Lankahysteria

”Jokos mennään jonottamaan?”

Alkuviikon lehdessä, oli ilmoitus joka sai Mamman innostumaan. Lankoja tarjouksessa 1e/kerä, 5per asiakas! Ja se tarjous on tänään. Nyt kun minä olen täällä, saisimme tuotua 10kerää eli kilon kotiin, jos vain värit ovat hyvät. Ja ovella olisi oltava ajoissa ennen avautumista.

Tämän kuullessani näin kyynärpääni ja vikkelät jalkani luovimassa tieni läpi mummolauman joka jonottaisi ovien aukeamista kuin nuoriso Justin Bieberin lippuja. Ovien avautuessa heittäytyisimme kukin parhaiten näkemällämme tavalla sisään, kukaan ei säästyisi rollaattorien ja kainalokeppien iskuilta. Ilmassa ei soisi linnunlaulu vain kirosanojen soinnut jokaisen yrittäessä olla ensimmäinen. Jos olisimme piirroshahmoja, joku olisi jäänyt jalkoihin renkaan jäljet selkeästi selässään.

”Mä arvasin et siellä on ämmälauma oven takana!”

Ja niin olimme mekin, kymmentä vaille yhdeksän, emmekä olleet ensimmäisiä. (Ou jeah Cami, me jonotimme kaupan oven takana avautumista!)  Ihmeen kiivaita nämä kutojamummot, yksikin yritti meitä jonoon saada saapumisjärjestyksessä. Kyllä teki mieli hypätä kiivaasti ovien auetessa sisään ja tunkea lankojen luokse. Siihen tosin olisi vaadittu että olisin tiennyt niiden sijainnin.

Viimeisen kilon taisimme viedäkin, ei siellä sen suurempia eriä Nalle-lankaa ollut. Kauniin vaaleanvihreä on tuo väri, vieläkin pähkäillään miten sitä kutsuisi. Mamma pitää sitä limenä, minä ehkä hiukan minttuna? Mamman silmiin (tai väritietämykseen :D) nyt ei kuitenkaan liiaksi kannattaisi uskoa, piti vaaleansinistä sytkäriä lilana.

Nyt sitten lepäillään loppu ilta, pieni iltalenkki jossain vaiheessa kunhan omenataskut on ensin syöty ja kahvit juotu.

Inhottavaa kun tämä oma olo verottaa vierailua, kokoajan minäkin olen makaamassa. Tulisi flunssat ja väsymys talvella, ei silloin kun aurinko paistaa. Vuohesaaressa olisi kiva käydä, ja sienimetsäkin houkuttaisi, vaikka en sieniä tunnistakaan. Sienihimoon helpottaa tosin Mamman naapurin juuri äsken tuomat herkkutatit, ties mitä niille keksimmekään tehdä!

Nirppanokka nettitikku

Taas, tai oikeastaan vihdoinkin, Mamman luona Salossa. Tarkoitus oli tulla tänne markkinoiden aikaan, ja jos olisin edes vilkaissut suurta ja mahtavaa googlen tietoutta tässä asiassa, ei olisi itselläni mennyt kuukaudet sekaisin. Ja eikä Mamma oli katsonut minua kuin tärähtänyttä. ”No ei nyt syysmarkkinat elokuun lopussa ole!” Niin, vasta sitten kuukauden päästä.. Ja Mammaltakaan en oikeaa tietoa saanut kun pidin tulemiseni salassa. Pikkasen kyllä ihmettelinkin miksei se iltapuheluissa yhtään touhottanut markkinoista. Olisihan eilen ollut iltatori mutta uusi tangokuningas ei meitä sinne houkutellut, ainoastaan lähi grilli houkutteli meidät hakemaan sieltä ruokaa.

”Välilä tulee niin kamala mieliteko ranskanperunoihin!”

Toisaalta jos olisin tiennyt markkinoiden oikean ajankohdan, en olisi täällä nyt. Vaikka ehkä en markkinoiden aikaan enää pääsekään, on täällä aina niin ihanaa. Kunpa voisin tuoda sen tunteen näytölle, mitä tunsin kun olin päässyt viimeisestä tunnelista ulos, ja viimeinen suora häämötti. Jalkakin taisi painaa kaasupoljinta hieman kovemmin, niin kiire koko kropallani oli tulla sinne missä onni vain kasvaa.

