Virheet ja väärä tekee oikean

Virheet joista valitin, oli syyt miksi rakastin. Kun joku koitti virheesi parantaa, tehdä toisin tai uudistaa, peräännyin. Se on kuin ristisanan täyttämistä. Joku sana tuntuu niin oudolta, niin tuntemattomalta, niin sopimattomalta. Mutta vaikka kuinka sitä kumittaisi tai uudelleen jäsentäisi se ei vain tunnu oikealta. Sen pitää tuntua virheelliseltä, sillä sen tunne tekee lopulta siitä juuri sen oikean, että muutkin sanat kuuluvat joukkoon. Ristikon ratkaisu on oikea, sen väärän sanan ansiosta.

Ja voi pojat että mä rakastan ristikoita.

Jos saisin yhden toiveen,
todeksi kirjoittaa.
Sielusi silmät avaisin
katsomaan,
miten paljon tunnenkaan

KUUME KAMPPAILU/KAIPAILU

Viimeinen päivä (toivottavasti) kipeänä ja vasta tänään keksin helpottaa mun sairasta oloani huomattavasti. Ilman että pitäisi kävellä keittiöön peläten huimauskohtausta useamman kerran päivässä, päätin raahata keittiön olohuoneeseen. Onneksi olen kipeänä erittäin.. hmm.. miten sen sanoisi.. tylsä ruokainen ja asioiden helpottamiseksi riitti vain vedenkeittimen, maidon ja teepussien siirtäminen.

Mutta tietenkin, itseni tuntien, kävelin monta kertaa keittiöön muistaakseni siirtäneeni tavarat olohuoneeseen. Noh, onneksi näin iltaa myöten asiat alkavat muistumaan myös mieleeni.

Kipeänä olo meinaa monia plus ja miinus puolia. Valitettavasti miinus puolia löytyy aina entistä enemmän, mitä pidempään päivä kuluu. Varsinkin silloin kun televisiosta tulee ulos ruokaohjelmia ja vatsa huutaa.

Näin tarkemmin miettien olisi pitänyt pysyä vain Salossa, kipeys iski heti kun saavuin takaisin pääkaupunkiseudulle. Tosin taisin olla kipeänä jo Mammalla, mutta Espoossa kuume vasta nousi. Tai ainakin matkalla Espooseen. Tyhmä Espoo.

Espoo 0 - Salo 1

Lisäksi Salossa mua ei itketä niin paljon kuin täällä tyhmässä Espoossa. Ehkä se johtuu siitä että todellisuus iskee heti tullessani ovesta sisään. Täältä puuttuu tietty tuoksu, puuttuu aito lämpö. Tuntuu vain yhä isommin se, että on ikävä.

JA JUNA KULKEE TAAS..

On suunta meillä kohti pohjoiseen. Tai jos hieman mennään vinottain länttäkin kohti. Salo taas määränpäänä yllättäen. En malta odottaa huomista ja mamman näkemistä. Niin ikävä jo ollutkin sitä höpsöä. Kuukausi takaperin alkoi jo siellä päässä mietinnät että mitä syödään ja tehdään. Sunnuntaina vanhemmat, Mari ja Brandon tulevat hakemaan minut autolla. Ja Misaa unohtamatta. Misa jää Papalle ja Mammalle hoitoon viikonlopuksi. On varmaankin onnensa kukkuroilla kun joutunut olemaan äitin kanssa ja äitin ollessa töissä joutunut olemaan yksin kotona. Aivan kamalaa. On joutunut nukkumaan.

Oisinpa minäkin välillä koira.

Koirilla on nimittäin varmaankin aika helppoa. Varsinkin Misan kokoisilla pikku tirriäisillä. Vaikka se kuinka ärähtelisi sille vain hymyillään eikä oteta vakavasti. Tosin, niin minuakin kohdellaan. Kukaan ota minua vakavasti kun suutun.

Kello on näyttää Salkkari aikaa, jonka jälkeen tämä tyttö antaa lähtösuukot Misalle ja itse suuntaa töihin tekemään pieniä arvolisävero laskuja asiakkaiden piristämiseksi. Työvuoron pitäisi päättyä sitten yhdeltä, ja huips kotiin ottamaan pienet unet ja takaisin ulos bussipysäkille kassien kanssa. Voi kumpa tulisi huominen jo!

