”Avaat silmäsi ja hengität, kyllä huomenna sä ymmärrät vielä elossa oot”

Minä hengitän taas, olenko se oikeasti minä joka hymyillen herää uuteen aamuun, pienet kiukuttelut tietyst niinkuin jokaisella päivän mittaan, mutta enemmän minä hymyilen kuin ennen. Enkä koskaan kaksi vuotta sitten aloittaessani uuden työn, tiennyt sen tuovan elämääni lisää sydämeen meneviä ihmisiä.

Olen pitkästä aikaa tuntenut kelpaavani joukkoon omana sekona itsenäni, eikä tarvitse häpeillä miltä näytän ulospäin tai mitä ja miten ajattelen. Tietysti onhan itseäänkin taputettava selkään siitä hyvästä että uskalsin lähteä kotona ja avata elämäni ovet uusille tuulille.

Nyt kiitos kaiken tämän ryhmän ansiosta, ja etenkin toiset muita enemmän ovat saaneet minut taas hengittämään ja näkemään että elämä on tässä ja nyt. Turha miettiä huomista, sillä se on jo mennyttä.

Mitä positiivisia muutoksia tämä on tehnyt elämääni?

Minä tahdon poistua kotoani enemmän, tahdon lähteä ulos. Tahdon kikatella ravintolan sohvilla kippurassa vatsa kipeänä inside jutuille ja laitella epämääräisiä snäppejä muille työkavereille.

Minä puhun enemmän, tietysti on osia mitkä tulee aina olemaan vain minun tiedoissani, mutta jo se että osaan sanoa kun ahdistaa on paljon.

Minä vaihdoin työpaikkaa. Toimistotöihin.

Vihdoinkin alkaa tuntumaan että ehkä tämä elämä tästä sittenkin saa palaset paikoilleen.

Vanhuus ei tule yksin

Ei kahta ilman kolmatta, tiedätte varmaan sanonnan? Yleensä sillä taidetaan meinata, kuten omassa tapauksessani, etteivät ongelmat ikinä tule yksin. Tulisikin välillä kolme onnenpotkua putkeen. Olisin hyvinkin onnellinen takapuolen mustelmista siinä vaiheessa.


Mutta mikä minun trioni nyt on?


Noh ensimmäinen taisi olla hampaasta irronnut pala viikko hammaslääkärissä käynnin jälkeen. Juuri kun minulta poistettiin yksi hammas, toinen vieressä päättää haljeta puraisun voimasta. No eikun takaisin vain hammaslääkäriin josta pääsemmekin seuraavaan.


Hammaslääkäri ei ollut sama vaan erittäin innokas etsimään vikoja hampaistani. Siinä sitten vietettiin yli kuukausi kerran viikossa aikaa yhdessä, minä suu auki ja hammaslääkärin puudutellessa ja voivotellessa vieressä. Ai ovatko hampaani nyt kunnossa? Ei. Tai siis reiät ja alkavat sellaiset on korjattu ja paikattu, mutta parin paikka on niin lähellä hermoa, että niitä särkee päivittäin syön sitten kylmää tai kuumaa, kovaa tai pehmeää. Ja voitte vain kuvitella kuinka raivostuttavaa se on!


No, sitten siihen kolmanteen. Kuten moni on jo varmaan huomannut että kirjoittaminen on minulla jäänyt melkein kokonaan. Ystäväni ovat myöskin huomanneet että perus facebook-, watsup- ja tekstiviesteihin vastaaminen voi kestää minulta toisinaan päiviä ja pahimmassa tapauksessa jopa viikkoja. Ilman mitään henkilökohtaista syytä! No nyt tämän kolmannen asian tiimoilta olen ehkä keksinyt syynkin. Mutta siis kolmas, se vanha tuttu jännetuppitulehdus iski taas, nyt vain pahempana.


Eli tuossa parisen viikkoa sitten venäytin tai reväytin töissä ranteeni, en tiedä mitä tein mutta kipeä se oli. Seuraavana aamuna kipu oli jo niin kova, että oli suunnattava lääkäriin. Loppuviikko lepoa, minkä aikana kipu ei vieläkään oikein hellittänyt, mutta maanantaina kuitenkin olin jo töissä. Kokeiltiin pomon kanssa keventää työtäni sen verran että kaikkeen mihin en pysty, jätän seuraavalle. Ja tämä oli niin vaikeaa! Jättää asioita toisten tehtäväksi! Valmiiksi paino syyllisyydestä harteillani kasvoi. Vaikka enhän minä sille mitään voinut, mutta,noh luonteeni kun on sellainen syyllisyyteen taipuva tekisin sitten niin tai näin, tai kuitenkin toisinpäin.
 
Ensimmäiset kaksi päivää menivät siis ihan, no, ok. Töistä lähtiessäni olin vain väsynyt ja kiukkuinen ja turhautunut, että jo pieni kivi kengässäkin sai minut menettämään malttini. Keskiviikkona sitten vain kaikki kaatui päälle. Tuli asiakas joka huusi koska en saanut hänelle avattua muovipussia, tuli asiakas joka huomasi että minulla oli vaikeaa nostaa postipakettia vaa-alle mutta ei siltikään ojentanut kättänsä avuksi, tuli oma turhautuminen omiin voimiin tai niiden puutteeseen ja lopulta kun katsoin alas näin vain oikean käteni joka oli jäätävän kylmä, sininen ja täysin toimintakyvytön. Pomon tullessa kysymään vointiani, itkuisena pyysin päästä lääkäriin. No kattelinkin jo vähän että nyt ei ole kaikki hyvin.


Nyt sitten kaksi viikkoa on vietetty kotosalla, on liikuttu julkisilla auton sijaan, tai sitten jopa käytetty omia jalkoja. On opeteltu vasemmalla pyyhkimään takapuolikin lääkärin sanoin ja on turhauduttu. Tällainen toimettomana oleminen ei edelleenkään ole minun juttuni.


Mutta huomenna pitäisi yrittää uudestaan töihin. Ja haluankin takaisin töihin, varsinkin kun tiedän että uutuudet ovat vain odottaneet varastossa minun paluutani ja alkaahan se joulukin jo lähestyä. (Oi kyllä, se suunniteltiin jo juhannuksen aikoihin!)


