Kirje

Joskus yhteydet ihmisiin katoavat vain selittämättä, äsken vielä jutteli tuntitolkulla toisen kanssa ja sitten vastausta ei kuulu. Siinä alkaa miettimään omia tekoja ja sanojaan, onko jokin niistä ollut väärä, samoin omaa olemustaan olenko minä väärä? Minä annoin vuoden päivät kulua, toivoen että vielä jonain päivänä saan vastauksen, kunnes päätin että en ole mustalla listalla ja viestini luetaan, niin miksen kirjoittaisi ainakin jotain. Vain ajatuksia syyllistämättä tai kyselemättä kummempia, se ei vaadi mitään muuta kuin sormien siirtelyä, mutta jos sillä saa edes pienen yhteyden ja toiselle tunteen että hei täällä vielä olen, en ole unohtanut ja ehkä jopa hymyn huulille, se ei ole paljon vaadittu.

Tiedätkö sen tunteen kun näet unessasi jotain niin todellista, että herätessäsi sinun on aivan pakko jatkaa sitä. Palattava siihen tunteeseen ja takaisin unimaailman antamaan toivoon.  Joko olen lukenut liikaa positiivislässynlässynhömppää kirjoista tai sitten olen vain tullut hulluksi, mutta minussa elää pieni toivo vielä siitä että jonakin päivänä sinä ehkä vastaisit. Tai sitten olen seuraavana mustalla listallasi.

Tiesitkö muuten että ihmiset lukevat yleensä mielellään niitä kirjoja, jotka mieltävät saduiksi. Sellaisia joiden tarinoita ei koskaan voi käydä toteen. Mitä se kertoo minusta että luen tosiaan vain romanttista hömppää? Aivan.  Voi siis olla että toivo on turhaa, mutta sen jälkeen kun mammani sai aivoinfraktin ja makasi sairaalassa, en halunnut tuhlata hetkeäkään haihattelemalla mitä voisi olla, tai jospa vain. Tai olla tekemättä jotain mitä murehtisin jos olisin jättänyt tekemättä, tai kertomatta että olet mielessä, vaikkei kukaan kuuntelisikaan.

En osaa tanssia vaikka kukaan ei katsoisikaan, en osaa laulaa vaikkei kukaan kuuntelisi mutta kirjoittaa, sitä voin tehdä.  Toiset kirjoittavat viestejä toiselle puolelle, ihmisille joita ei ole tavannut, toiset joulupukille, kolmannet päiväkirjaansa, jotkut blogiinsa (kuten minäkin) ja jotkut vain itselleen pieniä viestejä, ihan vain kertoakseen ajatuksiaan ulos. Päivittäin tai viikoittain, usein tai harvoin.

Sinusta tuli nyt toivon myötä minun pukkini, koskaan ei voi tietää oletko siellä vai et, oletko satua vai totta, mutta kirjoittaminen ei poista mitään, se vain pitää toivoa yllä. 

Joten kirjoitan vaikka kukaan ei lukisikaan.

Internet, mahdollisuus sylkeä toisen päälle?

Aihe oli nettikiusaaminen ja se annettiin äidinkielen kokeessa, kuinka se aina on että heti kun on sanaisen arkkunsa avannut ja sulkenut, päähän tulee ajatuksia jotka tahtoisi kertoa ja arkkuun sulkea, tai kovalevylle muistiin tallettaa. Sillä kun olin nämä sanat kirjoittanut ja opettajalle lähettänyt, seuraavana päivänä postista kolahtaa uusi MeNaiset lehti jossa toimittaja Emmi Laukkanen oli kirjoittanut artikkelin Taas tuli paha mieli.  Vaikka aihe ei ollut nettikiusaaminen kuten annetussa tehtävässäni oli, yhdistän nämä kaksi asiaa niin paljon toisiinsa, vihapuheet keskustelupalstoilla sekä vihakommentit jonkun omalla julkisella somekanavalla.