Tehtävää:
- Ota Mamman purkit nyt vihdoinkin mukaan!
- Lopeta se kynsien pureskelu!
- Mene heti nukkumaan töistä päästyä eikä jäädä katsomaan Ally McBealia!
- Ota junaan mukaan eväät/aamupala, ristikko, vesipullo!-
- Opettele stressaamaan vähemmän asioista.

Huomisesta lähtien ainakin yhtä ihmistä kohtaan tunnettu ikävä on hoidettu. Kun sais pari muutakin toteutettua vihdoinkin ikävän tuntemisesta halaukseen. Ikävä on tyhmä sana sillä tunteena se on vielä tyhmempi. Varsinkin silloin kun asialle ei itse voi mitään tehdä.

VAALEANPUNAISIA NAMIUNIA

Viime yönä näin unta karkeista. Pääkalloista, tuteista, nalleista. Niistä mahtavimmista. Ja ne oli niin hyviä. Meniköhän karkkilakko nyt rikki?

Viikko ja puolet on jo takana, olot ovat helpottuneet sitten ensimmäisen päivän. Töissä välillä käyn vaan ikkuna ja hajuostoksilla karkkivälikössä. Se on ollutkin mun ainoa kosketus karkkeihin. En vaan tajua minkä takia vieläkin ne asiakkaat ostelee juuri niitä _mun_ karkkeja. Rauhottuis jo. En ole huitasemassa niitä salaperäisesti taskuuni. (Toki se on käynyt monesti mielessä..) Eijei, viinirypäleet ja sokerittomat salmiakkipastillit saavat kelvata tällä erää. Tosin pastilleista alkaa jo mennä maku ja niitä on tainnut tulla syötyä jo sen verran että ymmärrän askin kyljessä olevan varoituksen. Liiallisella käytöllä voi olla laktaavisia vaikutuksia.

Noh, mitäpä minä aina sanonkin. Parempi ulkona kuin sisällä.

Muihin hyviin puoliin. Turvotus on laskenut, enää ei okseta kokoaikaa, kevyempi olo ja kaikkein parasta. Paino on tippunut kolmisen kiloa! Ja oon kuitenkin karkkien sijasta syönyt sitten muuten normaalisti. Korvaan ruan nykyään oikealla rualla enkä karkilla. Tiistainakin tein uunissa graavilohella täytettyjä paprikoita. Löysin kaupasta vielä omaksi yllätyksekseni laktoositonta valkosipuli-yrtti tuorejuustoa.

Laura here we go again suolakeksien ja valkosipulituorejuuston kanssa!

Ja ihanuudet kuin vain jatkuvat! Sunnuntaina minulle saapui vaaleanpunainen kuntopyörä. Nyt se on asettautunut olohuoneeseen jossa samalla voin katsoa telkkaria kun poljen. Tosin nyt on ollut heikommat hapet polkemiseen, onko sairastelua tiedossa. Töissä on sikainfluenssa tartunta jo ottanut yhdestä kiinni, ja eilen kaksi työkaveria lähti saikulle. Toivottavasti heillä on vain tavallinen kuume ja flunssa.

Ja minähän sitten olen kasvissyöjä, että minuun mikään sika ei sitten kolahda onko selvä!

