paremmat.

Omena-addiktio

Olen ollut hiljaa ihmeellisen kauan, anteeksi siitä.

Normaalisti olisin kirjoittanut jo jotain, vaikka siitä sieniryppäästä johon eilen Misan kanssa tapasimme. (Hassu sana rypäs, rypä.) Tai siitä kuinka kirjoittaminen näin aamuisin kone sylissä on hankalaa, kun kaksi ja puoli kiloa yrittää päästä sen päälle kokoajan. Puhun siis Misasta, tissini eivät ole kasvaneet maagisesti öiden aikana.

::Jos tämä olisi satua, tuo olisi varmaankin keijujen asuttama::

Mutta mikä on syy tähän hiljaisuuteeni. No työt , ja niiden päivien aikatauluttaminen on muutenkin välillä hankalaa saati miettiä missä välissä ehtisin kirjoittamaan. Aamut ovat niin kiireisiä, kuten eilinen, ja iltaisin olen niin väsynyt töistä päästyäni että tahdon vain nukkumaan nopeasti.

Se ei kuitenkaan ole koko syy tähän, sillä onhan minulla tänäänkin töitä. (Harvinainen työpäivä tiedossa, ei yhtään vuokratyöntekijää –vielä) Sainpahan itseni ainakin ylös aikaisemmin kuin eilen. Suunnittelin joku päivä toteuttavani sen ruokapäiväkirja tyylisen postauksenkin näin työpäivältä, mutta eilinen oli täysin pohjanoteeraus siihen ajatukseen, johtuen liian myöhään heräämisestä. Ruokani oli sirkusaakkosia.

Taas kadotin asian ytimen, eli sen syyn. Olen selkeästi aivan liian innostunut siitä, että olen saanut koneen pitkästä aikaa kunnolla syliini ja sormeni näppäimistölle laulamaan.

Olen tullut omenahulluksi. Minut voi yhdistää mihin tahansa sanaan joka viittaa jollain tavalla riippuvuuteen, ja lisää siihen omenan eteen. En puhu ruoasta. Puhun Apple valmistajasta ja niiden tuotteesta. Kyllä, iPhonesta.

Teen sillä kaiken mitä normaalisti tekisin tietokoneella. Paitsi kirjoittele blogia, siihen en  pystyisi, haluan kirjoittaa täydellä ajatuksella (tai ainakin yrittää). Naputteleminen yhdellä sormella olisi siihen aivan liian hidasta. Tosin, jos omistaisin omenan tietokoneenkin, muistioiden siirtäminen sinne onnistuisi käden käänteessä.. Ei Mira ei, sinulla on täysin hyvä ja toimiva kone!

Ainahan sitä saa haaveilla?

Lisäksi olen huomannut sen korvaavan melkein kaiken laukkuni sisällöstä, (ja Camin sanoin kannankin laukussani kaiken mitä tarvitsen, ja sen mitä en tarvitse) ja melkein itkin kun huomasin että pärjäisin hyvin ilman pieniä ja vieläkin pienempiä muistilappulippusia. Mitä kohta teen enää isolla laukulla?

Hei olen Mira ja olen omenaholisti.

Isoveljen armoilla

Ei tämän näin pitänyt mennä. Olin ensin että minähän en BBtä ala katselemaan, ja kuitenkin. Missä tilanteessa olemme nyt? Tiedän ihmisten nimet jo sieltä, tiedän kuka ärsyttää ja kuka on ihan ok. On siellä yksi tutuntuttukin.

Se alkoi täysin viattomasti. Viikko sitten maanantaina minulla ei ollut mitään ohjelmaa katsottavana aamupalan aikoihin, ja päätin laittaa vain ääneksi taustalle (!) sunnuntaina tulleen livelähetyksen. Sen jälkeen vakoilin tietyn väliajoin netistä mitä ihmiset siellä tekevät, ja maanantaina taas tuli katsottua sunnuntain live lähetys. Ja vaikka eilen siellä koneella niitä muitakin ohjelmia oli, tulipahan taas klikattua sitä BB:n edellisen päivän tapahtumia –videota.

No, pitääpähän sitä tietää mistä ihmiset puhuvat.

Mutta sitä pipoa (ym.sälää) en ole hankkimassa. Enkä 24/7 palvelua.

Takaisin töissä

Ensimmäisenä päivänä peukalon sormus meinasi mennä asiakkaan ostosten mukana. Petollinen danonino purkki nappasi sen mukaansa. Onneksi huomasin tarpeeksi ajoissa, muuten olisi hävinnyt taas yksi sormus työpäivän aikana. Eihän niitä ole kun jo kaksi kadonnut salamyhkäisesti.