Vuosien aikana olen nähnyt tätä paljon, aloitettuani IRCaamisen, jossa kanavilla keskustellessani tuntemattomien ja puolituttujen kanssa, todistin kuinka väärin luettu lause voi aloittaa sodan kahden ellei kolmenkin ryhmän kanssa joiden näkemykset erosivat toisistaan. Sitten tuli IRC-galleria jossa vihapuheiden pitäjille ja kohteille sai naamat, ja joka antoi vapauden solvata sinua julkisesti. Kuitenkin moni tuntemistani oli vain 15vuotias joiden näkemys omasta itsestään ja maailmastaan oli kapea, ja he olivat niitä solvaajia ja solvattuja, kuin yläaste uudelleen internetin maailmassa.

Tätä samaa kaavaa toteuttavat lukuisat keskustelupalstat, sosiaalisen median myötä tietoisuus toisten tekemisestä on kasvanut, ja se on myös alentanut kynnystä sanoa mielipiteensä niistä. Joskus pahan päivän aikana voimme jopa haluta lietsoa riitaa ja ymmärtää väärin lukemamme, mikä on helppoa sillä somessa keskustelu on kasvotonta. Mitä tahansa voi sanoa anonyymiuden suojassa.

MeNaisissa julkaistussa artikkelissa psykoterapeutti Mirja Sinkkosen sanoin elämme aikaa, jossa on trendikästä olla jotakin mieltä ja pitää ottaa kaikkeen kantaa, mikä itselle ei edes kuulu. Toisin oli ennen internettiä jolloin sosiaalinen kontrolli oli niin vahva, ettei voinut möläyttää mitä tahansa. Ainakin itselläni se on vahvana, mielestäni sivistyneeseen käytökseen kuuluu myös hienotunteisuus.

Tähän väliin voisinkin yhdistää nettikiusaamisesta kirjoitetun tehtäväni.

Muistatteko sen ajan ennen internettiä, jolloin koulun tuoma sosiaalinen paine hallitsi. Muistatteko sen tunteen ja pelon, kun näyttäydyttiin ensimmäistä kertaa uusissa kengissä, kun julkisesti toi esiin sen millaisen maun omistaa. Entä jos kukaan ei pidä, entä jos joku saakin siitä ikuisen pilkan aiheen?

Minä muistan, asettamalla itsesi muiden silmien alle olet vapaa maalitaulu ja ihmiset saavat heitellä sinua päin sanallisia tikkoja luvallisesti. Oma vikahan se on, mitäs tulit punaisissa kengissä kouluun. Kotiin pääsi aina piiloon, ei kukaan muu kuin oman koulun nuoret nähneet, vaihdetaan koulua ja palautetaan kengät. Noin helppoa oli karata kiusaamista 90 –luvulla, vahinko oli sattunut vain pienessä ympyrässä vain muutaman ihmisen todistamana.

Toisin on nykypäivänä sosiaalisen median palveluiden kasvaessa ja oman yksityisyyden rajojen pienentyessä. Internet on uusi kouluympäristömme kiusaajineen ja arvostelijoineen. Punaiset kenkäsi voivat päätyä maapallon toiselle puolelle, tai jopa pilkkakuvaan toisen ihmisen taustakuvaksi. Internetin maailmassa kuvitellaan, että koska olet jotakin niin julkisesti paljastanut, on se kommenteille vapaa, sitähän sosiaalisen median palvelut ovat, mahdollisuus saada muiden mielipiteitä itsestään.

Väärin.

Sosiaalisen median palvelut ovat luotu omaksi ilokseen joista kuuluisi saada hyvä mieli, blogit, instagram snapchat ynnä muut antavat vapauden olla oma itsensä, ja löytää kansainvälisestikin toisia samankaltaisia jotka jakavat samat mielenkiinnon kohteen. Blogien kirjoittajat kyllä kirjoittavat saadakseen vuorovaikutusta aikaiseksi, mutta ei heidän päämääränsä kuitenkaan ole se että heitä voidaan käyttää lukijoiden sylkykuppeina ja ilkeiden sanojen kirjoitusalustoina.