Mutta tällaista tänne, ei kannata siis tulla kolmekymppiseksi! Kaikki paikat hajoaa, onneksi sentään vielä jalat toimivat. Ja jos nyt kuitenkin koputellaan sitä puuta varmuuden vuoksi..

Herääminen

Hei, täällä taas, tuliko jollekin ikävä?

Miksi minusta ei sitten ole kuulunut mitään, noh tuntuu hassulta sanoa näin mutta minua on väsyttänyt. Tai no pikemminkin uupumuksesta ollut kyse. Töissä kun tekee nykyään muutakin kun vain istuu kassalla, niin kotiin päästyään hyvä kun jaksaa lähteä viemään koiria ulos. Kesälomaakin tänä vuonna oli kertynyt vain neljä päivää joten ei siinäkään levätty. Muutenkin on ehkä liikaa yrittänyt täyttää vapaapäivätkin kaikella mahdollisella mitä muuten ei ehtisi, niin lepo, öö jossain se kai ajatuksen tynkänä kulki mukana. 

Iltaisin vielä kun väsymykseen lisää kirjoittamisen tuomat paineet, olen vain siirtänyt ja siirtänyt kirjoittamista. Eihän minulla ole enää mitään tarjottavaa nykyisten bloggaajien maailmassa. Mitä mielenkiintoista kerrottavaa minulla on? 
"Olinpas töissä, huhhuh aktiivisuusmittarin mukaan päivän aktiivisuus on suoritettu jo ensimmäisen työtunnin aikana.. Tulipas taas sitä karkkia.. Oi tilasin tällaisiä valikoimaan, menivät viikossa!"

Ja sitten vielä kun olisi visuaalisesti ihanaa lisätä joku kuva, mutta missä ajassa (ja millä naamalla!!) minä ehdin kuvia ottamaan, töissä en ainakaan ja kolmen koiran kanssa kulkiessa se kamera harvoin pysyy edes kädessä. Siellä se on kotona kiltisti odottamassa niitä parempia päiviä. 

Edelleenkin on vain kiitettävä niitä jotka ovat jaksaneet riippua roikkua mukana, vaikka minä olenkin väsymyksen vuoksi menoja joutunut perumaan ja muutenkin unohtanut vastava viesteihin ja kuulumisten kyselyihin. 

Mutta, nyt kun alan tasapainoilemaan edes pikkasen elämän työn ja arjen välillä, voisin edes yrittää. Haittaako ketään jos kirjoitus takkuilee ja kuvia ei ole? Tai ylipäätään *kopkop* onko siellä ketään?

Ja tietysti, eihän tämä auringonkaan puute auta yhtään asiaan! Minä tarvitsen aurinkoa energiaksi. Aurinko, valo, lämpö, se loiste tänne kiitos. Jooko, pliis. 

ps. Minut löytää myös sosiaalisten palveluiden (instagram, snapchat) merestä nimellä miramyy. 

pps. Ja pikkaisenko minua ärsyttää kun kirjoitan bloggerin kautta suoraan niin ulkonäöllisesti se ei ole samanlainen kuin aiemmat kirjoitukseni ja väritkin tahtovat temppuilla kanssani. ARGH

Aamun kuiskaus

Mistä tietää kesän vain kurkkivan nurkan takana? Aamukasteen tuoksusta, punkeista turkissa (!), talven univaikeuksien muuttuessa taas aamuenergiaksi, marja tarjouksista kaupassa, siitä ihanasta tunteesta kun aurinko lämmittää ja kun se vähänkin näyttäytyy on ihmisillä grillipuuhat selkeästi mielessä. Sekä pienestä ärsytyksen tunteesta kun tajuaa ettei omista pyörää (kiitos vain niille jotka sen päätivät anastaa kellarista!). 

Miten tämä kevät ja kesä tulee eroamaan edellisestä? 

Huomattavin muutos ehkä siinä että tänä vuonna minulla ei ole kesälomaa, ellei lasketa niitä neljää päivää jotka ovat jo kertyneet. Eli kesä menee töissä, mikä jostain kumman syystä ei haittaa, odotan innolla niitä hiljaisia kesäaamuja jolloin minulla on aikaa tehdä "ylimääräisiä" töitä. Ehkä hiukan välillä harmittaakin ihmisten ostostelu kaupassa, nimittäin silloin pikku hienosäädöille ja osaston siistinä pitämiseen ei jää aikaa kun on seisottava kassalla. 

Onneksi vuosien saatossa olen oppinut olemaan hermostumatta, enkä kehitä itselleni turhaa kiirettä ja huolta, siitä ei kärsi kukaan muu kuin minä itse. Tosin ylitöihin jääminenkään ei tunnu ongelmalta, enkä edes sanoisi niitä ylitöiksi, jään sinne vain vapaaehtoisesti työpäivän jälkeen hoitamaan asioita jotta seuraava päivä olisi helpompi. Eli toisin sanoen lähden hitaasti töistä kotiin. 

Mikä on outoa, ei tosin uutta luonteeni tuntien, mutta viimeisessä työpaikassani olin niin ahdistunut että laskin vain minuutteja seuraavaan taukoon tai kotiin pääsemiseen. Nykyisin pikemminkin lasken minuutteja siihen kunnes iltavuoro saapuu jotta saan antaa kassapaikan päivystyksen jonkun toisen harteille. 

Tietysti tuntuu joskus että minun pitäisi selitellä kaupassa työskentelyä ihmisille, sillä olenhan jo pian 30 ja edelleen kaupan kassalla, mutta minä pidän siitä. Pidän asiakaspalvelusta, niistä hetkistä kun asiakkaan huonon päivän saa muuttaa hyväksi vain pienillä asioilla, niistä hetkistä kun saa hyvää palautetta esimieheltään ja toisilta, niistä hetkistä kun pääsee asettamaan itselleen haasteita ja niistä hetkistä kun huomaa vieläkin oppivansa jotakin uutta. 

