Ehkäpä
luen liiaksi kirjoja.
Eräässä
lukemassani blogissa oli kysytty kumman valitsisi, rikkaan elämän sinkkuna vai
köyhän parisuhteessa? Minun mielestäni tuossa ei nyt juurikaan ole mitään
ihmeempää kysymystä, parisuhde ei enää ole vuosiin ollut itselleni se
pakollinen tavoite elämälläni. Olen niin hyvin mielestäni pärjännyt yksinkin.
Mihin sitä miestä tarvitsee naulaa naulaamaan kun omistan itsekin vasaran. Ja
reiät seinään poraa isi.
Mutta
ei sitä kieltäminen ole, etteikö joskus olisi mukava jos joku olisi tuossa
vieressä. Saisi halauksen ihan vain ilman syytä, ja olisi joku kenen kanssa
viettää elokuva iltoja. Olisi joku jolle olisit se ensimmäinen vaihtoehto?
Mutta siihen se jääkin, en koe haluavani (saati pystyväni) asumaan kenenkään
kanssa, ja se missä olet mitä teet -kysymykset voisivat vaivata minua pidemmän
päälle. Ehkä en osaa sitoutua enää kovinkaan hyvin. Jo ystävyyssuhteiden
pitäminenkin kun on jäänyt muiden kontolle, minä juurikaan koskaan osaa soittaa
tai ehdottaa tapaamista. Koen etten voi, pysty ja äh miksi muka joku minun
kanssani aikaa haluaisi viettää? Ja miten sitä aikaa edes vietetään? Jos en
osaa vain olla itseni kanssa miten osaisin olla vain jonkun muun kanssa?
Ja
sekin on sellainen minkä pitäisi tulla vain luonnostaan, ei yhteyttä mielestäni
voi pakottamalla (paitsi internetyhteyttä) saada.
Ja entä kaikki
se miehiin liittyvä soopa, jota hänelle oli nuorena tuputettu? Että jonain
päivänä yksi niistä (säälittävistä) olioista rakastuu häneen (ja oikein
rakastaisi häntä –hah- joku oli varmaan hankkinut tsiljoonaomaisuuden sillä
keksinnöllä) ja tekisi hänet kokonaiseksi. Antaisi hänelle jotain, jota ilman
hän ei tulisi toimeen. (Hän tulee toimeen ilman useimpia tapaamiaan peniksiä,
joten juttu on silkkaa valhetta.)
[©Candace
Bushnell – Neljä Blondia]
