Saadessani eilen tiedon että tämän päivän päivävuoro
vaihtuisi aamuvuoroon, olin innoissani. Ensiksi tulisin olemaan
lempiosastollani eli leipäosastolla, ja toisekseen aikainen aamu meinaisi myös
aikaista poistumista työpaikalta. Kevyiden kantamustenkin osalta päivä tulisi
olemaan kipeälle ranteelle helpompi. Ja kuten minut tuntevat tietävät,
onnistuin illan aikana suunnittelemaan kokonaisen työpäivän jo valmiiksi. Mutta
olisihan minun pitänyt oppia jo, että kun on kyse meidän työpaikasta, asiat
eivät koskaan mene niin kuin pitäisi..
Olin ajatellut, että koska työpaikalla on puhuttu
paljon tehoista ja tunneista, lähtisin aikaisemmin jos siihen olisi
mahdollisuus. Pomo näytti minulle vihreää valoa tämän suunnitelman osalta, ja
aamukuormaa katsoessani tiesin että se olisi jo ennen yhtä purettu. Kunhan
olisin saanut tauotukset ja kuormat purettua olisin vapaa. Fiksuna tyttönähän
minä sitten ajattelin etten pidä ruokataukoa, jos (ja kun!) kuitenkin pääsen aikaisemmin. Olisihan sekin pitänyt
tietää että ei tässä tytössä tähänkään mennessä mitään fiksua ole ollut.. Ja
että juuri silloin kun kaivattaisiin muurahaisjoukkoa, kentällä on korkeintaan
etanat.
Lopulta lähdin töistä puoli kaksi ja kiukkuisena
että meinasin olin peruuttaa autollani tuttuni päälle, ja siinä samassa kiukku
vaihtui syyllisyydeksi. Ja kuka oli syyllinen, minä itse. Minä itse olin
asettanut päivän tiettyihin pisteisiin ja minä itse menin pettymään kun pallo
ei osunutkaan niiden kohdalle. Turha minun oli muita syyttää jos he olivat
vielä purkamassa yhtä kärryä siinä ajassa kun minä olin kaksi, turha minun on
hermostua siitä jos minun on mentävä kassalle kun toisella on vessahätä. Ja kun
syyllisyys sai otteen minusta, tunsin syyllisyyttä kaikesta. Rafin ripulista,
siitä etten ollut keittänyt äidille kananmunaa valmiiksi eilen, siitä että maa
on pyöreä eikä litteä..
En ole koskaan osannut asettaa syyllisen rooliin
ketään muuta kuin itseäni, sillä näen aina kaiken heijastuksena omista
toimistani ja odotuksistani. En osaa ottaa vastaan tapahtumia, joita ei ole
ennalta määrätty tapahtuvan. Ja silloin isken sen itseäni vasten, olisihan minun pitänyt tietää.
Mitä mieltä te olette, pitäisikö minun jo tässä
iässä opetella syyttelemään muita, vai onko parempi että itse kannan
syyllisyyden miekkaa?
