Luonut nahkansa elääkseen

Olen enemmän elossa nykyään kuin koskaan ennen. Jos niin voi sanoa. Kävelen pää pystyssä katse kohdistettuna eteeni, hymyilen itsekseni ja välillä jopa voin hypähdellä huomatessani liukkaan kohdan tai vesilätäkön. Vielä jonain sateisena päivänä hankin itselleni kumisaappaat ja hyppään isoimpaan vesilätäkköön mitä löytyy. Ja nauran. En enää välitä mitä ihmiset ajattelevat minusta, ja varmaan herätänkin ajatuksia kulkiessani kadulla omissa ajatuksissani. Olen tullut taas riippuvaiseksi radion/musiikin kuuntelusta ja eilenkin kulkiessani vanhempieni luokse, vastaantulijat saivat kummasteltavaa millaiseksi se nykynuoriso on oikein tullut. Kävelin nimittäin kuin malli catwalkilla konsanaan, musiikin saavuttaessa tietyn kohdan pysähdyin, katsoin taakseni, ja jatkoin matkaani. Samalla hymyilin kuin olisin nähnyt jonkun edessäni jota kohti kävelin. Vaikka minusta onkin tullut kuin yhdessä yössä eri ihminen, tai Lauran sanoin "oikea Mira on palannut", en silti antanut lupaa enkä siltikään olisi antanut lupaani julkaista kuvani Helsingin Sanomissa. Nyt lähti kyllä Helsingin sanomat käräjille. Ainakin mielessäni. Pitääpä kysyä Heikki Kuutilta mitä tässä asiassa voisi tehdä.

Keskittymiskyvyn haussa

En ymmärrä kuinka ihmiset pystyy olla syömättä. Itse omistan ruumiin joka tarvitsee edes jonkun näköistä energiaa kahden-kolmen tunnin välein, jos menee neljään tuntiin tunnen jo tutinaa itsessäni. Onneksi yöt sentään saa nukuttua, aamulla tosin on jo sellainen kärsimätön olo odottaessani aamuviilin valmistumista. Nytkin juon jo lämmintä kaakaota. Aloin ihmettelemään asiaa kun eilen luokkalainen sanoi ettei ole yhtään nälkä, ja ollut kuitenkin tunnilla 3tuntia syömättä niinkuin minäkin ja minun vatsani huusi jo edes jotain. Seuraavaksi kuulin ohimennen koulussa olevan tytön mainitsevan kaverilleen kuinka hän ei syönyt eilen ollenkaan illalla koska ei ehtinyt. Miten syömisen voi unohtaa tai jättää ehtimättä? Itse samalla puuhaan kaikkea muuta mahdollista mutta se energia on saatava. Muistan Arton naurunkin kun yritin paastoa ja jo ensimmäisenä päivänä huusin illalla haluavani McDonaldsiin. Ja sinne sitten mentiinkin. Nopeasti. Eli olen kuoleman oma jos en saa taas parin tunnin päästä ruokaa, onneksi se on lähes mahdotonta. Tai se jää nähtäväks kuinka herkullisia viimeaikoina tappion vetänyt kasvisruoka on. Pitääkin varmaan googlettaa mitä oli couscous. Ihana. Opiskellaan tällä viikolla koulussa taittoa, ja eilen käytiin läpi INDESIG-ohjelmaa ja nyt käydään läpi PHOTOSHOP:ia, mikä on jo tuttu entuudestaan joten keskittyminen on hyvin vaikeaa. Oon niin omaa tutkiskelevaa oppimista tekevä, että en osaa keskittyä perusteista ja asioista kuuntelemiseen. Haluan vaan tehdä. Saakin nähdä mitä mun julkaisusta tulee, kun en ole juurikaan osannut kuunnella. Tai, nyt käydään läpi blurrausta, joten keskittyminen kuunteluun hyvin heikkoa. CHIHU-lehti pienille koirille ja niiden ystäville -julkaisulla taitaa olla siis tosin mielenkiintoinen lopputulos. AJATUS AAMIAINEN - POSITIIVIVARIT Elämä on liian lyhyt siihen, että heräät aamuisin katuvana. Siispä: rakasta ihmisiä, jotka kohtelevat sinua oikein, unohda ne, jotka kohtelevat sinua huonosti ja usko että kaikella on tarkoituksensa. Jos saat mahdollisuuden, tartu siihen. Jos se muuttaa elämääsi, anna sen tapahtua. Kukaan ei luvannut sinulle että elämä olisi helppoa, vain sen, että se olisi elämisen arvoista.