Kaikki eivät tahdo tehtä juristin, lääkärin tai toimistotyöntekijän työtä. Kyllä minuakin isompi palkkapussi tosin houkkuttelisi, mutta tärkeintä on että pitää siitä mitä tekee ja kuitenkin tulen toimeen hyvin nykyisillä tuloillani. Palkkapussin koko ei kuitenkaan määrittele ihmistä eikä ihmisen viisautta ja kykyjä. Kyllähän toimittajan työ vielä houkuttelee mutta vain kirjoittamisen osalta, nykymaailman bloggaajien noustessa enemmän ja enemmän pintaan tuntisin itseni vain ulkopuoliseksi ja varmaankin enemmän epäilisin osaamistani. 

Ei, jos jotain haluaisin tehdä olisi yhdistää kaupanala ja kirjoittaminen. Mainosmaailma? Ei, jos joutuisin keksimään nasevia sloganeita pikkuhousun suojille aivoni tekisivät varmaankin lakon. Mutta, mitä ikinä se onkaan, se tulee vastaan. Olen oppinut kuitenkin myös sen, että asiat tapahtuu kun on niiden aika. Sillä jokainen hetki kasvattaa luonnetta ja opettaa maailmasta että itsestämmekin aina jotakin uutta. 

..virheen mahdollisuus ihmisyydelle sisällön suo

25.01.2015 Kirjoitteletko Mira enää blogia?

Hei, minä täällä, muistatko vielä?

Elämä on viimeisen kahden kuukauden aikana mennyt niin ylös alaisin sukkulana, että hieman pyörryksissä, mutta edelleen pystyssä olen. Ihme kyllä. Kai sitä jonkun verran on aikuistuttu teinielämästä ettei jokaisen kaatumisen jälkeen jää maahan makaamaan. Hetken levätty ja noustu ylös, vaikka mielessä onkin ollut jo valmiiksi uuden iskun ja kaatumisen mahdollisuus. Ja joskus kun hiljaisesti mielessäni päätin jättää synkimmät mietteet pois muiden tiedosta, on hiljaisuus täälläkin ollut siis pitkä.

Mutta en ole synkistellyt kokonaista kahta kuukautta, kyse ei ollut siitä. Työ veti päiviä ja tunteja tytöstä enemmän kuin olisi ollut annettavaa, joten väsymys unettomuus ja kiukkuisuus oli odotettavissakin. Kokeilin Melarest nukahtamislääkkeitäkin, jotka toimivat minulla liiankin hyvin. Olisin helposti nukkunut parikin päivää putkeen ellei koirat olisi olleet vieressä ja vaatineet ulos pääsyä. Sittenkun yritti jossain määrin sosiaalistakin elämää kasvattaa, ei ollut ihme että vain oksan rasahduskin saisi minut kaatumaan.

Eli siitä voi herätäkin kysymys, entä Nipsu? No, sanotaan vaikka niin että en minä sitä ole poissamassa huomioistani, vaikka moni muu olisi tehnyt sen jo kauan aikaa sitten. Minä jos kuka tiedän miten vaikeaa joskus on päästää ihmisiä sisälle, mutta sitä kun pälpättää vuosia tuntemattomille tunteistaan on oppinut helpommin ottamaan myös muut vastaan. Ja ajatella ettei ehkä kaikki ei aina ole minun vikojeni syytä. Tai ylipäätään minkään vikojen.

Eikä aikuisuuden arkikaan auttanut velvollisuuksineen asiaa. On töitä, on kiireitä, tapaamisia, juhlia, jouluja, synttäreitä yövuoroja. Niin ja päällekkäin meneviä työvuoroja.

Ja sitten seuraava uusi asia, työ. Vain S-Marketin työntekijät (yllättäen) tiesivät sen etten vuoden vaihdon jälkeen palannutkaan sinne takaisin. Siitä ja syistä ei sen enempää, ja nykyään minä työskenlenkin K-Supermarketin puolella kassavastaavana. (Ja karkkivastaavana!) Ja viihdyn erinomaisesti! On haasteita ja hallintaa, vaikka on vieläkin vähän vaikeaa "komentaa" muita ihmisiä tekemään asioita. mutta taito sekin on muiden joukossa joka on vain opittava ettei päädy tekemään taas muiden ihmisten töitä omiensa lisäksi.  Ja tässähän sitä opitaan kokojan jotakin uutta, nytkin kirjoitan
tätä iPadilla suoraan bloggeriin sen miettimättä.

Tai sitten sitä on tullut vain laiskemmaksi. ;)

Mutta, olikohan vielä jotain muuta? Joten vastaus kysymykseesi anonyymi kirjoitan.

Nipsu

Arvatkaapa mitä? Minulle on sattunut jotain niin kliseistä, että luulin sen tapahtuvan vain muille. Olen tavannut jonkun työn kautta. Siis miehen, pojan, miten sitä kutsutaankaan. Olkoon hän vaikka näin perinteisesti muumiuttaen Nipsu. Mikä onkin aika osuva nimi, sillä hänkin pitää kissanpennuista, hänellä on niitä nimittäin kolme.

Noh, miten tämä sitten kävi. Aikalailla ajan ja vitsien heiton merkeissä. Joskus hiljasena hetkenä alettiin enemmän juttelemaan, ja aloin enemmän kiinnittää huomiota häneen. Väsyneenä heitin monesti vitsejä että pakkaisi minut kassiinsa ja kantaisi mukanaan, mutta kuten asiakaspalvelu tehtävässä työskentelevä tietää, ikinä ei voi tietää onko toisen reaktio aito vai vain kohteliaisuus. Varsinkin kun toinenkin työskentelee asiakaspalvelualalla.

Ja kuinkas sitten kävikään. Maanantaina (taas väsyneenä) juttelumme meni näin:

”Uskallat sitten vielä kauppaan tulla?”

- Just ja just, näin heränneenä

”Eiku meinasin et ku mä aina oon tunkemas sun kassiin mukaan”

- No ei se nyt haittais.. Mikä muuten sun nimi on?