”Yök toi asua on niin last season” ”Miks vitussa pidät hattua kesällä?” ”Idiootit vaan pitää muumimukeista” ”Kannattais laihduttaa, oot lihonu viime kuvan” ”Vitun typerä mielipide, hanki oikeaa tietoa”

Mikä saa ihmiset käyttäytymään sekä kommentoimaan näin, miksi ihmisten omien mielipiteiden pitää välillä tulla niin vahvasti esiin ettei erilaisuutta voi nähdä silmänräpäyksenkään verran. Ja ennen kaikkea miksi ei voi vain olla hiljaa.

Onko syynä oma kateus toista kohtaan, kenties oma huono päivä joka on purettava johonkin, kosto omasta kiusaamisestaan, en tiedä. Ratkaisua en ole vieläkään löytänyt. Olen tyytyväinen etten somen kukoistaessa joudu enää olemaan nuori ja haavoittuvainen, sillä sanat olivat ne sitten kirjoitettuja tai päin kasvoja sanottuja, ne satuttavat herkkää.  Vessan seiniin kirjoitetut haukkumasanat sekä kommenttikentässä heitetyt herjaukset pystytään poistamaan, mutta vastaanottaja ei koskaan saa niitä pois mielestään, vaan pahimmassa tapauksessa satuttavat henkisesti niin paljon ettei uskalla enää olla oma itsensä, tai voi kääntää asian päälaelleen, kiusatusta tulee seuraava kiusaaja. Mikä katkaisisi oravanpyörän ja lopettaisi kiusaamisen?

Pitäisikö meidän vain tuoda omat mielipiteemme vahvemmin julki vai olisiko aika olla vain välillä myös hiljaa? Sanottu tai kirjoitettu sana jättää kuitenkin aina jonkunlaisen jäljen.

Mitä mieltä sinä olet? Onko sinua kiusattu tai oletko ollut kiusaajana internetissä? 

Luokitus: elämä

”Jotenkin musta on vaan todella raakaa ajatella että joko oot paljon shoppaileva ja matkusteleva tyyppi, tai salilla 24/7 asuva ja paljon luomuruokaa syövä tyyppi taikka äiti niin menestyt täällä blogi maailmassa, mutta muuten oot ihan OUT etkä kiinnosta ketään.”

Näin kirjoitti Janette blogissaan janettenikki.blogspot.fi ja allekirjoitan tämän täysin. Itsekin monesti postaukset on jäänyt kirjoittelematta siitä syystä koska en tunne sopivani mihinkään genreen. Mikä minä olen? Miten luokittelisin blogini?

#lifestyle

Lifestyle antaa väärää kuvaa mielestäni, sillä sana style edustaa minulle tyylikkyyttä, sellaista kadehdittavaa onnellista tyyliä. Sellaista jossa asunnot on sisustettu valkoisiksi ja kuvista välittyy onnellisuus, mitä se sitten kertoo minusta kun sisustukseni on täysin musta. Mustaa mustan päällä.

#meikkaus

Kyllä minä meikkaankin, mutta en minä niistä kovin kiinnostunut ole, saati näytellä naamaani kuin ihaillen katsokaa kuinka kaunis olen tai meikkini on onnistunut. Hyvänä päivänä jaksan laittaa ripsiväriä niin että ne erkanevat kauniisti, kulmistakin saa ehkä jonkun näköiset. Mutta alustus, pehmustus, korjaus, häivytys… Liian hienosäätöjä vaativia toimia minulle, hermoni kestävät toisinaan eyelinerin käytön ja joskus sekin menee niin päin luomia että luovutan heti.

#kynnet

Kynsiblogia minusta ei olisi pitämään, sillä lapsena aloittamani harrastus nimeltään kynsien näpräys ja pureskelu ovat tehneet sen että kynsiä ei ole juuri ollenkaan, ainakaan niin paljon että niitä voisi esitellä.