Hallitsematon hamuaminen

Jumalat ohjasivat minua tänään, kuin tietäen minun repsahtavan vääryyteen. Nimittäin bussikuski ajoi harhaan, joka johti epätavalliseen kierrokseen mikä vei minut paikkaan mihin minua ei saisi päästää. Paitsi silloin kun osaan tehdä siellä jotain hyödyllistä. Nimittäin kirjastoon.


Tunnin kuluttua olin kotona painavine laukkuineni ja kirja vielä sylissäni, sillä en osaa lopettaa. Olen kirjastossa kuin lapsi karkkikaupassa. Kaikki pitää saada aivan heti, en osaa odottaa seuraavaan namipäivään. Onneksi olen nopea lukija, ja ainahan kirjojen lainauksen pystyy uusimaan internetin ihmeellisessä maailmassa. 


Prinsessa päiväkirjojen prinsessa Mia kirjoittaa olevansa kuin Kaunottaren ja Hirviön Belle, aina nenä kiinni kirjassa. Hänen tosin päiväkirjassa. Taidan olla sekoitus molempia henkilöitä. Silti tuntuu etten ehdi lukemaan tarpeeksi, enkä kirjoittamaan tarpeeksi päivittäisiä menojani ylös. Lisäksi vielä kun opiskelen lehtijournalismia, olen entistä kriittisempi omia tekstejäni kohtaan, varsinkin päiväkirjamerkintöjä. Katson niitä kuin uutistekstejä, onko jutun kärki selvä, hallitsenko kirjoitusopin. Vaikka päiväkirjan pitäisi kertoa minusta, ei siis olla täydellinen. Vaikka itse täydellinen haluaisin ollakkin. 


Kunpa tenttikirjoja jaksai lukea niin paljon kuin romaaneja. Muutenkin elämäni on kaikkien sekunttien hyödyntämistä. Aamulla ensin kävelen keittiöön käynnistämään vedenkeittimen, jonka jälkeen voin tassutella eteiseen laittamaan eteisen valot päälle ja noukkimaan oven suusta Helsingin Sanomat. Jos on suihkupäivä odotan kunnes vesi on kiehunut ennenkuin suihkuun menen. Sillä luumut on laitettava likoamaan kiehuneeseen veteen.


Suihkusta tultuani tai en siirryn taas laittamaan vedenkeittimen päälle ja samalla matkalla nappaan kaapista mukin itselleni. Veden kiehuessa otan pöydälle viilin, maidon sekä teepussin tiputan kuppiini. Jos luumut eivät ole olleet tarpeeksi pitkään likoamassa siirryn pöytään teemukini kanssa ja luen hesaria, samalla pakaten laukkuani, merkiten muistiinpanoja, meikaten. Jos tee loppuu kesken tai olen valmis ottamaan viilin luen silti helsingin sanomia tai käyn hakemassa vaatteet laatikoista.


Yleensä olen ehtinyt Hesarin lukemaan jo ennenkuin olen syönyt viilini edes puoleenväliin, jonka takia JOUDUN siirtymään kirjanlukemiseen ja kirja kulkee mukana taas sinne minne minäkin, olinpa menossa keittämään lisää teetä tai vaihtamaan vaatteita. (kyllä, aamupalansyömiseni voi kestää jopa tunnin ja sinä aikana juon monta kupillista teetä.) Yleensä jopa kenkiä pukiessani luen vieläkin kirjaa.