Ja siitä se lähti. Hän hakkeroi minut pelkän etunimen perusteella Facebookista ja nyt olemme jutelleet siellä ummet ja lammet. Vaikka Tinder pettymys vielä kalvaa mieltä, tämä ei jotenkin tunnu niin pelottavalta, sillä hän on tosiaan nähnyt minut ties millaisena töissä. Tämä oli tällainen spontaani tapaaminen, eivätkö ne ehkä olekin aidompia?

No ei tiedä mitä siis eteen astuu ja tapahtuu, mutta mennään nyt pikku Myyn askelissa kohti uusia asioita.

Arjen arkisuus

Olihan sen loman joskus loputtava, kaikki hyvähän loppuu aikanaan. On kyllä myönnettävä, että taisin saada parhaat kesä viikot lomailuun. Lupasinkin asiakkaille että jäädessäni lomalle lämpötila tulee nousemaan vielä enemmän ja enemmän ja enemmän.. Ja niinhän se nousikin!

Nyt työviikko alkaakin sopivasti luvatuin satein ja ukkosin.

Mitä sitten tuli tehtyä lomalla? No ei ainakaan kaikkea sitä mitä olin suunnitellut. Tosin eihän loman pitäisikään olla liiaksi suunniteltu? Yhtä nopeasti se kuitenkin meni, ja nytkun mietin sainhan minä löhöiltyä uudessa parvekkeen lepotuolissani, mitä olin suunnitellut. Sain käytyä pitkillä lenkeillä koirien kanssa aamuisin, ja sain harjoitella Rafin kanssa yksin-yksin olemista.

Misa siis sai nauttia sillä aikaa papan ja mamman hoidosta. Eikä kyllä takaisin olisi millään tullutkaan.. vai miten muuten voisi tulkita sen että neiti makasi vain eteisessä seuraavat kolme päivää valmiina lähtöön. Normaalisti kun tyttöä ei tahdo millään saada sängystä pois.

Onnistuin näkemään ystäviä. Haisuli on edelleen parasta seuraa, miten ikinä olenkaan voinut ajatella että tuosta tytöstä ei pitäisi? Eilenkin hänet nähdessäni olin itkun ja ahdistuksen rajoilla, erotessamme olin oikeasti onnellinen. Kuinka kiitollinen voikaan olla ystävistä jotka ymmärtävät.

Mutta tosiaan, arkeen on palattava ja mikä sitä olisikaan arkisempaa kuin kuppi teetä eteen ja sarjat pyörimään. Joku kun jaksaisi vielä käydä puolestani suihkussa?

Onks ikää?

29 vuotta ja neljä päivää. Niin vanha minä nyt olen. Vanhus, lähellä kolmenkympin kriisiä, tai sitten en. Välillä saan ihmettelyjä töissä siitä, kun kysyn alkoholia ostettaessa ostajan papereita, että eikö hän näytä 18 vuotiaalta. Sanon että kyllä, näytäthän sinä, mutta nykyään on kysyttävä jokaiselta joka vaikuttaa alle kolmekymmentävuotiaalta. Samalla pyydän heitä arvioimaan minut, arvauksia on tullut 18 -25 välillä, ja suu onkin pyöreänä kun kerron olevani aivan kysymysiän lopussa. Enhän minä todellakaan näytä siltä. Kerran jouduin jopa kaivamaan ajokorttini esiin kun ei muuten uskottu.

Ja sitä ikää on todella vaikea arvioida. Koettakaapa itse. Seuraava vastaan tulija, onko hän kuinka vanha. Entä seuraava, tai myisitkö tuolle rantaan menevälle tyttöporukalle alkoholia. En usko, että kukaan saisi täysiä pisteitä arvioissaan.

Joten hyvät ihmiset, älkääpä närkästykö siitä jos papereita kysytään. Emme tee sitä kiusallamme, tai nolataksenne teitä. Se kuulu meidän kaupan alan työntekijöiden päivittäisiin rutiineihin, kiitos niille jotka ovat jo kasvaneet tähän tapaan, he näyttävät paperinsa suoraan kassalle tullessaan.

Ja kuka on määrittämään miltä aikuisen kuuluisi näyttää, ennen se oli 18vuotta, nyt 30 jos ikärajan vuoksi katsotaan. Ja mitä sitten aikuisen kuuluisi tehdä ja olla elämässään. Miten pitäisi pukeutua, käyttäytyä, syödä,  juoda, seurustella –elää?

Kertokaapa se minulle. Minä en ehkä malliesimerkki ole, mutta nautin joka hetkestä.

Hän on tajunnut, että se on taas yksi vanhenemisen hyvä puoli; oppii paremmin hyväksymään sekä hyvät että pahat asiat.[Jane Green –Hiekkalinnoja]

Muistinko ottaa omaa aikaa?

Aika, se on hassu käsite, ainakin omasta mielestäni. Yhtäkkiä sitä katsoo kalenteria ja toteaa olevansa kesäkuussa, mihin se aika meni? Mutta sitten töissä sitä vilkaisee kelloaan ja huomaa olleensa vasta vartin töissä, vaikka tuntuisi tunneilta. Miksei nämä voisi mennä toisin päin? Nauttia kesän hitaasta tulosta ja odottaa seuraavaa kuuta malttamattomana, ja työpäivät voisivat vain hujahtaa ohitse huomaamatta.

Pitkään aamuvuoroja tehneelle nämä iltavuorot tuntuvat kuitenkin jonkunlaiselta vapaudelta. Olen aina ollut enemmänkin aamuihminen joten nyt on aikaa tehdä vaikka mitä! (Silti tuntuu että en saa mitään hyödyllistä ikinä aikaiseksi.) Tänäänkin olen jo ehtinyt pestä pyykkiä pari koneellista, käydä koirien kanssa puolen tunnin kävelyllä, katsoa sarjoja, järjestää laatikoita ja kohta lähdemme uudelle kävelylle ja samalla vien UFFin laatikkoon laatikoista pois heitettäviä vaatteita. Voisihan niitä yrittää myydäkin, mutta aina sekin jää roikkumaan tekemättömien asioiden listalle. Sitten joskus myöhemmin kun on aikaa.. ja sitä aikaa kun ei koskaan tunnu tulevan!