Enkä muistanut kuinka kylmä työpaikkamme on. Ulos päästyäni oikein pysähdyin siihen auringon antamaan lämpöön, kun hetki sitten olin tärissyt kassalla. Nyt ainakin muistan miksi sukkahousut oli aina pakollisesti mukana. Ja tapa jatkukoon.

Toisena päivänä tuttu vuorovastaava otti minut avosylin vastaan, kirjaimellisesti. Siinä sitten halailtiin hetki ja tovi, ja oli ihana nähdä kuinka iloinen toinen voi olla kun minä tulen takaisin. Kai ne muutkin ihan tyytyväisiä oli? Kauppa oli hiljainen aika ajoin, joten pääsin purkamaan aamulta jääneitä tavaroita. Melkein vain osun mm. kaikkeen raahatessani tyhjää lavaa pois. Vielä on kuitenkin vedettävä rasti seinään ja koputettava puuta, sillä (vielä) mitään en onnistunut rikkomaan.

Mutta kateissa oli kaikki asiat, siis omassa päässäni. Minä kun viimeksi olen ollut töissä ennen kauppamme remonttia ja tavaroiden uudelleen järjestämistä. Yhtä aikaa päätti kolme asiakasta tulla kysymään missä on mitäkin, hädissäni näytin varmaankin mustekalalta viittoessani suuntaan ja toiseen. Ja eihän ne siellä edes lopulta olleet enää. Kateissa olivat kananmunat, majoneesit ja energiapatukat. Kamalasti pahoittelin asiakkaille epätietämystäni, hiemanko nolotti. Onneksi kaikki olivat mukavia ja totesivat kaupan olevan onneksi niin pieni, ettei pieni kiertely mitään haittaa.

Otti minut vastaan iloisin mielin siivoojakin. Ja taisinpa hymyillä liiaksi sillä toinen kassamme tuli päivän päätteeksi toteamaan ettei meillä saa hihitellä. Näytin kieltä ja vetäisin kunnon räkänaurut päälle, töihin palaaminen on mukavaa. Nyt vain tuntuu tyhmältä kun en ole aikaisemmin sitä tehnyt.

Kolmas päiväkin koitti lopulta, ja samalla laillahan se meni kuten edelliset. Meitä oli lopulta yksi ylimääräinen, joten sain luvan lähteä aikaisemmin kotiin, mikä sopi siihen väsymykseen mitä mainiosti. Ja osasinpahan nyt vihdoin ja viimein ohjaistaa asiakkaan sinne majoneesien luo. Ja nauroi yksi asiakaskin minulle kun manasin uusien hyllyjen salaperäisestä ilmestymisestä paikkoihin joihin ne eivät kuuluneet. Tupakkalajitkin alkaa pian painumaan kaaliin, sillä punainen LMhän on se missä on sinistä, ei se punavalkoinen.. punaista kuin punaista himpura. Mistä sitä itse tietäisi kun ei polta.

Siinä sitten ne päivät oli ja seuraavaksi onkin vapaata aina ensi tiistaihin. Työaikani siis puolittui melkein puoleen nyt aluksi työnaloittamisen helpottamiseksi. Ihan hyvä onkin. Ensin ajattelin, ettei se kummempia luulisi tuntuvan mutta kyllä vain, kyllä se tuntuu. Hyvä kun Misaa olen työvuoron päätteeksi jaksanut ulos viedä, hyvä etten ole nukahtanut siinä samalla.

Rakkaustarinan ainekset

Jotenkin (ja tämähän on vain minun mielipiteeni) meistä olisi pitänyt kaiken järjen mukaan muodostua pariskunta jossain vaiheessa. Ainakin niin olisi käynyt jo lukuisissa kirjoissa joita luen. Mutta eiköhän chicklit kirjallisuudessa aina ole onnellinen loppu? Niinkuin elokuvissakin. Tyttö saa aina pojan ja seurustelu on ihanaa, vaikka poika alussa olikin täysi kusipää ja olisi loukannut kuinka paljon ja raastanut tytön sydämen verille, aina, aina he olisivat lopussa selvittäneet asiansa ja ah niin yhdessä ikuisesti ja onnellisesti.

Ehkäpä luen liiaksi kirjoja.

Eräässä lukemassani blogissa oli kysytty kumman valitsisi, rikkaan elämän sinkkuna vai köyhän parisuhteessa? Minun mielestäni tuossa ei nyt juurikaan ole mitään ihmeempää kysymystä, parisuhde ei enää ole vuosiin ollut itselleni se pakollinen tavoite elämälläni. Olen niin hyvin mielestäni pärjännyt yksinkin. Mihin sitä miestä tarvitsee naulaa naulaamaan kun omistan itsekin vasaran. Ja reiät seinään poraa isi.

