Arvatkaapa mitä? Minulle on sattunut
jotain niin kliseistä, että luulin sen tapahtuvan vain muille. Olen
tavannut jonkun työn kautta. Siis miehen, pojan, miten sitä
kutsutaankaan. Olkoon hän vaikka näin perinteisesti muumiuttaen
Nipsu. Mikä onkin aika osuva
nimi, sillä hänkin pitää kissanpennuista, hänellä on niitä
nimittäin kolme.
Noh,
miten tämä sitten kävi. Aikalailla ajan ja vitsien heiton
merkeissä. Joskus hiljasena hetkenä alettiin enemmän juttelemaan,
ja aloin enemmän kiinnittää huomiota häneen. Väsyneenä heitin
monesti vitsejä että pakkaisi minut kassiinsa ja kantaisi mukanaan,
mutta kuten asiakaspalvelu tehtävässä työskentelevä tietää,
ikinä ei voi tietää onko toisen reaktio aito vai vain
kohteliaisuus. Varsinkin kun toinenkin työskentelee
asiakaspalvelualalla.
Ja
kuinkas sitten kävikään. Maanantaina (taas väsyneenä)
juttelumme meni näin:
”Uskallat
sitten vielä kauppaan tulla?”
- Just
ja just, näin heränneenä
”Eiku
meinasin et ku mä aina oon tunkemas sun kassiin mukaan”
- No
ei se nyt haittais.. Mikä muuten sun nimi on?
Ja
siitä se lähti. Hän hakkeroi minut pelkän etunimen perusteella
Facebookista ja nyt olemme jutelleet siellä ummet ja lammet. Vaikka
Tinder pettymys vielä kalvaa mieltä, tämä ei jotenkin tunnu niin
pelottavalta, sillä hän on tosiaan nähnyt minut ties millaisena
töissä. Tämä oli tällainen spontaani tapaaminen, eivätkö ne
ehkä olekin aidompia?
No ei
tiedä mitä siis eteen astuu ja tapahtuu, mutta mennään nyt pikku
Myyn askelissa kohti uusia asioita.