Olisihan sitten tietenkin kaikki nämä kalliit hoidot ja palvelut mitä minullekin on yritetty mainostaa, geelikynnet, rakennekynnet.. Ripsipidennyksistä minä pidin, varsinkin kun olen niin laiska pesemään ripsiväriä pois. Mutta raha ratkaisee aina niin paljon.

#sinkku

Sinkkublogikin olisi aikalailla turha, olen sinkku mutta en ehkä sellainen, mitä odotettaisiin 30 ja risat ikäiseltä sinkulta. En metsästä, en saalista, en kahlitse, en itke enkä etsi. Miksi omistaa jotain mitä ilmankin selviää? Vai kuulostanko jo todelliselta vanhalta piialta, koska tähän ei ole ketään prinssiä ilmestynyt niin en minä niitä sammakoitakaan rupea suutelemaan. Ja lopulta se prinssiksikin luultu paljastuu mudassa eläväksi karjuksi.

#sinkkublogi,#asiakaspalvelublogi, #syömishäiriöblogi, #masennusblogi, #ruokablogi, #koirablogi,.. miten olisi hastag minä?

Janeten kirjoituksen voit lukea täältä.

Vanhuus yllätti yksinäisen

Äidinäitini on aina ollut supermamma mielestäni. Olen aina ollut kiitollinen siitä, että hän on vielä lähes nuori muiden isovanhempiin nähden, omatoiminen ja suhteellisen terve ja hyväkuntoinen. Mitä nyt pientä painoa lisääntynyt iän myötä kuten hän itse ilkeämmänkin voisi sanoa..

Kun olin pieni, vietin mieluummin kesäloman hänen luonaan kuin mökillä vanhempieni kanssa, ensimmäinen kesätyöpaikkanikin oli hänen työpaikallaan. Me jaoimme monet yhteiset mielenkiinnon kohteet ja vaikka ikää tuli minullekin lisää, pidin aina huolen siitä että vietin hänen kanssaan paljon aikaa. Kun rupesin seurustelemaan, sekään ei estänyt vierailujani, sinkkuajan saapuessa tosin vierailin hänen luonaan enemmän. Töistä pyysin erikseen vapaata jotta voisin olla pidemmän aikaa hänen luonaan aina melkein kuukausittain, kun rupesin opiskelemaan otin junan alleni ja vietin viikonloppuja hänen luonaan. Työharjoittelun suoritin myös hänen lähellään Salon Seudun Sanomissa, ja silloin jo mietin miltä tuntuisi asua samalla paikkakunnalla hänen kanssaan ja olla entistä lähempänä tätä ihmistä jota niin rakastan ja kaipasin aina kun olin poissa.

Mutta kuten kaikille, vanhuus ei tule yksin ja viimeisen parin vuoden aikana se lause onkin muistuttanut meitä elämästä ja sen tuomista mutkista ja kuopista.  Meille tai Mammalle se tapahtui aivoinfraktin yllättäessä.  Onneksi mitään pahinta ei tapahtunut, ja hän pystyykin rollaattorin avulla kävelemään sekä pää toimii hyvin. Mutta sitten näköön on tullut vikaa ja oikean puolen hahmottaminen sekä oikean käden motoriikka huonontunut.  Korttia pelatessammekin hän laittoi kortit enemmän vasemmalle kuin oikealle puolelle, sekä kortteja katsoessaan hän ei suoraan katsoessaan nähnyt niitä kunnolla, vaan oli etsittävä niitä hieman sivummalta, jotta hahmottaisi ne paremmin.

Miksi se skippokin on niin tylsäksi muuttunut kun ei osaa enää edes kortteja laskea.

Nyt kaksi viikkoa tapauksesta Mamma kotiutettiin, omasta mielestäni liian aikaisin, ja minä lähdin heti seuraavana päivänä Mamman luokse. On niin outoa nähdä se ainainen positiivinen ja selviytyjä, apaattisena ja masentuneena. Mikään ei maistu, mikään ei innosta, mikään ei kiinnosta. Lempiruokaansakin grillattua kalaa hän näykki pari palaa kunnes sanoi olevansa kylläinen.

