Moni on ehkä mieltänyt että julkisessa
asiakaspalvelussa kuten kaupan kassalla, ollaan töissä vain väliaikaisesti.
Ehkä juuri se aika kun opiskellaan oikeaa
työtä varten, opiskellaan jotta pääsisi pois siitä paskaduunista. Mutta entä sitten kun olen jo lähemmäs kolmeakymmentä
oleva nuori ja enkä opiskele, meinaako se muiden silmissä sitä että olen
luovuttanut? Että olisin kyvytön tekemään muuta, tai ehkä jopa vajaasti
oppinut. Tekeekö se minusta tyhmän jos olen istunut kaupan kassalla jo vuosia
opiskelun jälkeen ja enkä ole mihinkään lähtenyt? Kuulunko minäkin sitten
niihin ihmisiin jotka kokevat yleisen asiakaspalvelu työn ’ei oikeana työnä’
koska mietin tällaisia. Koska ei ole tahdosta eikä halusta kiinni, etten
kaipaisi myös muuta.
Vuosia sitten työnhaku oli erilaista, kokemuksia
ei juurikaan vaadittu ja suhteillakin pääsi helposti töihin joita ei edes
osannut. Jokaiseen työpaikkaan johon hain, sain haastattelu kutsun ja usein
myös sain paikan. Enkä edes ollut niin innokas työnhakija, hain vain niihin
jotka oikeasti kiinnostivat.
Nykyään taas vaaditaan ties mitä tutkintoja aina
yliopistotutkinnosta hygieniapassiin asti. Työpaikka ei enää arvosta kykyjäsi,
niitä vaaditaan. Miten erottua tuhannesten hakemusten joukosta, kun jokaisen
hakemuksen pitää olla virallinen. Nimi, osoite, koulutus. Missä sinä pääset
hymyinesi ja oikeiden oivallustesi kanssa näyttämään? Mistä lauseesta
tunnistetaan se ettet ole juoppo ja väkivaltainen tai epälojaali yritykselle,
mikä on oikea piste kuvastamaan sitä että olet ainakin haastattelun arvoinen.
Onko enää ihmisiä jotka on kuin työhönsä syntyneitä tai työhön tehtyjä?
Kuten seurustelussakin, harvemmin kuuluu
sanottavan että olen syntynyt sinua varten, pikemminkin sanotaan, että olemme
tehty toisiamme varten.
Olemmeko enää missään synnynnäisiä, vai synnymmekö
tehtäväksi?
