Vanhuus ei tule yksin

Ei kahta ilman kolmatta, tiedätte varmaan sanonnan? Yleensä sillä taidetaan meinata, kuten omassa tapauksessani, etteivät ongelmat ikinä tule yksin. Tulisikin välillä kolme onnenpotkua putkeen. Olisin hyvinkin onnellinen takapuolen mustelmista siinä vaiheessa.


Mutta mikä minun trioni nyt on?


Noh ensimmäinen taisi olla hampaasta irronnut pala viikko hammaslääkärissä käynnin jälkeen. Juuri kun minulta poistettiin yksi hammas, toinen vieressä päättää haljeta puraisun voimasta. No eikun takaisin vain hammaslääkäriin josta pääsemmekin seuraavaan.


Hammaslääkäri ei ollut sama vaan erittäin innokas etsimään vikoja hampaistani. Siinä sitten vietettiin yli kuukausi kerran viikossa aikaa yhdessä, minä suu auki ja hammaslääkärin puudutellessa ja voivotellessa vieressä. Ai ovatko hampaani nyt kunnossa? Ei. Tai siis reiät ja alkavat sellaiset on korjattu ja paikattu, mutta parin paikka on niin lähellä hermoa, että niitä särkee päivittäin syön sitten kylmää tai kuumaa, kovaa tai pehmeää. Ja voitte vain kuvitella kuinka raivostuttavaa se on!


No, sitten siihen kolmanteen. Kuten moni on jo varmaan huomannut että kirjoittaminen on minulla jäänyt melkein kokonaan. Ystäväni ovat myöskin huomanneet että perus facebook-, watsup- ja tekstiviesteihin vastaaminen voi kestää minulta toisinaan päiviä ja pahimmassa tapauksessa jopa viikkoja. Ilman mitään henkilökohtaista syytä! No nyt tämän kolmannen asian tiimoilta olen ehkä keksinyt syynkin. Mutta siis kolmas, se vanha tuttu jännetuppitulehdus iski taas, nyt vain pahempana.


Eli tuossa parisen viikkoa sitten venäytin tai reväytin töissä ranteeni, en tiedä mitä tein mutta kipeä se oli. Seuraavana aamuna kipu oli jo niin kova, että oli suunnattava lääkäriin. Loppuviikko lepoa, minkä aikana kipu ei vieläkään oikein hellittänyt, mutta maanantaina kuitenkin olin jo töissä. Kokeiltiin pomon kanssa keventää työtäni sen verran että kaikkeen mihin en pysty, jätän seuraavalle. Ja tämä oli niin vaikeaa! Jättää asioita toisten tehtäväksi! Valmiiksi paino syyllisyydestä harteillani kasvoi. Vaikka enhän minä sille mitään voinut, mutta,noh luonteeni kun on sellainen syyllisyyteen taipuva tekisin sitten niin tai näin, tai kuitenkin toisinpäin.
 
Ensimmäiset kaksi päivää menivät siis ihan, no, ok. Töistä lähtiessäni olin vain väsynyt ja kiukkuinen ja turhautunut, että jo pieni kivi kengässäkin sai minut menettämään malttini. Keskiviikkona sitten vain kaikki kaatui päälle. Tuli asiakas joka huusi koska en saanut hänelle avattua muovipussia, tuli asiakas joka huomasi että minulla oli vaikeaa nostaa postipakettia vaa-alle mutta ei siltikään ojentanut kättänsä avuksi, tuli oma turhautuminen omiin voimiin tai niiden puutteeseen ja lopulta kun katsoin alas näin vain oikean käteni joka oli jäätävän kylmä, sininen ja täysin toimintakyvytön. Pomon tullessa kysymään vointiani, itkuisena pyysin päästä lääkäriin. No kattelinkin jo vähän että nyt ei ole kaikki hyvin.


Nyt sitten kaksi viikkoa on vietetty kotosalla, on liikuttu julkisilla auton sijaan, tai sitten jopa käytetty omia jalkoja. On opeteltu vasemmalla pyyhkimään takapuolikin lääkärin sanoin ja on turhauduttu. Tällainen toimettomana oleminen ei edelleenkään ole minun juttuni.


Mutta huomenna pitäisi yrittää uudestaan töihin. Ja haluankin takaisin töihin, varsinkin kun tiedän että uutuudet ovat vain odottaneet varastossa minun paluutani ja alkaahan se joulukin jo lähestyä. (Oi kyllä, se suunniteltiin jo juhannuksen aikoihin!)


Mutta tällaista tänne, ei kannata siis tulla kolmekymppiseksi! Kaikki paikat hajoaa, onneksi sentään vielä jalat toimivat. Ja jos nyt kuitenkin koputellaan sitä puuta varmuuden vuoksi..

Herääminen

Hei, täällä taas, tuliko jollekin ikävä?

