Vaaleanpunaisia sanoja

Voi luoja ja voi perhanan perhoset.

Onhan tässä pitänyt kirjoitella jo aikoja sitten mutta jostain kumman syystä ajatukset on harhailleet omiaan viime päivinä. Töissä olen vuorovastaavan silmien alla (ja naurun aiheena) kiukutellut kun kesken tekstiviestin on lähdettävä kassalle juoksemaan. Voi minäkin osaan tehdä tuhmia töissä!

Mutta palataanpa alku viikkoon ja silloiseen jännitykseen. Perhoset olivat jo aikapäiviä sitten muuttuneet sudenkorennoiksi tai isoiksi linnuiksi, sillä tiistaiksi minulla oli Nipsun kanssa sovittuna treffit. Kävimme kahvilla, tai no kaakaolla ja teellä, ja miten ihmeessä joku tapaaminen tuntua täysin luonnolliselta? Ja en ollut tajunnutkaan kuinka pitkä hän on, tai minä lyhyt, pääni ylettää juuri ja juuri kainaloon!

En ole uusien ihmisten kanssa koskaan uskaltanut olla oma itseni, vaan olen yrittänyt muovata itseni siihen muottiin mikä toinen minun haluaa olevan tai olettaa, vaan nyt olin niin hermona etten osannut esittääkkään mitään. Höpötin ja hölötin kaikennäköistä, ja ehkä sammakoitakin pääsi suusta, mutta tämä ihminen piti minusta, ja se näkyi. Mikä on minulle hyvn outoa koska se olen yleensä minä joka tekee aloitteet suhteiden suhteen.

Tiistain jälkeen työt veivät illat kokonaan, tai no Nipsulla sillä minä olin onnistunut keskiviikkona venäyttämään ranteeni harjoitellessani käsillä seisontaa. Ehkä pitäisi keskittyä siihen mitä tekee eikä antaa ajatusten harhailla? Mitään ei ainakaan myönnetä.

Viikon aikana kuitenkin viestit vaihtuivat tiuhaan tahtiin ja perjantaina käytin Tikrua hyväkseni ja käytiin asioimassa Gigantissa. Onneksi Tikru on vielä niin nuori että vain elokuva kelpasi, Nikon kanssa varmaan mukaan olisi tarttunut tietokone yms. Mutta ihan mahtava leffa ostettiinkin, Lego elokuva! Ai suosittelen kaikille, ainakin meille jotka legoilla pienenä turhailivat kun mitään ei osannut tehdä. Tuon elokuvan jälkeen olisin ainakin yrittänyt.

Mutta eilen sitten meillä oli Nipsun kanssa treffit nro 2. Ja niitä olinkin jännittänyt niin että eilen sainkin monelta ystävältäni ”Miten meni??” alkavan viestin. Kävin vielä näyttämässä itseäni töissäkin nahkahameineni että kelpaanko.

Vieläkin on vaikea uskoa että minä oikeasti kelpaan. Juuri hänelle, niin samalaiselle kuin minä, Tuutikki sanoisi että kuin sinulle tehty. Pitkä, ei vietä viikonloppuja juurikaan ulkona vaan mielummin sisällä elokuvan ääressä. Siis mitä, onko tällaisiä olemassa? Ja vieläkin vapaana? Tai no toivottavasti ei enää. ;)

  

Viisas kysyy, tyhmä vastaa

Koska viime kysymys&vastaus –postaus jäi osalta vastauksineen tietokoneeni syöveriin, (ok, unohdin sen ja  osa vaati liikaa aivotyöskentelyä) ajattelinkin toteuttaa tämän uudestaan. Joten kysymyksiä tulemaan, vastailen parhaani mukaan. Ja olisi kiva saada muitakin kysymyksiä kuin syömisvammailuuni liittyen. 

Nipsu

Arvatkaapa mitä? Minulle on sattunut jotain niin kliseistä, että luulin sen tapahtuvan vain muille. Olen tavannut jonkun työn kautta. Siis miehen, pojan, miten sitä kutsutaankaan. Olkoon hän vaikka näin perinteisesti muumiuttaen Nipsu. Mikä onkin aika osuva nimi, sillä hänkin pitää kissanpennuista, hänellä on niitä nimittäin kolme.

Noh, miten tämä sitten kävi. Aikalailla ajan ja vitsien heiton merkeissä. Joskus hiljasena hetkenä alettiin enemmän juttelemaan, ja aloin enemmän kiinnittää huomiota häneen. Väsyneenä heitin monesti vitsejä että pakkaisi minut kassiinsa ja kantaisi mukanaan, mutta kuten asiakaspalvelu tehtävässä työskentelevä tietää, ikinä ei voi tietää onko toisen reaktio aito vai vain kohteliaisuus. Varsinkin kun toinenkin työskentelee asiakaspalvelualalla.

Ja kuinkas sitten kävikään. Maanantaina (taas väsyneenä) juttelumme meni näin:

”Uskallat sitten vielä kauppaan tulla?”

- Just ja just, näin heränneenä

”Eiku meinasin et ku mä aina oon tunkemas sun kassiin mukaan”

- No ei se nyt haittais.. Mikä muuten sun nimi on?

Ja siitä se lähti. Hän hakkeroi minut pelkän etunimen perusteella Facebookista ja nyt olemme jutelleet siellä ummet ja lammet. Vaikka Tinder pettymys vielä kalvaa mieltä, tämä ei jotenkin tunnu niin pelottavalta, sillä hän on tosiaan nähnyt minut ties millaisena töissä. Tämä oli tällainen spontaani tapaaminen, eivätkö ne ehkä olekin aidompia?

No ei tiedä mitä siis eteen astuu ja tapahtuu, mutta mennään nyt pikku Myyn askelissa kohti uusia asioita.