Nyt siis olen täällä, nettiyhteyteni takkuillessa viiden sekunnin välein. Ajatuksenahan oli hakea uusia työpaikkoja urakalla ja kirjoitella enemmän, mutta unohdinpa kuinka huono yhteys täällä on. Miten kaupunkialueella voi verkko reistailla? Snobeileeko yhteyteni näin maaseudulla? Tosin eihän tämä maaseutua ole, melkein Salon keskustaa.  

No mutta huonoine yhteyksineni olen täällä, flunssaisena. Luulin eilen, että jo viikon kestänyt kuumeinen olo olisi kukistettu mutta se tarttui minua kiinni repäisevällä otteella tullessamme kaupasta tänään kotiin. Ehkä ei eiliset iltalenkitkään viluisena auttanut asiassa. Mutta olipavathan (onko tuo edes sana?) koirat väsyneitä illalla niin monien kävelyiden jälkeen. Saunakin jäi nyt meiltä väliin kun en viitsinyt riskeerata liikaa.

Saunan jälkeen Mamma sitten himoitsi taas ranskalaisia, joten lähdin hakemaan Hesburgerista meille päivällistä. Kanafileiden poistuttua valikoimasta, houkuttelin Mamman kokeilemaan fish&chips –annosta johon hän rakastui täysin. Jaksaa vieläkin ylistää sitä. Ihana, joku mistä Mamma ei valita! :D

Skippo tilanne: Mira johtaa 4-3

Ilmaista iloa

Ne jotka tuntevat minut, tai lukivat viime vuoden Elmerijahdista, tietävät minun olevan kaiken ”ilmaiskrääsän” ja kylkiäisten perään. Oli se sitten hammastahna näyte tai koiranruoka pussi, minun käteni on ensimmäisenä ojossa. Jotkut ystävistäni ja tutuistani ovat ehkä joskus nolostuneetkin minun rynnätessä ilmaistiskin luo kuin ohjus. Jos näistä ilmoitettaisiin yleisillä ilmoitustauluilla, järjestäisin varmaan työvuoronikin niiden mukaan. (Jos olen tässä väärässä ja yleinen ilmoitustaulu on, ilmoitusta minulle heti!) Messut aiheuttavat minulle kullan kimalluksen silmiin ja näen vain mahdolliset ilmaistuotteet. Jos olisin kaikkiruokainen, maistiaiskojutkin olisi kova huuto. Tosin opiskellessani Helsingissä, muistan aina päivän päätteeksi kiertäneeni Kampin K-Supermarketin perjantaisin, ja siinä se iltapäivän ruokani olikin.

Eikä tämä kylkiäisrieha lopu vain näihin tuotteisiin, jos tuotteen eteen pitää tehdä jotain, kuten leikata ja liimata viivakoodeja –minä teen sen. No minä olen ostanut kalliimpaa vessapaperia, tilannut lehtiä äidilleni ja siskolleni ja käynyt apteekissa vain kävelemässä. Eli kylkiäissatoani viimeajoilta olkaapa hyvä.

::Lambi rewards keräily::

::GUESS Belton -laukku - äidille tilattu Iiris lehden tilaajalahja::

::GUESS Maisy laukku - siskolle tilattu Gloria lehden tilaajalahja::

ps. Kiitos kamalasti ihanista kommenteista, joita sain viime postaukseeni. Tätä juuri haluankin teksteilläni, että ne herättävät mielipiteitä ja saavat ihmiset puhumaan! Tällainen aihe aina jakaa mielipiteitä ja se on hyvä että siitä käydään keskustelua. Haisulin kanssa saimme pitkän keskustelun aikaiseksi kyseisestä tekstistä perjantaina, ja Camikin yhtyi siihen omassa blogissaan. Ja mikään näistä ei ole täysin sama kuin omani, se vain herättää monen muotoisia sanoja. Mutta siis kiitos lukijoilleni, te olettekin siellä vaikka olen jo luullut lukemien huijanneen minua.

Kauneudesta kateus

Luulisi että aikuisikään mennessä, ne vanhat tunteet ja uskomukset yläasteajoilta olisi jo kaukana. Mutta ei, ne samat toteamukset iskevät pitkään ja lujaa päin naamaa. Vain kauniit pärjäävät.