Näin sujuu siis lähteminen kouluun, koulumatka ja koulussa oleskelu ei kylläkään erotu mitenkään tästä. Koulussakin olen levittänyt kaiken mahdollisen tekemisen eteeni, jotta asioiden kirjoittaminen ylös tai tekeminen sujuisi nopeammin. Aikataulutan myös koulupäiväni. Joskus sitä toivoisi lisää tunteja päiviin, jotta voisi enemmän kiirehtiä. 


Tunteet menevät sokkeloiden tietä, ikinä ei tiedä mihin kääntyä, joten näin pidän ainakin yllä yleisen elämäni ilman tunteita. Olen järjestelmällinen ja siinä minulla on suora tie mitä kulkea. Kun vain tunteiden tie yhtyisi pian siihen suoraan tiehen eikä katoaisi kokonaan sokkeloon.

Kääntöpuolen nurja puoli

Aloin eilen miettimään mitenköhän muut ihmiset näkee mut koska viihdyn paljon yksin. Työpaikalla, koulussa ym. Toivon ettei kukaan ota henkilökohtaisesti sitä jos en pysähdy juttelemaan, sillä tarkotus ei ole loukata ketään tai etten pitäisi jostain ihmisestä. En vaan osaa olla ihmisten seurassa, tai en ole tottunut siihen että mulla olisi ystäviä. Ja nyt kun mun luo tullaankin juttelemaan, tai uudet ihmiset sanookin hei on mulle uutta. Pelkään myöskin ehkä jäädä seuraan sillä mun pitäisi kai oll avoin ja oma itseni, mut samalla jos olen oma itseni tulee ristiriita. Silloin kukaan ei ainakaan halua olla mun lähellä. Mutta sitten taas sunnuntaina huomasin kuinka paljon mulle merkitsee se, että voin olla oma itseni ja silti mun halutaan olevan siinä seurassa. Mun ystävä halutaan olla, mut halutaan ystäväksi ja seuraan. Olin nimittäin Johannan seurassa vahtimassa lapsia ja vaikka en ollut pitkään aikaan seurassa ollut, varmaankin pelon vuoksi, tunsin oloni vapaaksi. En pelännyt enkä jännittänyt. Ei haitannut vaikka sekoilin sanoissani tai unohdin hetki sitten sanomani asian. Sain pilailla itseni kustannuksella ja mun toiveilla. Sain olla oma itseni. Huominen jännittää sillä mun pitäisi pitää puheviestinnässä houkutteleva puhe kameralle, pitäisi kai vakuuttaa luokkakaverit jostain mun mielipiteestä. Mun näkökulma vaan mielipiteisiin on se ettei mulla ole mielipiteitä, mulla on vain näkemyksiä ja annan muillakin olla omia näkemyksiä. En mä halua "pakottaa" ketään uskomaan mun sanaan ja väitteisiin. Sillä asioillahan on aina kaksi puolta, jos pakottaisin silloinhan taistelisin omia periaatteitani vastaan. Esittäisin jotain mitä minä en ole. Ristiriitaista tämä elämä.

Kainalokaveriksi?

Mitä mä haluan, olla yksin mut en yksinäinen. Kumpa tietäisin. Välillä olen onnellinen yksin mutta samalla katse kiertää etsien sopivaa kainaloa. Varsinkin silloin kun tuntuu ettei yksin jaksa. Olin Empun keikalla perjantaina, ja sanat "jos haluat tietää kuka mä oon, niin tee tilaa sun kainaloon.." jäi pyörimään päähän. Entä jos on löytynyt jo sopiva kainalo, mutta omistaja ei ehkä halua sovittaa mua siihen. Kaipuu vanhaan vai uuteen? Vai onko se oikeaa tunnetta. Etsitään avainta mun sydämeen ja mieleen ja vastauksia ikuisiin kysymyksiin. Mikä tuntemani tunne onkaan se aito?