Mutta ei sitä kieltäminen ole, etteikö joskus olisi mukava jos joku olisi tuossa vieressä. Saisi halauksen ihan vain ilman syytä, ja olisi joku kenen kanssa viettää elokuva iltoja. Olisi joku jolle olisit se ensimmäinen vaihtoehto? Mutta siihen se jääkin, en koe haluavani (saati pystyväni) asumaan kenenkään kanssa, ja se missä olet mitä teet -kysymykset voisivat vaivata minua pidemmän päälle. Ehkä en osaa sitoutua enää kovinkaan hyvin. Jo ystävyyssuhteiden pitäminenkin kun on jäänyt muiden kontolle, minä juurikaan koskaan osaa soittaa tai ehdottaa tapaamista. Koen etten voi, pysty ja äh miksi muka joku minun kanssani aikaa haluaisi viettää? Ja miten sitä aikaa edes vietetään? Jos en osaa vain olla itseni kanssa miten osaisin olla vain jonkun muun kanssa?

Ja sekin on sellainen minkä pitäisi tulla vain luonnostaan, ei yhteyttä mielestäni voi pakottamalla (paitsi internetyhteyttä) saada.

Ja entä kaikki se miehiin liittyvä soopa, jota hänelle oli nuorena tuputettu? Että jonain päivänä yksi niistä (säälittävistä) olioista rakastuu häneen (ja oikein rakastaisi häntä –hah- joku oli varmaan hankkinut tsiljoonaomaisuuden sillä keksinnöllä) ja tekisi hänet kokonaiseksi. Antaisi hänelle jotain, jota ilman hän ei tulisi toimeen. (Hän tulee toimeen ilman useimpia tapaamiaan peniksiä, joten juttu on silkkaa valhetta.)

[©Candace Bushnell – Neljä Blondia]

Syksy alkaa s-marketilla

Mistä tietää tulleensa vanhaksi? Kun kahvikeskustelussa vertaillaan wc-paperin hintaeroja. Kyllä, tästä me keskustelimme Tuutikin kanssa viime vierailullani. On puheenaiheet pikkasen muuttuneet sitten ensitapaamisten, silloin puheenaiheena oli tietenkin *tirks* pojat.

Nautiskelin tosin siinä kahvin lomassa myös Tuutikin pojan (ja miehen) tekemää rotatuillea. Vai kirjoitetaanko se ratatuille? Menee elokuva sekaisin ruoan kanssa.

::Iltasanomat 01.09.2012::

Tiistaina takaisin töihin vuoden tauon jälkeen, olo kuin ekaluokkalaisella eturivissä, jännittää. Sormien kynnetkin syöty jo niin verille että kehtaako niiden kanssa julkisilla paikoilla edes näyttäytyä. Työ ei onneksi ole sen haastavampaa aluksi kuin perus kassatyöskentelyä, mutta apua jos en muistakaan mitä nappia pitikään painaa?

Haisulin kanssa ollaan jo mietitty ja suunniteltu miten tauoilla, mitä ehtisin siinä syömään ja mitä on muistettava ottaa mukaan. Eilen käytiin äidin kanssa kaupassakin ostamassa minun kaappiini niitä eväitä, ja selkä vääränä kannoin niitä illalla kotiin. Mielestäni jääkaappi oikein pursusi tavaraa, mutta kuvan mukaan Haisuli totesi sen olevan vieläkin liian tyhjä. Vanhempieni jääkaappi tosin taisi jo mennä täysitestistä läpi, ehkä?

::Vanhempien jääkaappi::

::Kassikaupalla tavaraa::

::Oman kaapin ylikuormitus::

Tänään onkin vierailtu taas Tuutikin ja poikien luona, käyty vanhemmilla katsomassa viikonlopun ohjelmia pois. Kotimatkalla käytiin vielä hakemassa Misan kanssa postista paketti, jossa vierähtikin mukava aika kun moni muukin oli päättänyt tulla asioimaan sinne juuri silloin. Noh, odoteltiin siinä kuitenkin ja sitten vain kotiin, paketti auki josta paljastui kahdet farkut, (oli muuten ihanat ja juuri sopivat, vaikka olinkin valmistautunut palauttamaan ne suoraan) iltapala kulhoon ja sänkyyn.

Jos vaikka sitä jännitykseltä saisi untakin, onneksi myös pupu cami on huomenna töissä. Aijai ihana arki, rutiinit ja elämä, sinua onkin jo odotettu!