Ja kyllähän ruokaillessa se välillä muistuttaakin minua osastoajoistani ruokapöydässä, minun ollen nyt vain hoitajana ja mamman potilaana.

Onko pakko syödä?
On
Mutta kun ei maistu ja tämä on pahaa
Sitä sinä halusit kaupasta tuotavan ja jos ei syö niin sitten ei voi syödä lääkkeitäkään koska vatsa menee kipeäksi.
Mutta kun ei maistu
Ei sen tarvitse maistuakaan, se on nyt lääkettä joka ravitsee kehoa kuntoutumaan paremmin.
Tämä ruoan tuputtaminen on nyt selkeä kosto niistä vuosista kun sitä sinulle yritin tuputtaa.

Jo neljän aikoihin illalla odottaa että kotihoidon tuesta tultaisiin lääkkeet antamaan ja hän pääsisi nukkumaan.  Vain pari tuntia nukkumisen menon jälkeen hän herää yöllä siihen, ettei tiedä missä on, ja nyt pari yötä hän on nukkunutkin vieressäni, sillä hän on pelännyt herätä yksin.

Äsken toit lääkkeet ja sitten kaikki oli poissa, ketään ei ollut missään ja olin ihan yksin.

Kuntouttaakin häntä pitäisi mutta nyt toinen jalka on kipeytynyt niin että särkylääkkeitä hän ottaisi kokoajan, ellen häntä valvoisi.  Toisen tuska on niin kova, että on vaikeaa nähdä se aina vahva ihminen edessä itkevänä ja huutaa että minä kidutan häntä ja annan hänen kärsiä.

Mutta kuten hänellekin sanoin, se on pikkuaskelia mentävä päivä kerrallaan, hetkessä asiat ei korjaannu ja vaikka se tuntuu pahalta, on annettava itselle aikaa ja oltava ennen kaikkea kärsivällinen. Tosin kyllä tuolta välistä aina se pieni vitsailija ja positiivinen mamma löytyykin, joka päivä vähän enemmän kuin edellisenä päivänä.  

Noku pieree ni pääsee tän rollaattorin kanssa nopeammin

Hieman  pois lähtiessäni pelotti sillä edellisenä päivänä olimme olleet päivystyksessä jalkakivun vuoksi. Vaikka kuinka yritin taistella mammalle osastopaikkaa, sitä ei löytynyt vaan käteen lyötiin vahvemman kipulääkkeen resepti ja sanottiin, että kotihoito tiivistäisi käyntejään neljään nykyisen kahden sijasta. Ja ettei mamma saisi nukkua yksin otettuaan uutta lääkettä varmuuden vuoksi. Yöt muutenkin sekavana herännyt mamma voisi pahimmassa tapauksessa vaikka kaatua. Ilmoitin saman tien mammalle lääkärin oven sulkeuduttua että heti kun olen kotona saanut asiat järjestykseen tulen takaisin.  

Ja menen monta kertaa uudestaankin jos tarve vaatii, hän on huolehtinut minusta aikoinaan, nyt on minun vuoroni tehdä hänelle samoin.

Home Bazaar – punainen talo oikealla

Sunnuntaina siskoni pyysi minua avukseen hakemaan korituoliinsa uuden päällisen jonka oli tilannut aiemmin netistä, ja joka oli noudettavissa ohjeiden mukaan saunalahdesta punaisesta talosta oikealla. Se mitä oikealta puolelta paljastui, ei todellakaan ollut mitä kuvittelin Luulin että haemme paketin varastosta tai muusta sellaisesta.

Pihaan saapuessani lumouduin siitä kuinka kutsuva paikka oli. Piha oli täynnä pieniä sisustusesineitä, ja niin kauniisti aseteltuna. Edessämme oli vanha punainen puutalo, jonka sisällä loistavat valot kutsuivat meitä astumaan sisään, olimme juuri saapuneet Home Bazar sisustustavarakauppaan.

