Mutta tämähän ei ole kumpikaan niistä, sillä eihän tämä ole aloitus mistään, pikemminkin väliajan jälkeinen näytös. Väliajan joka on kestänyt liian pitkään että katsomossa on käynyt jo katoa, koska osa kuvitteli että siinä oli esitys, jatkoa ei seuraa. Mutta nyt on taas nostettava esirippu ja kohdattava lavalle lentävät ruusut ja omenat, kuultava aplodit ja buuaukset.
Tuliko jo selväksi että olen jaarittelija? Ja kielikuvailija?
Mitä muuta minä olen? Olen kolmenkympin
kriisiä poteva teini-ikäisen näköinen ihminen, joka kävelee enemmänkin sateisia
polkuja kuin tanssahtelee sateenkaarella. Yksisarviset ovat harvinaisia tässä
tarinassa, krokotiilien kita on todennäköisempi olento joita kohtaamme.
Minua ei ole tehty vaaleanpunaisista vanupalloista joita voisi kuvata päivittäin, meikeistä, hajusteista eikä superfoodie kulhoista. Joten odotettavissa on kielikuvia tunteista, arvosteluja kaiken maailman asioista, kertomuksia asioista jotka minut sytyttävät. Liekin saa leimahtamaan ennen kaikkea kolme -puolueettomasti sanoen - maailman ihaninta ja suloisinta chihuahuaa, kirjat, valokuvaus (jota pitäisi harrastaa enemmän), astiat etenkin iittala, muumit ja opiskelu. Voiko niin sanoa? Enhän minä ole kuin vasta iltalukiossa ja luen pääsykokeisiin, mutta se että opin uutta ja nautin siitä niin paljon että kaivan ruotsinkirjat esiin vapaa-ajallakin, kertoo myös päättäväisyydestäni. Tai no leikitään että sitä on edes hitusen..
Tästä siis tarina alkaa.