Aij että, paljon kerrottavaa paljon mietittävää paljon ärsytyksen aiheita, toivotaan että aika olisi minulle suopeampi kesällä ja saisin enemmän kirjoitettua. Ajatukset pyörivät päässä siihen malliin ettei sanoja tunnu saavan edes ulos. No jos aloitetaan edes tästä. Kesä 2014 täältä tullaan, ajan kanssa.

Askeleet

Kaikki uuteen ja tuntemattomaan siirtyminen tuntuu runollisesti vaikealta ja haikealta. Oli sitten kyseessä työpaikan vaihdos, uusi seurustelukumppani, muutto tai perheenlisäys, asioiden taakse jättämisestä ja luopumisestahan siinä on kyse.

Mutta entä jos ottaa askeleen taaksepäin, jonkin sellaisen minkä ottaminen on harmittanut, meinaako se että on pettänyt itsensä palaamalla taaksepäin, vai toimimalla oikein, ja palaamalla siihen mikä jo tuntui hyvältä?

Vanha askel on siltikin kuin uusi.

Oli se miten tahansa, askeleita otetaan ensiviikolla kuitenkin. Yksi kohti menneisyyttä ja yksi kohti tulevaa, ja aika taas kertoo, mistä jalanjäljistä voikaan olla tyytyväinen.

Terapian (ja uuden koneen) tarpeessa

Voi pirhanan ja perhanan p*aska.

Sunnuntaina siis lähdin Salosta kotiin päin, laukku kirjoista painavana (kiitos suurkirppis), ja sitähän luulisi että hyvin menneen viikon jälkeen alkaisi myös toinen samanlainen. Mutta edelleenkin, elämä ei mene kuin elokuvissa, kirjoissa ja strömsössä.

Maanantain aloitin ihanasti heräämällä jo puoli kahdeksan auringonvaloon ja olin intoa täynnä päästä kirjoittamaan suurkirppiksen ostoksista, mutta into kaatui nopeasti, sillä ensimmäinen aamu aloitettiin tappelemalla kovalevyn kanssa –ja riita ei ole päättynyt vieläkään.

Siellä siis tosiaan on kaikki muistiinpanoni, kuvani –kaikkeni, ja nyt se on tehnyt tenän ainakin isomman koneen kanssa. Ja juuri siinä haluaisin hallita niitä asioita! Miniläppärissäkin kovalevy valittaa jostain ongelmasta joka pitäisi tarkistaa ja tarkistukseen menee miljoona vuotta. Voi hyvää päivää että hermot menee.

No sitten tiistaina, töissä odotti hullua hullumpaakin päivä jollaista en ole ennen nähnyt, sekoittiko pääsiäisen pyhät ihmiset vielä pahemmin kuin jouluna? Hyvin mahdollisesti. Töissä istuin siis kassalla kokopäivän, mikä on hyvin tavatonta meidän kaupassa, enkä ehtinyt edes juomaan. Asiakkaita tuli toisensa perään ja jonot luikertelivat hyllyjenkin välissä. Tämä voitti jopa maanantaina todistamani valintatalo hässäkän (4 tuntia ainoa kauppa auki, ihmisiltä loppu mämmi ja kerma, jonot kiersivät läpi kaupan) minkä vielä ymmärsin pyhästä johtuen, mutta arki, normaali arki ei ole koskaan pyhien jälkeen näyttänyt noin kaaottiselta. Kuulemma muissa kaupoissa aivan samanlainen meininki kuin meillä, ihmiset tuuppivat tönivät ja unohtivat käytöstavat. Ja hitaat ja kiireiset asiakkaat voisivat tulla eriaikoihin kauppaan, sillä ratkeaisi monesti monta ongelmaa.

No, tiistai meni siinä, väärinpäin kassalla istuen eli kipeää kättä kuormittaen. Keskiviikkona fiksuna tyttönä sitten rupesin aamutuimaan imuroimaan ja vielä fiksumpana tyttönä illalla töissä unohdin aivan kaiken ja lähdin nostelemaan painavia maitokuormia. Pam, käsihän siinä lopullisesti meni.

Lääkäri määräsi minulle sitten, omasta mielestäni ärsyttävintä hoitoa, lepoa loppuviikon. Minut hyvin tuntevat tietävät kuinka turhauttavaa tämä minulle on. Ei ehkä se lepääminen, vaan se että joudun vaivaamaan muita ja aiheuttamaan ehkä jopa harmia työpaikalle. Tai no, enpä nyt tiedä. Työkaveri ei saanut edes heitä sanottua kun olin selittänyt jo kuinka vuoroni paikataan. Kaikki siis hyvin eikä sen kummempia draamoja syntynyt. Ehkä.

Nyt sitten yritän nauttia näistä keväisistä ilmoista (ensimmäinen punkki löydetty Rafilta!) vain lepäilemällä ja olemalla. Onhan noita leffojakin digiboxille parit kertynyt.

Ja tiedättekö mikä auttaa parhaiten ärsytykseen? No ostoterapia tietysti! Kotiutin itselleni Toven juhlaa –muumimukin, tosin ilman silmälaseja, ja muumiperheeni sen kuin kasvaa. Ainoa terapiamuoto josta ikinä olen ollut valmis maksamaan, on kyllä mielestäni sitä terapiaa parhaimmillaan.

Jaksaisiko jaksaa?

Alun perin suunnitelmien mukaan, olisin nyt matkalla Mammalle Saloon, mutta tässä istun kotona ja mietin lähteäkö vai ei. Taitaa kaatua nyt enemmänkin sinne puolelle etten lähtisi. Ei siitä etten haluaisi, mutta ehkä joskus olisi hyvä hetki ladata akkujansakin, varsinkin kun töissä on saanut juosta viimeaikoina normaalia enemmän. Eilen oltiin aivan loppu vuorovastaavan kanssa, että rojahdettiin istumaan heti kun päästiin. Koko päivä pystyssä tuntui kaikkialla, verensokerit taisi heitellä tutinoiden takia ja ai tämä väsymys – se jatkuu vieläkin!