Lämmin ja kodikas ilma otti meidät vastaan sisään astuessamme, ehkä kodikas siitä hyvästä sillä omistaja itse asui siellä. Emme siskoni kanssa tienneet minne katsoa, sillä joka puolella oli kaikkea kaunista ja sitä oli tiedossa lisää omistajan kutsuessa meidät keittiöönsä glögille mistä paljastui sesongin mukaisia lahjatavaroita. Jos vain kodin ja kaupan voisi ostaa kokonaisuudessaan..

Nyt lähdimme tyhjin käsin mutta lupasimme toisillemme pian tulevamme uudestaan ajan kanssa. Eniten minua jäi kiinnostamaan suolakivi tuikut sillä olen kuullut niin paljon hyvää kristallisuolasta. Kristallisuola toimii luonnollisena ilmanpuhdistajana, jotka sopivat esimerkiksi allergia ja astma oireista kärsiville Ilmaan vapautuvat suolahiukkaset puhdistavat myös ihoa ja ylläpitävät ihon kosteustasapainoa.

Omistaja kertoi meille myös heidän tuovansa tavaransa itse maailmalta, ja siksi heidän liikkeestään löytääkin paljon sellaista mitä muualta ei löydä. Heille on myös tärkeää että kaikki tuotteet ovat ekologisesti ja eettisesti tuotettuja.

Suosittelen sydämellisesti vierailemaan sisustuskaupassa, tiedän ainakin yhden pupun joka varmaan tahtoo että hänet vien tänne. J

Home Bazaarin myymälä on avoinna
to - su klo 10 - 18

Brinkinmäentie 13, 02780 Espoo

Ally Condie - Tarkoitettu

Miltä tuntuisi elää maailmassa, jossa kaikki tulevaisuuteesi liittyvät asiat olisi ennalta tiedossa. Vanhempiesi geenien, asuinympäristön sekä lähipiirin vaikutteet osattaisi laskea koneella niin täydellisesti, että tietäisit mistä pitäisit ja mistä et. Tulevaisuuden ammattisi ja opintosi olisi laskettu tarkkaan, joita varten sinua valmisteltaisiin pienestä iästä asti. Myös tuleva parisi paljastuisi sinulle 17 vuoden iässä, ja 21 vuoden iässä avioliittosopimus solmittaisiin. Kaikki olisi tilastollisesti laskettu, eikä sinun tarvitsi kuin vain olla onnekas kun saat asua Yhteiskunnassa jossa virheitä ja yllätyksiä ei ole, eikä niitä edes sallita. 

Emäntä oikaisee minua lempeästi:” Ette ole onnekkaita Cassia. Yhteiskunnassa ei tarvitse turvautua onneen.” Nyökkään. Tietysti. Olisi pitänyt tajuta olla käyttämättä sellaista vanhentunutta, epätarkkaa sanaa. Nykyään on vain todennäköisyyksiä. Laskelmia siitä, miten oletettavasti jokin tapahtuu.

Kirjan päähenkilö Cassia asuu tulevaisuuden Yhteiskunnassa, ja on juuri täyttänyt 17vuotta ja saamassa tietää tulevan parinsa. Tähän asti Cassia on kuuliaisesti elänyt yhteiskunnan antamien sääntöjen mukaan, Yhteiskunta päättää mitä ihmiset syövät, kuinka pukeutuvat, missä työskentelevät ja missä kuolevat.  Lukija saa kuitenkin jo alussa pienen tunteen, ettei tyttö ole pystynyt täysin tukahduttamaan luomisen, haaveilun ja oman ajattelemisen puoltaan. Ja kun hän näkeekin katsoessaan myöhemmin Yhteiskunnalta saamaltansa mikrokortilta parinsa Xanderin, joka on hänen paras kaverinsa, tietoja, ruudulle ilmestyy eri pojan kuva ja tiedot, hän alkaa kyseenalaistaa enemmän Yhteiskunnan tietoja ja laskelmia. 