Miksi minusta ei sitten ole kuulunut mitään, noh tuntuu hassulta sanoa näin mutta minua on väsyttänyt. Tai no pikemminkin uupumuksesta ollut kyse. Töissä kun tekee nykyään muutakin kun vain istuu kassalla, niin kotiin päästyään hyvä kun jaksaa lähteä viemään koiria ulos. Kesälomaakin tänä vuonna oli kertynyt vain neljä päivää joten ei siinäkään levätty. Muutenkin on ehkä liikaa yrittänyt täyttää vapaapäivätkin kaikella mahdollisella mitä muuten ei ehtisi, niin lepo, öö jossain se kai ajatuksen tynkänä kulki mukana. 

Iltaisin vielä kun väsymykseen lisää kirjoittamisen tuomat paineet, olen vain siirtänyt ja siirtänyt kirjoittamista. Eihän minulla ole enää mitään tarjottavaa nykyisten bloggaajien maailmassa. Mitä mielenkiintoista kerrottavaa minulla on? 
"Olinpas töissä, huhhuh aktiivisuusmittarin mukaan päivän aktiivisuus on suoritettu jo ensimmäisen työtunnin aikana.. Tulipas taas sitä karkkia.. Oi tilasin tällaisiä valikoimaan, menivät viikossa!"

Ja sitten vielä kun olisi visuaalisesti ihanaa lisätä joku kuva, mutta missä ajassa (ja millä naamalla!!) minä ehdin kuvia ottamaan, töissä en ainakaan ja kolmen koiran kanssa kulkiessa se kamera harvoin pysyy edes kädessä. Siellä se on kotona kiltisti odottamassa niitä parempia päiviä. 

Edelleenkin on vain kiitettävä niitä jotka ovat jaksaneet riippua roikkua mukana, vaikka minä olenkin väsymyksen vuoksi menoja joutunut perumaan ja muutenkin unohtanut vastava viesteihin ja kuulumisten kyselyihin. 

Mutta, nyt kun alan tasapainoilemaan edes pikkasen elämän työn ja arjen välillä, voisin edes yrittää. Haittaako ketään jos kirjoitus takkuilee ja kuvia ei ole? Tai ylipäätään *kopkop* onko siellä ketään?

Ja tietysti, eihän tämä auringonkaan puute auta yhtään asiaan! Minä tarvitsen aurinkoa energiaksi. Aurinko, valo, lämpö, se loiste tänne kiitos. Jooko, pliis. 

ps. Minut löytää myös sosiaalisten palveluiden (instagram, snapchat) merestä nimellä miramyy. 

pps. Ja pikkaisenko minua ärsyttää kun kirjoitan bloggerin kautta suoraan niin ulkonäöllisesti se ei ole samanlainen kuin aiemmat kirjoitukseni ja väritkin tahtovat temppuilla kanssani. ARGH

Aamun kuiskaus

Mistä tietää kesän vain kurkkivan nurkan takana? Aamukasteen tuoksusta, punkeista turkissa (!), talven univaikeuksien muuttuessa taas aamuenergiaksi, marja tarjouksista kaupassa, siitä ihanasta tunteesta kun aurinko lämmittää ja kun se vähänkin näyttäytyy on ihmisillä grillipuuhat selkeästi mielessä. Sekä pienestä ärsytyksen tunteesta kun tajuaa ettei omista pyörää (kiitos vain niille jotka sen päätivät anastaa kellarista!). 

Miten tämä kevät ja kesä tulee eroamaan edellisestä? 

Huomattavin muutos ehkä siinä että tänä vuonna minulla ei ole kesälomaa, ellei lasketa niitä neljää päivää jotka ovat jo kertyneet. Eli kesä menee töissä, mikä jostain kumman syystä ei haittaa, odotan innolla niitä hiljaisia kesäaamuja jolloin minulla on aikaa tehdä "ylimääräisiä" töitä. Ehkä hiukan välillä harmittaakin ihmisten ostostelu kaupassa, nimittäin silloin pikku hienosäädöille ja osaston siistinä pitämiseen ei jää aikaa kun on seisottava kassalla. 

Onneksi vuosien saatossa olen oppinut olemaan hermostumatta, enkä kehitä itselleni turhaa kiirettä ja huolta, siitä ei kärsi kukaan muu kuin minä itse. Tosin ylitöihin jääminenkään ei tunnu ongelmalta, enkä edes sanoisi niitä ylitöiksi, jään sinne vain vapaaehtoisesti työpäivän jälkeen hoitamaan asioita jotta seuraava päivä olisi helpompi. Eli toisin sanoen lähden hitaasti töistä kotiin. 

Mikä on outoa, ei tosin uutta luonteeni tuntien, mutta viimeisessä työpaikassani olin niin ahdistunut että laskin vain minuutteja seuraavaan taukoon tai kotiin pääsemiseen. Nykyisin pikemminkin lasken minuutteja siihen kunnes iltavuoro saapuu jotta saan antaa kassapaikan päivystyksen jonkun toisen harteille. 