Oi että jos nukkuisi vain koko pääsiäisen? Tai ainakin huomisen kun on luvattu huonompaa ilmaa. Mutta tässä mietitään jaksamista, jaksaako lähteä koirien kanssa ulos, jaksaisiko pestä hiukset vai jaksaisiko siirtyä vaikka olohuoneen ja sohvan uumeniin.

Niin kuin isikin sanoi, että ei matkaan tarvitse heti aamupäivästä lähteä. Katsoo miten jaksaa, ja kuitenkin koko perheen voimin siellä käydään kuitenkin sunnuntaina.

Aivotkaan ei jaksa toimia, kirjoittaminen takkuilee, ristikot eivät täyty, kirja pölyttyy yöpöydällä.. Laitan itseni nyt tiukasti lataukseen kunnes olen tulikuuma, mutta sitä ennen on vietävä koirat lenkille. Jos sitä jaksaisi vaikka sen jälkeen miettiä jaksamista lisää. 

Pysähdys ja tyhjennys

Työvuorojen hypätessä illasta aamuun ja toisinpäin, menee väkisinkin vuorokausi rytmi, ainakin itselläni, täysin sekaisin. Vielä kun lisätään päälle töiden jokapäiväisyys ja pysähtymisen mahdottomuus tuntuu kuin eläisi samaa päivää uudestaan ja uudestaan. Nukkuessakin palaa vain samaan päivään tai siitä mihin päivä jäi. Ja sitten lopulta kun koittaa vapaapäivä nukkuu reilusti yli puolenpäivän, ja tuntee siltikin väsymystä, on vain myönnettävä totuus. Sitä ollaan kipeänä, taas! Raivostuttavaa. Viime sairastelusta on kulunut vasta viikko! Ja taas sama tauti kaatoi minut, kuume!

Lääkäri höpisi jotain jälkitaudista, minä taas mietin päässäni että ei ei, ei nyt kun minulle luotetaan enemmän töissä ja saan tehdä vastuullisempia hommia.  

Torstaina vastasin koko kaupasta yksinäni monen summan kautta, ja yöllä jatkoin vielä unissani siitä. Piti vielä herätessä soittaa ja tarkistaa ettei uni ollut totta. Unessa siivoojat olivat jääneet lukkojen taakse ja liikkeen ovet avautuivat ja sulkeutuivat itsestään.

Nyt tosiaan taas kipeänä, eilen oli kuumetta tänään särkee vain kurkkua, ja inhottava niiskuttava nuha. Nuha voi tosin johtua myös siitepölyallergiasta, mistä muistuikin mieleeni että pitää käydä apteekissa hakemassa parit askit lääkettä. Voisinkohan tehdä nenävaihdon näin siitepölykauden ajaksi?

Hieman kyllä ärsyttää kun ulkona paistaa aurinko ja minä jaksan viedä koirat vain kulman taakse ja takaisin. Olisi edes lähistöllä joku puisto missä voisi vain istua ja antaa koirien pyöriä keskenään. Kohta teen aamulenkit niin, että lähden tunniksi tapiolan tai niittykummun koirapuistoon ihan vain istumaan että ainakin koirat saa tekemistä. Tosin Misa luultavammin vain istuisi minun vieressäni ja katsoisi minua kuin sanoen ”voidaanko me mennä jo kotiin ja sänkyyn?”

Onneksi on vanhemmat ja heidän takapihansa, siellä Rafi tykkää pyöriä (löysi yksi päivä hiiren raadonkin sieltä..) ja vieressä metsä johon voi mennä vain löntystelemään. Ei pelkoa pyöräilijöistä, autoista tai muista häiriötekijöistä.

Ja näin vielä lopuksi, ystävien ja perheenjäsenten ihanuus on myös se että itselläni käyttämättömät astiat ja tavarat pääsevät kiertoon ja saavat uuden kodin. Mammalle on mennyt valkoiset Teema –mukit ja äidille valkoiset Teema –kulhot, alkaessani kerätä harmaata väriä. Tuutikki otti isot lautaset ja kulhot mustaa Teemaa, sillä ne omassa käytössäni ne ovat aivan liian suuret. Siskolle meni nyt viikonloppuna mikro sekä leivänpaahdin, aiemmin on mennyt Iittalan HotCool –lasit. Ah ihanaa, kaapeissa on taas tilaa!

Merkillinen tyttö

Mitä minä sanoin, jos mikään on varmaa niin se, ettei mikään ole täysin varmaa. Työvuorot siis muuttuivat siirtäen tämänpäiväisen illan välivuoroksi, ja huomisen aamun vielä aikaisemmaksi. Olenkohan koskaan nähnyt riviäni siistinä ja puhtaana, ehkä silloin kun uudet työvuorolistat ilmestyvät. Silloin minä olen vielä puhdas ja puhtoinen, pari henkäystä ja sairaslomaa niin uudet merkinnät ilmestyvät paikalleni. Vanhat korvataan uusilla ja puhtaat tekstinkäsittelyn kirjoittamat luvut muuttuvat pomon harakanvarpaiksi. En minä siis valita, minä pidän siitä, enhän muuten niihin suostuisi. Tuntuu hyvältä kun on työpaikalleen hyvä tekijä joka voi hyppiä paikasta toiseen, ja johon voi luottaa. Ainahan oma omatuntoni ja vaativuus kuiskivat tarvitsevan vielä enemmän, mutta eihän ihminen voi kaikkeen pystyä? Kuule kun ei se yhteiskunta pyöri niin että kaikki meistä jaksaisi painavia kantamuksia kannella juosten.

Mutta lauantaina ei painavia kantamuksia ole tiedossa, vain lempihommaani, leivän paistoa!

Ystävyyttä pohjalta

Minullahan oli kokonainen julkaisu jo kirjoitettuna mielessäni kun olin koirien ulkona. Mutta heti kun istutin takalistoni tietokoneen eteen, sanat lähtivät lentoon ja karkasivat vääriin suuntiin. Niiden piti ilmestyä ruudulle ajatuksistani, ei kadota kokonaan jonnekin.