Voiko jokin, mikä on väärin, olla totta?

Ruudulle ilmestyneet kasvot eivät nekään ole tytölle tuntemattomat, ruudulle ilmestynyt poika on samassa piirissä elävä Ky, joka on kuitenkin poikkeava, tyyppi kenestä ei koskaan voi tulla toisen ihmisen paria. Poikkeavat ihmiset ovat niitä jotka tai joiden sukulaiset ovat tehneet aikaisemmin jonkinlaisen rikkomuksen, eikä Yhteiskunta voi olla ottamatta huomion sellaista seikkaa, vaikka salliikin heidän asuvan samassa piirissä muiden kanssa. Cassia kiinnostuu mysteerisestä Kysta entistä enemmän, miksi hän on poikkeus ja miksi juuri hänen kasvot ilmestyivät hänen ruudulleen. Oliko kyseessä virhe joita Yhteiskunnassa ei juuri ikinä tapahdu, vai onko kyseessä sittenkin hänen optimaalinen kumppaninsa?

Vaikka samasta aiheesta on tullut monia kirjoja, kuten Nälkäpeli, Outolintu tai muut sellaiset, suosittelen myös tutustumaan tähän kolmiosaiseen kirjasarjaan. Kirja ottaa heti alusta mukaansa ja kuten toiset kirjat, tämä ei kuulosta kovin kaukaa haetulta tai mahdottomalta tulevaisuudelta mielestäni. Nykyajan digitalisaatio, virtualisoituminen, keinoäly sekä muut teknologiseen liittyvät nousevat kehitykset ovat vain hyvää alustusta siitä mistä kirjan Yhteiskunnassa on kyse.

Toisaalta kuitenkin toivon että toisin kuin kirjassa, oma päätösvalta, kyseenalaistaminen sekä niinkin pienet ja yksinkertaiset asiat kuten kirjoitustaito, säilyisivät tulevaisuudessa. Vai mitä itse olet mieltä, onko parempi elää tilastollisesti suunnitellussa tulevaisuudessa vailla mielikuvitusta, vai elää pitäen vielä kiinni omasta päänpäällä olevasta haavekuplastaan ja sen eteen tehtävistä valinnoista.

[Kursivoidut lainaukset kirjasta]

Opiskelun harjoittelua ummikolle

Sellaiselle kuin minä, joka on astellut vain ammattikoulun käytäviä, lukiossa oppiminen voi olla pienoinen shokki. Ja varsinkin aikuislukio jossa tahti on kiivaampi sillä lukiolaisilla on monta kurssia samaa ainetta kolmen vuoden ajan, aikuislukiolaisilla sama aineoppimäärä käydään viidessä kurssissa, joiden pitäisi valmentaa ylioppilaskokeisiin. Onneksi minä en sentään niihin ole tähtäämässä, koska minun opiskelulla ja keskittymishäiriöllä se vaatii täyden keskittymisen ja siinä ei pahemmin muuta elämää saisi olla.

Nyt ymmärrän paremmin lukiolaisia ja pääsykokeisiin lukijoita kuinka paljon siinä on töitä ja vielä kaikki muu elämä pitäisi hoitaa samalla. Onnea on niillä joiden ei tarvitse käydä töissä tai he jotka voivat sulkea muun maailman ulkopuolelleen. Sitä minäkin välillä toivoisin, olisi vain yksi asia mihin keskittyisin ja antaisin täyden panokseni.  

Mutta olen kuitenkin tyytyväinen että (Haisulin tuuppaamana) menin opiskelemaan aikuislukioon, sillä se antaa minulle haasteita ja panostaa minua pitämään kiinni aikatauluista, joilla on tapana minun tilanteessani hieman lipsua..