Yläasteellahan se oli jo tuttua, kauniit saavat kaiken, hyvät arvosanat, ystävät, -onnellisuuden. Kauniit klikit ja yksittäiset henkilöt määräävät miten kuuluu puhua, pukeutua ja elää. He saavat päättää millainen ihminen sinä olet, ja miten sinä tulet vaikuttamaan maailmaan. Miten sinä menestyt, ja miten sinusta pidetään. He päättävät oletko sinä oikeanlainen vai totally out.

Viime aikoina, tai ainakin viime päivinä pieni (pyöreä) peikko on vallannut mieleni. Se ei ole mikä tahansa peikko, vaan se tietyn värinen –vihreä. Kateus on rantautunut mieleeni ja sitä myöten olemukseeni. Jokainen varpaanikin tuntee sen, sen ärsytyksen, surun ja suuttumuksen. Ja kaikki kietoutuu siitä syystä ympäri minua, koska en ole kaunis. En ole tarpeeksi kaunis tämän maailman vaatimuksiin, sillä vain kauniit pärjäävät.

Jos olet kaunis sinusta pidetään, jos elät täydellistä chicklit –elämää, sinusta ollaan kiinnostuneita. Jos vielä avaat kantesi koko maailmalle sinä pääset pitkälle, saat loistavan tulevaisuuden –täysin tyhjästä. Näkeekö jo pitkälle kateuteni kohteen? Muotiblogistit. Nuo kauniit, aikuisiän suositut. Heillä sanojensa painotus on muodissa ja he tahtomattaankin määräävät uudet vaikutteet. Heillä on enemmän sanavaltaa ja vaikuttavat ihmistenmielipiteisiin paremmin kuin aamupäivän lehdet. Muoti ja kauneus on in tässä maailmassa jossa paetaan todellisuutta.

Minulla ei ole mitään heitä vastaan, älkää ottako tätä näin. Minä olen vain, no erittäin kateellinen. Kirjoittaminen on aina ollut lähellä sydäntäni, ja jos saisin tehdä sitä elääkseni, eläisin unelmaani. Ja kun huomaan jonkun toisen tekevän niin, heijastan sen heti puutteisiini. Jos vain olisin syntynyt Lumikkina kääpiön sijaan, tai edes saanut puolet siitä kauneudesta jota siskollani on.

Onko kauneus nykyään merkki siitä, että tulee elämään unelmaa? Vaikka se olisikin jonkun toisen.

Ennakoitu syyllisyys

Saadessani eilen tiedon että tämän päivän päivävuoro vaihtuisi aamuvuoroon, olin innoissani. Ensiksi tulisin olemaan lempiosastollani eli leipäosastolla, ja toisekseen aikainen aamu meinaisi myös aikaista poistumista työpaikalta. Kevyiden kantamustenkin osalta päivä tulisi olemaan kipeälle ranteelle helpompi. Ja kuten minut tuntevat tietävät, onnistuin illan aikana suunnittelemaan kokonaisen työpäivän jo valmiiksi. Mutta olisihan minun pitänyt oppia jo, että kun on kyse meidän työpaikasta, asiat eivät koskaan mene niin kuin pitäisi..

Olin ajatellut, että koska työpaikalla on puhuttu paljon tehoista ja tunneista, lähtisin aikaisemmin jos siihen olisi mahdollisuus. Pomo näytti minulle vihreää valoa tämän suunnitelman osalta, ja aamukuormaa katsoessani tiesin että se olisi jo ennen yhtä purettu. Kunhan olisin saanut tauotukset ja kuormat purettua olisin vapaa. Fiksuna tyttönähän minä sitten ajattelin etten pidä ruokataukoa, jos (ja kun!) kuitenkin pääsen aikaisemmin. Olisihan sekin pitänyt tietää että ei tässä tytössä tähänkään mennessä mitään fiksua ole ollut.. Ja että juuri silloin kun kaivattaisiin muurahaisjoukkoa, kentällä on korkeintaan etanat.