Seuraavaksi kamppailinkin tietokoneiden kanssa, kumpi avaa wordin nopeammin, että voisin kirjoittaa nopeasti ylös ne vähäisetkin lauseet jotka vielä muistan. Ja eihän tietenkään paperille voi kirjoittaa mitään, sillä ihan just wordi kuitenkin aukeaa, en ehdi unohtaa ennen sitä.. Taas näitä surullisia viimeisiä sanoja, jotka aina ihan toteudu.

Hautakivessänikin varmaan vielä lukee, kyllä minä vielä ehdin.

Mutta, jos oikein muistan niin kalajuttuja minulla oli, tai ainakin kalavertauksia. Ei siis napannut kala koukkuun, eli siis en saanut sitä hakemaani työpaikkaa. Ja minähän tunnetusti osaan ottaa vastoinkäymiset hyvin vastaan, varsinkin silloin kun asiasta oli melkein täysin omassa mielessään jo varma. Eli siis en osaa ottaa hyvin niitä vastoinkäymisiä vastaan, en osaa ajatella niin kuin pitäisi, että miksi minua ei voitu valita vaan että miksi minä en kelvannut. Puhuinko väärin, teinkö jotain väärin, pukeuduinko väärin? Olinko vai olenko vai niin tyhmä etten minä kelpaa.

Tuollaiset ajatukset varsinkin laukaisevat pyhän kolminaisuuden vaivojeni suhteen, eli ensin oireilee joko käsi tai vatsa ja viimeisempänä lopulta tulee mieli. Pitkään aikaan ei ole pyhä kolminaisuus iskenyt, mutta tämän tapahtuman vuoksi se iski ja reilusti. En muista milloin viimeksi se olisi saanut minut niin otteeseensa, siis masennus. Se että sängystä nouseminen tuntuu turhalta, ja ilman koiria olisin siellä varmaan vieläkin.

Eilenkin oli pakko lähteä Omenassa käymään, ihan vain jotta saisin happea ja hengitettyä. Ja illalla onneksi minut pelasti itseltäni Tuutikki, joka oli kutsunut minut edellisenä iltana luokseen teelle. On se aina ihana muistaa että ystävyys ei koskaan häviä.

Ja olihan se aika piristys perjantaina, kun olin kuullut uutisen, pari tuntia sen jälkeen minun Gabini tulee töihin ja ensitöikseen tokaisi, ”kuule minä luin sinun blogiasi ja minulta oli tulla itku kun luin sinun vaihtavan työpaikkaa!” Tuota tyttöä olisi tullut enemmänkin kuin vain ikävä. Miten se tosiaan on että vaikka toista ei tunne niin silti tuntee ja välittää? Kun vain vielä uskaltaisi ystävystyä enemmän.

Mutta voi pyhä kolminaisuus, enhän minä kelpaa.

Ehkä tyttö ei edes muista minua. Mutta tiedän hänen muistavan. Ihminen ei unohda sitä joka on ollut hänen viimeinen toivonsa. Nykäisen peiton pään yli, aivan kuin se suojaisi minua punatukkaiselta, mykistetyltä tytöltä. Tunnen silti hänen tuijotuksensa. Hänen katseensa lävistää seinät ja ovet ja vuodevaatteet. Mielessäni käy, mahtaako hänestä olla hauska katsoa kuolemaani. [Suzanne Collins – Nälkäpeli]

ps. Ja minunhan piti jättää tällaiset kirjoitukset jo taakseni.

Arkinen panostus

Viime viikko meni ihan hyvin, töissä tuli oltua taas enemmän kuin olisi jaksanut, mutta se nyt ei juurikaan poikkea tavallisesta. Tavallisesta poikkesi vain keskiviikko, jolloin oli laitettava farkut normaaleiden verkkareiden sijaan ja ainakin vähän enemmän panostettava ulkonäköönsä. Toivotaan että panostus onnistui ja pääsisin kertomaan siitä tarkemmin jo tällä viikolla. Kyse oli siis työhaastattelusta. Peukut pystyssä ja sormet ristissä!

Minun piti kirjoittaa enemmänkin, mutta juuri kun olin saanut ajatukset kasaan ja sormet näppäimille pupu päätti soittaa. Ja siinähän ajatukset aina saavat siivet, että niin mitä pitikään kertoa? Syyttäkää siis Camia tyhmästä teksistä. ;)

::Viime viikolla Rafi sai myös innostushepulin jolloin matotkin menivät kasaan::

Tuhnuttaja

Siinäpä oli päivä. Yleensä töissä onnistun hajottamaan aina jotakin, mutta tämä päivä oli poikkeus. Ainoa minkä tuhosin oli nenäliinapaketti, hurraa nuha on tullut tähän ihmiseen. Ja nenäliinapaketista puhuessani tarkoitan siis niitä pieniä, en sentään niagaran putouksena päästellyt menemään (vielä).

Tosiaan viikonloppuna alkanut nuha jatkuu vielä ja voimalla. Mutta kun kuume ole noussut ja ongelma ei ole kuin vuotava nenä, on typerää edes miettiä kotiin jäämistä. Kassalla olen muutenkin altis jo kaikille bakteereille joten voin saman tien iloisesti istua siinä. Toista olisi jos hyppisin palvelutiskillä. Mietimme Gabinkin kanssa mitähän asiakkaat katsoisivat jos pärskisin kohti kanoja ja muita grilli tuotteita. Mutta toisaalta eikö kuumuus juuri tuhoa bacteerit? Haisuli, viisaana ihmisenä sinä tiedät!

Tiedättekö muuten sen tunteen kun tapaa jonkun ihmisen ensimmäistä kertaa ja heti kilahtaa saumat yhteen ja tietää tulevansa sen ihmisen kanssa hyvin toimeen vaikka ensimmäistä lausetta ei ole lausuttukaan? No sellaisen olen saanut tuosta meidän uudesta tytöstä Gabista. Ikäero taitaa olla huima, mutta kummasti olen aina tullut toimeen itseäni nuorempien kanssa. Onhan nykyään se kenen lapsenvahtina olen ollut teininä, tänä päivänä täysi-ikäinen ja yksi parhaista ystävistäni. Tosiaan sitä huomaa mitä vanhemmaksi muuttuu, että ikä tosiaan on vain numero. Tai sitten sitä yrittää tolkuttaa itsellensä väkisinkin..