Kivusta onnellinen

Sirkus oli ihanaa. Miksi ihmeessä koskaan lopetin? Mitä siitä vaikka vasen kylki onkin arka, ja olen saanut hierrettyä ihoni rikki jaloista että käsistä, mutta kipu ei ole koskaan tuntunut näin hyvältä!

Minua jännitti todella paljon uudet kasvot, mutta ohjaajamme oli niin pirteä ja mukaansatempaava, että tuntui kuin olisin ollut jo aiemmin näiden ihmisten kanssa tekemisissä. Eli en siis ollut tuppisuuna laisinkaan.

Alkuun leikimme hippaa lämmittelyksi, josta siirryimmekin jonglööraukseen, mikä nyt ikinä ei ole toiminut minun näpeissäni. Reaktiokyvystä puhumattakaan. Mutta hienosti moni onnistui kolmenkin pallon kanssa, minä olin turhautunut jo kahden kanssa.

Lopulta siirryimme käsillä seisontaan, mikä onnistuu minulta, mutta ei oikein. Sen jo tiesinkin. Laitan selkääni liikaa notkolle enkä seiso kunnolla. Mutta mitäs sitä vanhaa koiraa opettamaan uusia temppuja, käsillä seisonnan oppinut jo viiden vanhana ja siitä lähtien tehnyt sen väärin hartioin. No ehkä sitä oppisi. On vain helpompaa aina kaatua siitä suoraan siltakaartoon, tai sitten kun se taas onnistuu, nyt varmaan katkaisin selkäni.

Puolituntisen harjoittelun jälkeen siirryimme itse asiaan, eli toiselle puolelle kokeilemaan eri välineiden välillä. Sisäinen apinani kirkui trapetsia mutta päätin aloittaa rauhallisesti, ja ehkä kohdata traumani eli pallon. Trauma siihen liittyen johtuu sirkuskoulukiusaamisesta, mitä jouduin kokemaan ensimmäiset kuukauteni aloittaessani. Onneksi se asia saattiin hoidettua, ja löysin mitä ihanimmat ystävät sieltä, kiusaajiin en halua törmätäkkään.

Mutta seuraavan tunnin aikana pallon jälkeen kiipesin köydellä melkein kattoon, alastulo vaan ei ole ollut samanlaista kuin ylös meni. Helpointa olisi vain irroittaa ja tiputtautua mutta kun pitää opetella tulemaan oikella tyylillä alas, noh ehkä silloin olisivat nämä hankauksetkin jalassa jääneet saamatta.

Kokeilin myös trampoliinia ja tankoa, mutta lemppareikseni edelleenkin yli muiden kipusivat trapetsi ja kangas. Kankaalla tein vanhan vaippa tempunkin, se ihanuuden tunne mikä oli sen jälkeen. Treenien jälkeen lähdinkin autolle hymyillen, ehkä hieman kivuliaanakin, mutta erittäin onnellisena. Nyt huomenna taas uudet treenit ja koitan ottaa kevyemmin.

Innostuksen laukaisemana olen nyt jokaisena päivänä venytellyt enemmän kuin normaalisti, ja on ihanaa nähdä kuinka nopeasti tämäkin vanha ruho notkistuu. Niinkuin ohjaajammekin sanoi, jouluna on aivan eri kuviot monella, otamme jopa 10ystävää mukaan lankkukävelylle. Eli marssimme lankkuasennossa ystäviä mukaan ottaen.

Leikkimielistä, hauskaa, ei liian vakavaa ja kilpailuhenkistä, urheilu minun makuuni. Jos noin hauskaa voi edes urheiluksi kutsua!

Rohkeus ei oo sitä ettei pelota..

..vaan et uskaltaa hyppää vaik ei tiedä selviikö elossa

Pikkasen jännittää. Okei hyvinkin paljon. Palaan tänään nuoruuden muistoihin ja aloitan uudestaan sirkuskoulun, nyt vain aikuisten ryhmässä.

Harrastin tosiaan yläasteella sirkuskoulua, mutta lopetin (jota kadun) koska pidin tärkempänä yrittää kuulua joukkoon, ja viettää illat läheisen rannan kallioilla kuin väestönsuojassa venytellen.

Ihme hormonipiikki iskenyt minuun, sillä nyt olen aivan herkistymässä kun mietin mennyttä. Kun olisin vain uskaltanut kuunnella itseäni, ja olla välittämättä siitä että ihmiset vain naureskelivat apinakoululleni.

Apinakoulusta kuitenkin sain niin paljon enemmän, sain juuri niitä mitä lähdin ulkomaailmasta hankkimaan. Naurua ja oikeaa ystävyyttä ikään, ulkonäköön tai taitoihin katsomatta.

Voisinkohan mennä menneeseen ja ravistella itseäni oikein kunnolla?

Suljen silmät, kuvittelen et lennän

Mun täytyy luottaa, ja antaa vaan mennä

Nyt siis tosiaan, tänään ovat ensimmäiset treenit ja mahassani on jännityksen perhosia tuhansittain. Vaikka olenkin harrastanut sirkuskoulua aikaisemminkin, valitsin silti aloittelijoiden ryhmän, sillä tiedän etteivät taitoni enää ole saamaa tasoa kuin ennen, saatika samaa tasoa kuin aloittaessani silloin. (Notkeus hoi, mihin menit?)

Joten, tästä se lähtee, ja ehkä minäkin taas pian olen siellä mistä todella nautin, jossain todella korkella, pää alaspäin ja täynnä intoa.

Miten muut, onko joku muukin palannut aikuisena nuoruuden harrastuksen pariin?

[Lyrics: Cheek - Äärirajoille]