Mutta mikä minun trioni nyt on?
Noh ensimmäinen taisi olla hampaasta irronnut pala viikko hammaslääkärissä käynnin jälkeen. Juuri kun minulta poistettiin yksi hammas, toinen vieressä päättää haljeta puraisun voimasta. No eikun takaisin vain hammaslääkäriin josta pääsemmekin seuraavaan.
Hammaslääkäri ei ollut sama vaan erittäin innokas etsimään vikoja hampaistani. Siinä sitten vietettiin yli kuukausi kerran viikossa aikaa yhdessä, minä suu auki ja hammaslääkärin puudutellessa ja voivotellessa vieressä. Ai ovatko hampaani nyt kunnossa? Ei. Tai siis reiät ja alkavat sellaiset on korjattu ja paikattu, mutta parin paikka on niin lähellä hermoa, että niitä särkee päivittäin syön sitten kylmää tai kuumaa, kovaa tai pehmeää. Ja voitte vain kuvitella kuinka raivostuttavaa se on!
No, sitten siihen kolmanteen. Kuten moni on jo varmaan huomannut että kirjoittaminen on minulla jäänyt melkein kokonaan. Ystäväni ovat myöskin huomanneet että perus facebook-, watsup- ja tekstiviesteihin vastaaminen voi kestää minulta toisinaan päiviä ja pahimmassa tapauksessa jopa viikkoja. Ilman mitään henkilökohtaista syytä! No nyt tämän kolmannen asian tiimoilta olen ehkä keksinyt syynkin. Mutta siis kolmas, se vanha tuttu jännetuppitulehdus iski taas, nyt vain pahempana.
Eli tuossa parisen viikkoa sitten venäytin tai reväytin töissä ranteeni, en tiedä mitä tein mutta kipeä se oli. Seuraavana aamuna kipu oli jo niin kova, että oli suunnattava lääkäriin. Loppuviikko lepoa, minkä aikana kipu ei vieläkään oikein hellittänyt, mutta maanantaina kuitenkin olin jo töissä. Kokeiltiin pomon kanssa keventää työtäni sen verran että kaikkeen mihin en pysty, jätän seuraavalle. Ja tämä oli niin vaikeaa! Jättää asioita toisten tehtäväksi! Valmiiksi paino syyllisyydestä harteillani kasvoi. Vaikka enhän minä sille mitään voinut, mutta,noh luonteeni kun on sellainen syyllisyyteen taipuva tekisin sitten niin tai näin, tai kuitenkin toisinpäin.
Ensimmäiset kaksi päivää menivät siis ihan, no, ok. Töistä lähtiessäni olin vain väsynyt ja kiukkuinen ja turhautunut, että jo pieni kivi kengässäkin sai minut menettämään malttini. Keskiviikkona sitten vain kaikki kaatui päälle. Tuli asiakas joka huusi koska en saanut hänelle avattua muovipussia, tuli asiakas joka huomasi että minulla oli vaikeaa nostaa postipakettia vaa-alle mutta ei siltikään ojentanut kättänsä avuksi, tuli oma turhautuminen omiin voimiin tai niiden puutteeseen ja lopulta kun katsoin alas näin vain oikean käteni joka oli jäätävän kylmä, sininen ja täysin toimintakyvytön. Pomon tullessa kysymään vointiani, itkuisena pyysin päästä lääkäriin. No kattelinkin jo vähän että nyt ei ole kaikki hyvin.
Nyt sitten kaksi viikkoa on vietetty kotosalla, on liikuttu julkisilla auton sijaan, tai sitten jopa käytetty omia jalkoja. On opeteltu vasemmalla pyyhkimään takapuolikin lääkärin sanoin ja on turhauduttu. Tällainen toimettomana oleminen ei edelleenkään ole minun juttuni.
Mutta huomenna pitäisi yrittää uudestaan töihin. Ja haluankin takaisin töihin, varsinkin kun tiedän että uutuudet ovat vain odottaneet varastossa minun paluutani ja alkaahan se joulukin jo lähestyä. (Oi kyllä, se suunniteltiin jo juhannuksen aikoihin!)
Mutta tällaista tänne, ei kannata siis tulla kolmekymppiseksi! Kaikki paikat hajoaa, onneksi sentään vielä jalat toimivat. Ja jos nyt kuitenkin koputellaan sitä puuta varmuuden vuoksi..
