Lumeen hautautuminen

Kirjoittaminen vaatii oikean mielentilan, oikean hetken, oikean lauseen alkaakseen.

Viimeaikoina näitä hetkiä on kadonnut tuulen ja tunteiden mukana, ja olen kulkenut enemmän sumun keskellä odottaen valon pilkahdusta joka ei koskaan edes välähdä. Sitten toiset päivät olen ollut niin valon vallassa etten ole tajunnut vetäydyä pieneenkään suojaan, ja lopulta polttanut itseni.

Olen ollut enemmmän turvonnut naamasta kuin imenyt poskiani, ja silmäni ovat olleet paikoin punaisemmat kuin aikoihin. Ja koska päätin jo kerran, etten kirjoita tunteistani enää kun vaivun itseinhon valtaan, on kirjoittaminen jäänyt.

Mutta täällä olen, toiset päivät ovat parempia kuin toiset, aamut helpompia kuin illat, ja toivottavasti pian taas tasajaloin maassa. Minä olen vain ihminen, joka tuntee liian paljon, liian nopeasti ja liian suuresti, pitäisi oppia että tunteiden osalta nopeammin pudotaan kun noustaan.

Vai pitäisitkö sittenkin kääntää kelkkani, kertoa että olen ajatellut sitä enemmän kuin kerran, ja kuinka toivoisi, että toisetkin asiat tippuisivat niin nopeasti kuin ovat nousseetkin.

Ei, jätetään mielummin synkkyyden merkit syksyn myrskyihin ja annetaan niiden hautautua syvälle lumimassan alle, jossa ne jäätyvät ja kuolevat. Niinkuin bacteerit yleensäkin. 

Myötätuntoinen varis

Papukaija on niitä harvoja (tai ehkä ainoita) eläimiä jotka osaavat puhua. Siis ymmärrettävällä tavalla. Puhuuhan koiratkin katseellaan, delfiinit ääntelyllä, kissat kehräämällä jne.

Joten ei sitä ensimmäiseksi lenkillä kuullessaan sanan prrrrrkele tulevan variksen suusta. Mutta sieltä se tuli. Oikeen kunnon kurkkuäänellä.

Tosin se ehkä mielentilani on voinut vaikuttaa myös siihen mitä kuulin. Autotkin tuntuivat päästelevän ärräpäitä kokoajan.

No, ties vaikka huomenna koiratkin viheltelisivät.