Tietysti tuntuu joskus että minun pitäisi selitellä kaupassa työskentelyä ihmisille, sillä olenhan jo pian 30 ja edelleen kaupan kassalla, mutta minä pidän siitä. Pidän asiakaspalvelusta, niistä hetkistä kun asiakkaan huonon päivän saa muuttaa hyväksi vain pienillä asioilla, niistä hetkistä kun saa hyvää palautetta esimieheltään ja toisilta, niistä hetkistä kun pääsee asettamaan itselleen haasteita ja niistä hetkistä kun huomaa vieläkin oppivansa jotakin uutta. 

Kaikki eivät tahdo tehtä juristin, lääkärin tai toimistotyöntekijän työtä. Kyllä minuakin isompi palkkapussi tosin houkkuttelisi, mutta tärkeintä on että pitää siitä mitä tekee ja kuitenkin tulen toimeen hyvin nykyisillä tuloillani. Palkkapussin koko ei kuitenkaan määrittele ihmistä eikä ihmisen viisautta ja kykyjä. Kyllähän toimittajan työ vielä houkuttelee mutta vain kirjoittamisen osalta, nykymaailman bloggaajien noustessa enemmän ja enemmän pintaan tuntisin itseni vain ulkopuoliseksi ja varmaankin enemmän epäilisin osaamistani. 

Ei, jos jotain haluaisin tehdä olisi yhdistää kaupanala ja kirjoittaminen. Mainosmaailma? Ei, jos joutuisin keksimään nasevia sloganeita pikkuhousun suojille aivoni tekisivät varmaankin lakon. Mutta, mitä ikinä se onkaan, se tulee vastaan. Olen oppinut kuitenkin myös sen, että asiat tapahtuu kun on niiden aika. Sillä jokainen hetki kasvattaa luonnetta ja opettaa maailmasta että itsestämmekin aina jotakin uutta. 

..virheen mahdollisuus ihmisyydelle sisällön suo

25.01.2015 Kirjoitteletko Mira enää blogia?

Hei, minä täällä, muistatko vielä?

Elämä on viimeisen kahden kuukauden aikana mennyt niin ylös alaisin sukkulana, että hieman pyörryksissä, mutta edelleen pystyssä olen. Ihme kyllä. Kai sitä jonkun verran on aikuistuttu teinielämästä ettei jokaisen kaatumisen jälkeen jää maahan makaamaan. Hetken levätty ja noustu ylös, vaikka mielessä onkin ollut jo valmiiksi uuden iskun ja kaatumisen mahdollisuus. Ja joskus kun hiljaisesti mielessäni päätin jättää synkimmät mietteet pois muiden tiedosta, on hiljaisuus täälläkin ollut siis pitkä.

Mutta en ole synkistellyt kokonaista kahta kuukautta, kyse ei ollut siitä. Työ veti päiviä ja tunteja tytöstä enemmän kuin olisi ollut annettavaa, joten väsymys unettomuus ja kiukkuisuus oli odotettavissakin. Kokeilin Melarest nukahtamislääkkeitäkin, jotka toimivat minulla liiankin hyvin. Olisin helposti nukkunut parikin päivää putkeen ellei koirat olisi olleet vieressä ja vaatineet ulos pääsyä. Sittenkun yritti jossain määrin sosiaalistakin elämää kasvattaa, ei ollut ihme että vain oksan rasahduskin saisi minut kaatumaan.

Eli siitä voi herätäkin kysymys, entä Nipsu? No, sanotaan vaikka niin että en minä sitä ole poissamassa huomioistani, vaikka moni muu olisi tehnyt sen jo kauan aikaa sitten. Minä jos kuka tiedän miten vaikeaa joskus on päästää ihmisiä sisälle, mutta sitä kun pälpättää vuosia tuntemattomille tunteistaan on oppinut helpommin ottamaan myös muut vastaan. Ja ajatella ettei ehkä kaikki ei aina ole minun vikojeni syytä. Tai ylipäätään minkään vikojen.

Eikä aikuisuuden arkikaan auttanut velvollisuuksineen asiaa. On töitä, on kiireitä, tapaamisia, juhlia, jouluja, synttäreitä yövuoroja. Niin ja päällekkäin meneviä työvuoroja.

Ja sitten seuraava uusi asia, työ. Vain S-Marketin työntekijät (yllättäen) tiesivät sen etten vuoden vaihdon jälkeen palannutkaan sinne takaisin. Siitä ja syistä ei sen enempää, ja nykyään minä työskenlenkin K-Supermarketin puolella kassavastaavana. (Ja karkkivastaavana!) Ja viihdyn erinomaisesti! On haasteita ja hallintaa, vaikka on vieläkin vähän vaikeaa "komentaa" muita ihmisiä tekemään asioita. mutta taito sekin on muiden joukossa joka on vain opittava ettei päädy tekemään taas muiden ihmisten töitä omiensa lisäksi.  Ja tässähän sitä opitaan kokojan jotakin uutta, nytkin kirjoitan
tätä iPadilla suoraan bloggeriin sen miettimättä.

Tai sitten sitä on tullut vain laiskemmaksi. ;)

Mutta, olikohan vielä jotain muuta? Joten vastaus kysymykseesi anonyymi kirjoitan.