Lopulta lähdin töistä puoli kaksi ja kiukkuisena että meinasin olin peruuttaa autollani tuttuni päälle, ja siinä samassa kiukku vaihtui syyllisyydeksi. Ja kuka oli syyllinen, minä itse. Minä itse olin asettanut päivän tiettyihin pisteisiin ja minä itse menin pettymään kun pallo ei osunutkaan niiden kohdalle. Turha minun oli muita syyttää jos he olivat vielä purkamassa yhtä kärryä siinä ajassa kun minä olin kaksi, turha minun on hermostua siitä jos minun on mentävä kassalle kun toisella on vessahätä. Ja kun syyllisyys sai otteen minusta, tunsin syyllisyyttä kaikesta. Rafin ripulista, siitä etten ollut keittänyt äidille kananmunaa valmiiksi eilen, siitä että maa on pyöreä eikä litteä..

En ole koskaan osannut asettaa syyllisen rooliin ketään muuta kuin itseäni, sillä näen aina kaiken heijastuksena omista toimistani ja odotuksistani. En osaa ottaa vastaan tapahtumia, joita ei ole ennalta määrätty tapahtuvan. Ja silloin isken sen itseäni vasten, olisihan minun pitänyt tietää.

Mitä mieltä te olette, pitäisikö minun jo tässä iässä opetella syyttelemään muita, vai onko parempi että itse kannan syyllisyyden miekkaa?

Aistin muistot

Se tuli itselleni taas aivan huomaamatta, kuin puskista joku sanoisi. Nimittäin vuodenajan vaihtuminen. Vaikka kuinka haluaisin ajatella, että vielä on kesää jäljellä, tuntuu tuuli silti viileämmältä ja ajovalot näyttävät loistavan kirkkaammin illan hämärää vasten. On ne hellemekotkin laitettava sinne kaapin perälle. Omasta mielestäni syksyn tuntuu jo tuoksusta, huomaako joku muukin sen? Ilma tuoksuu kostean viileälle ja samalla jollekin uudelle.

Itselläni se tuoksu tuo mieleeni riparin jälkeisen ajan ja viimeisen peruskouluvuoden alun. Viikonlopun Iltasanomat kirjoitti ysiluokan olevan koululaiselle rankin, ja ainakin itselleni se oli. Menin läpi monien muutoksien kun päätinkin liittyä siihen ryhmään jota ei kiusattaisi vaan olisi cool, siihen joka kuuluisi muihin. Ensimmäiset suudelmat, kännikokeilut ja tupakan maistelut. Oman elämänsä värittäminen tarinoilla, jotta itsestään tulisi kiinnostavampi. Oi kultainen nuoruus, minkä kaiken muuttaisinkaan jos voisin. Silloin minusta kuoriutui jonkin lainen kameolontti Tein, pukeuduin, puhuin miten minun odotettiinkin, ulkoiset paineet olivat minulle aivan liian kovat.

Nykyään uskallan onneksi seisoa enemmän omien mielipiteideni takana, uskallan pukeutua vaatteeseen mitä ystäväni voi inhota, vaikka tuntuuhan se vielä kapinoinnilta systeemiä vastaan. Jos joku muukaan ei pidä siitä niin eihän sitten minunkaan. Mutta enhän minäkään tosin pidä kaikista muodin yms saralta, mitkä voivat taas olla pinnalla. Ennen ajattelin itseni olevan outo kun mielipiteeni erosivat muista, nyt vasta tiedän ja tunnen, että se liittyy vahvuuteen. Vahvuuteen kuulla oma äänensä ja puhua sillä, kuiskaamatta.

Herääkö muille muistoja vuodenaikojen tuoksuista? 

Synnynnäinen tehtävä

Moni on ehkä mieltänyt että julkisessa asiakaspalvelussa kuten kaupan kassalla, ollaan töissä vain väliaikaisesti. Ehkä juuri se aika kun opiskellaan oikeaa työtä varten, opiskellaan jotta pääsisi pois siitä paskaduunista. Mutta entä sitten kun olen jo lähemmäs kolmeakymmentä oleva nuori ja enkä opiskele, meinaako se muiden silmissä sitä että olen luovuttanut? Että olisin kyvytön tekemään muuta, tai ehkä jopa vajaasti oppinut. Tekeekö se minusta tyhmän jos olen istunut kaupan kassalla jo vuosia opiskelun jälkeen ja enkä ole mihinkään lähtenyt? Kuulunko minäkin sitten niihin ihmisiin jotka kokevat yleisen asiakaspalvelu työn ’ei oikeana työnä’ koska mietin tällaisia. Koska ei ole tahdosta eikä halusta kiinni, etten kaipaisi myös muuta.