Eilinen äidinkielentunti oli mielenkiintoinen, opettajana toimii ihminen joka pitää keskustelun tärkeyttä kovassa arvossa, ja enemmänkin keskustellaan erilaisista aiheista kuin käsitellään edessä olevaa pilkku monistetta. Jotenkin minä pidän siitä, tai siis keskustelusta vaikka kyllä minä tahtoisin myös sitä pilkun kertaamista ja kysymyksiä mikä on sivulause ja päälause, ja mikä on rinnasteinen sivulause.

Ensimmäinen pakollinen tehtävä onkin kirjoittaa blogikirjoitus lukemastaan kirjasta, mikä aiheutti keskustelua miten blogi määritellään ja mikä on sopiva merkkipituus (n.250 sanaa) ja miten se tulevissa ylioppilaskirjoituksissa katsottaisiin koska sanamäärä on esseissä 400 – 600 sanaa, mikä mielestäni on aika paljon, sillä journalismiopinnoissa opin tiivistämään, tiivistämään ja tiivistämään pitkiä tekstejäni lyhyemmiksi.

Tosin nyt kun katsoin kirjaisin määrääni, ei se ehkä olekaan niin paljon. Aika äkkiä sitä saa kuitenkin kirjoitettua ties mitä lätinää ja onhan se hyvä että osaa myös tiivistää tekstejä tarvittaessa.

Nyt vastaaminen pariin sähköpostiin ja uppoutuminen pääsykoemateriaaliin, ennen kuin on lähdettävä käsikirurgille ja ruotsin tunnille.

ps. Ihana huomata että teitä lukijoita on siellä vielä!

Voisin käydä välillä maan pinnalla keräämässä ruokaa ja paperia –sillä eihän elämiseen kai muuta tarvita? Voisin kirjoittaa tarinoita, voisin piiloutua ja rakentaa oman maailmani sen sijaan, että yritän muuttaa todellista maailmaa tai elää siinä. [Ally Condie – Perillä]

Johdanto

 Johdanto määrittelee alun, kertoo sen mitä on välissä ja selvittää sen mikä on päätöksenä. Johdanto on kuin esipuhe, se haluaa antaa vastauksen kysymykseen miksi pitäisi kääntää sivua kerta toisensa jälkeen, miksi pitäisi skrollata ruutua vielä alaspäin.

Mutta tämähän ei ole kumpikaan niistä, sillä eihän tämä ole aloitus mistään, pikemminkin väliajan jälkeinen näytös. Väliajan joka on kestänyt liian pitkään että katsomossa on käynyt jo katoa, koska osa kuvitteli että siinä oli esitys, jatkoa ei seuraa. Mutta nyt on taas nostettava esirippu ja kohdattava lavalle lentävät ruusut ja omenat, kuultava aplodit ja buuaukset.

Tuliko jo selväksi että olen jaarittelija? Ja kielikuvailija?

Mitä muuta minä olen? Olen kolmenkympin kriisiä poteva teini-ikäisen näköinen ihminen, joka kävelee enemmänkin sateisia polkuja kuin tanssahtelee sateenkaarella. Yksisarviset ovat harvinaisia tässä tarinassa, krokotiilien kita on todennäköisempi olento joita kohtaamme.

Minua ei ole tehty vaaleanpunaisista vanupalloista joita voisi kuvata päivittäin, meikeistä, hajusteista eikä superfoodie kulhoista. Joten odotettavissa on kielikuvia tunteista, arvosteluja kaiken maailman asioista, kertomuksia asioista jotka minut sytyttävät. Liekin saa leimahtamaan ennen kaikkea kolme -puolueettomasti sanoen - maailman ihaninta ja suloisinta chihuahuaa, kirjat, valokuvaus (jota pitäisi harrastaa enemmän), astiat etenkin iittala, muumit ja opiskelu. Voiko niin sanoa? Enhän minä ole kuin vasta iltalukiossa ja luen pääsykokeisiin, mutta se että opin uutta ja nautin siitä niin paljon että kaivan ruotsinkirjat esiin vapaa-ajallakin, kertoo myös päättäväisyydestäni. Tai no leikitään että sitä on edes hitusen..

Tästä siis tarina alkaa.