Mutta tosiaan, nenä punaisena tätä tyttöä viedään. Pari asiakastakin kastoi minut jo Petteri Punakuonoksi, peilistä kun näin itseni niin en tosiaan ihmettele vaikka nenä olisikin onnistunut loistamaan pimeässä.

Pari päivää jos jaksaisi vielä niiskutella, ennen ansaittua vapaapäivää. Ja silloin olisi aivan mukavaa olla suhteellisen kunnossa, sillä aiomme äidin kanssa käydä tutustumassa uusiin kauppakeskuksiin Ainoaan tai Kaareen. Onko kukaan ehtinyt käymään jommassakummassa tai jopa molemmissa? Kumpi olisi houkuttelevampi?

Ja olisiko vielä neuvoja nuhaa vastaan?

Raha - mankeloitu viestiväline?

Työssäni näen paljon erilaista suhtautumista asiaan jos toiseen. Nyt olen kiinnittänyt enemmän mielenkiinnolla silmälle, miten ihmiset suhtautuvat rahaan. Kukaan ei ole itsestään selvyys, pari ala-asteikäistä poikaa jättää minulle aina nauraen 5sentin kolikot, heidän mielestään se ei rahaa ole. Toisella ääripäällä olen tavannut myös asiakkaita jotka miettivät maksavatko kortilla vai käteisellä, mistä summa pyöristyy tasaiseksi. Sitähän säästää kortilla maksettaessa sentin jos loppusumma onkin 19,99 eikä tasan 20. Jos näin tekee aina, ties kuinka paljon tuleekaan säästettyä.

Käteistäkin käsitellään eri tavoin, olen tavannut ihmisiä jotka ovat harmitelleet minulle antaessaan kaksikymppisiä, ettei heillä valitettavasti ole pienempää, aivan kuin heille se olisi tajuttoman suuri. Seuraava asiakas voikin olla virolainen joka maksaa 500 euron setelillä lounasruokansa. Mistä edes sellaisia rahoja saa? Työkaverin kanssa mietimme, että joskus satumme omistamaan tasan 3 sellaista, ja kuinka nopeasti se onkaan pois. Vitsillä (ehkä..) suunnittelimme pakenevamme sen kanssa, harmi vain että tuskin olisimme pitkälle päässeet. Seuraavana päivänä olisikin ollut hauska selitellä pientä kassaeroa.

Mutta niihin suhtautuvaisuuksiin, miten sinä suhtaudut siihen? Kirjoitatko viestejä viiden euron seteleihin vai käytätkö ne mankelin kautta ennen kuin joudut tuhlaamaan sen?

Jokainen sekunti on tärkeä

Jokainen varmaan tietää, miltä tuntuu herätä itsekseen. Siis että silmät aukeavat ilman mitään häiriötekijöitä, olo on levollinen ja raukea. Voi siinä venytellessä hieman hymyilläkin. Ja kuinka nopeasti levollisuus muuttuu pakokauhuksi huomatessaan herätyskellon unohtaneen kokonaan työnsä. Jos on vielä jotakin pelastettavissa, ja onkin herännyt vain vähän myöhemmin kun piti, jäljellä olevat minuutit vilahtavat silmien ohi, mitä kaikkea ehtii vielä tehdä?

Tällä tavallahan minulle kävi eilen. Onni onnettomuudessa en sentään myöhästynyt töistä, mutta heräsin vain tuntia ennen kuin siellä piti olla. Ja tosiaan se tunti vilahti silmieni ohi mahdollisuuksineen ja mahdottomuuksineen. Siinä ajassa pitäisi ehtiä viedä koirat ulos, pukea, syödä aamupala (haha joo hyvä  vitsi), ja naamioida itsensä niin että näyttäisi meikanneensa, eikä nukkuneensa meikit naamallaan. (Yritin käyttää tässä yhteydessä kuvastavaa sanaa yllä/päällä mutta se tuntui hassulta, voiko meikit myös olla alla?)

Töissä olin kuitenkin ajoissa, taskussa karkkia aamupalaksi ja vieressä mehupullo pitämään minut aktiivisena ainakin ennen ensimmäistä taukoa.

Tänään on herätty onneksi ajoissa, ja nyt aion nauttiakin hitaasta aamusta. Pesin jo naamani ja voisihan sitä repäistä ja pestä hiuksetkin! Oi että tätä ajankäytön ihanuutta.

Ailahteleva ja väsynyt

Tiedättekö, vielä viime viikolla olin kirjoittamassa siitä, kuinka minulla on ollut pitkästä aikaa hauskaa töissä. Vaikka sormet olivatkin tunnottomat pakasteista välillä, en valittanut. Tuurasin nimittäin sairastapausta ja vieläpä lempiosastollani leivässä.

No tällä viikolla sitten olisinkin voinut heittää yhtä asiakasta vesilinnulla ja yleensä se mieleinen asiakaspalvelu ei maistunut ollenkaan. Jokainen hymy oli hampaiden kiristelyä ja töykeät sanat vain kutittelivat kielelläni. Lisätään tähän vielä muutenkin yltiömäinen syyllisyys päivien kulusta ja unettomuus.

Tai en tiedä onko se unettomuutta, mutta öisin jos saankin unta ajoissa, olen herätessäni kuitenkin entistä väsyneempi, heräisin sitten mihin aikaan tahansa. Jatkuva väsymys on saanut minut tekemään pieniä, toisaalta ehkä naurettaviakin asioita. Kuten eilen olin laittamassa koiranruokaa vesipulloon, vaikka sinne olisi kuulunut vitamiinitabletti. Ja pukiessani sukkia ihmettelin niissä ammottavaa isoa reikää, kunnes tajusin pukevani legginsejä. Ei aina mene niin kuin strömsössä.

No, näin viikon loppuessa on parempi vain toivoa että ensiviikko olisi parempi.