Vuosia sitten työnhaku oli erilaista, kokemuksia ei juurikaan vaadittu ja suhteillakin pääsi helposti töihin joita ei edes osannut. Jokaiseen työpaikkaan johon hain, sain haastattelu kutsun ja usein myös sain paikan. Enkä edes ollut niin innokas työnhakija, hain vain niihin jotka oikeasti kiinnostivat.

Nykyään taas vaaditaan ties mitä tutkintoja aina yliopistotutkinnosta hygieniapassiin asti. Työpaikka ei enää arvosta kykyjäsi, niitä vaaditaan. Miten erottua tuhannesten hakemusten joukosta, kun jokaisen hakemuksen pitää olla virallinen. Nimi, osoite, koulutus. Missä sinä pääset hymyinesi ja oikeiden oivallustesi kanssa näyttämään? Mistä lauseesta tunnistetaan se ettet ole juoppo ja väkivaltainen tai epälojaali yritykselle, mikä on oikea piste kuvastamaan sitä että olet ainakin haastattelun arvoinen. Onko enää ihmisiä jotka on kuin työhönsä syntyneitä tai työhön tehtyjä?

Kuten seurustelussakin, harvemmin kuuluu sanottavan että olen syntynyt sinua varten, pikemminkin sanotaan, että olemme tehty toisiamme varten.

Olemmeko enää missään synnynnäisiä, vai synnymmekö tehtäväksi?

Energian kulutusta

Enhän minä viikko sitten lauantaina ollutkaan palvelutiskillä, työkaveri sanoi tekevänsä sen joten minun iltani pelastui. Olin jo piirrellyt kauhukuvia itsestäni juoksemassa tiskiltä uunin ja pakastimen välillä ja kuunnellen kuinka asiakkaat valittavat kalojen päiväyksistä. Kauhukuvissani minä olin myös unohtanut pestä käteni ja pukea kumihanskat, ja kynsien alta näkyi kasvavan ruohoa.

Lisäksi minua väsytti aivan kamalasti.

Seuraavan viikon aloitin taas vauhdikkaasti, työkaveri naureskelikin että ”Mira on taas vauhdissa”, kun tyhjiä pakkauslaatikoita alkoi ilmestyä hyllyjen väliin. Ja vielä sillekin, kun olin niin tuskastunut siitä, etten osannut päättää mihin välikköön menen siivoamaan.

Kukaan ei saa minua tänään kiinni, minä viuhun kuin myrskytuuli! ©Pikku Myy

Kunpa nämä energiapurkaukset toteutuisivat myös kotona. Siellä minä olen taas viime aikoina linnoittautunut sohvalle katsomaan Greyn Anatomiaa.

Viime viikko meni siis yhtenä hujauksena joko juosten tai vain maaten. Mitään oleellista ei tullut tehtyä mutta johonkin kummaan sekin aika meni. Rafi tosin oli yökylähoidossa siskoni luona, ja taisi molemmat pojat nauttia. Tikru teki Rafille ruokaa aina siskoni silmän välttäessä, ja saihan tuo adhd koira myös murustella pitsan reunaa. Misakin nautti hiljaisuudesta kotona, kunhan kukaan ei vain kerro sille mistä herkuista jäi paitsi.. Hoito onnistui siis hyvin mitä nyt Rafi näykkäsi Tikrua nenästä, mutta oppiipahan lapsi olemaan tunkematta naamaansa toisen naamaan. Voikohan tuota vaikeammin sanoa?

”Ehkä se puri minua kun minä olen tämän värinen.”

Tämä viikko jos mentäisiin rauhallisimmissa merkeissä, tai no ainakin niissä että onnistuisin tekemään jotain hyödyllistä. Kuten vaikka kirjoittamaan, ja käyttämään enemmän kesävaatteita. Sehän on hyödyllistä?

Kaikkialla toitotetaan kuinka syksy tekee tuloaan mutta meillä siihen ei vielä ryhdytä. Niin kuin sitä lauletaankin vielä on kesää jäljellä..