Katse kämmeneen

Tänään se alkoi. Kurinpalautus a.k.a karkkilakko. Viime aikoina sitä on kahmittu karkkia melkeinpä kaksinkäsin ja vatsa on voinut pahoin samaan aikaan. Syyllisinä vatsavaivoihin on pidetty viljaa, lihaa, rasvaa, ymymym. Ja lista on loputon. Viime viikolla taas karkkihyllyllä havahduin miettimään, jospa ne ovatkin nämä karkit jotka sen vatsakivun aiheuttavat. Varsinkin kun syö niitä sen oikean ruan sijaan. Viimeinen elokuun viikko ja hiljensin tahtia, nyt saisi se kaksi pussia päivässä riittää, ja eilen sunnuntaina suuntasin kaupassa karkkihyllyn sijaan kuivahedelmä osastolle. Nappasin mukaani rusinoita sekä hedelmäosastolta viinirypäleitä. Ja piru vie mun tekee mieli karkkia. Karkkilakon hyvät puolet: - säästää rahaa - vatsavaivat ehkä helpottuu - hampaat kiittää - tulee syötyä terveellisemmin Ja ne huonot puolet: - Pirullisen kiukkuinen Mira Yritän lohduttautua sillä, että tämä ei sentään lopullista ole. Kokeillaan ensin viikko, sitten toinen ja kolmas jne. Onneksi sentään Misa on nyt kotona, etten ole voinut lähteä hakemaan karkkia extemporee, syyllinen olo siitä tulisi jo heti alkuunsa. Että sellaista tänään, huh. Ei mitään tajunnan räjäyttävää tekstiä mutta ainahan sitä blogia jollain on päivitettävä. Seuraavat päivät voivatkin olla kiukkuisen Miran tuskailuja. Jos siis ehtii, töitä lauantaihin asti, eli sunnuntaina on virallinen päivä jos aikoo ehtiä tuskailemaan.

Rakkaussäteilyä

Olen innostunut sieniin, marjoihin, yrtteihin, kasviksiin, hedelmiin.. Naminami tuoreeseen tavaraan vielä enemmänkin. Varsinkin Salossa vietetyn viikonlopun jälkeen into vain kasvoi. Pääni ja himoni päätti tehdä yhteistyön. Kerään, kasvatan ja teen itse. Harmi vain että pienellä budjetilla sitä on vaikea toteuttaa, mutta kuka sanoi että asiat pitäisi hoitaa yhdessä yössä? Ja tuskin taloyhtiöni olisi kovinkaan mielissään siitä jos parvekkeelleni ilmestyisi pieni perunamaa. JA kyllä se on aivan täysin mahdollista. Multaa vain parveke täyteen ja avot, hellou perunat. Viikonlopun jälkeen pakastintani täydensivätkin täydelliset mustikat, mieltäni harmitti kovasti sienien puuttuminen. En millään jaksaisi odottaa vielä paria viikkoa tai kuukautta kun ryntään Mamman kanssa sienimetsään. Melkein menin keräämään jo vanhempien luona olevasta metsästä sieniä ja tehdä niistä ruokaa. Mitä väliä ovatko ne syötäväksi kelpaavia, sieni kuin sieni eikö niin? Ehkä kumminkaan ei.. Isku harmitukseen tuli tietenkin parhaan ystäväni suunnalta. Rakastan Lauraa mutta olisi voinut sentään minulle antaa kaikki mökillä keräämänsä vadelmat, mansikat ja sienet. Mielestäni se kuvastaisi aivan täydellistä ystävyyttä. Mutta ei, neiti on sitten itsekäs. Iskusta huolimatta päivä Lauran kanssa eilen oli mitä ihanin. Teimmekö mitään oleellista? Emme. Se siinä parasta onkin. Välillä keskustelimme, välillä emme, kävimme kaupassa, olimme Lucaksen kanssa, nauroimme. Täydellinen parisuhde. Plus tiedän et Laura viihtyis mun kanssa asua paljon enemmän sillä mä siivoan. Siivoaminen on erittäin tärkeää Laura suhteessa. JA hah järjesteleekö Teemu muka Lucaksen ruokia, ei varmaankaan. Taas yks pojo mulle. Ei, kyllä Teemu on ihana. Se johtuu siitä säteilystä mihin se altistuu. Laura ja Lucas rakkaus säteilylle. Kuka tahansa olisi ihana siihen altistuessaan. Mut edelleen Laura on parhain, tärkein, ihanin, kaunein. Kunhan ei koske mun tonnikaloihin. Dixi, et animam levavi Olen puhunut ja huojentanut mieleni

Mammarakkaus ja Salokaipaus

Minut muista kun olen lähtenyt, kauas maahan hiljaiseen. 
Kun on kätein kätes jättänyt enkä pyörtää voi luokses uudelleen. 

Ota nyt se järki käteen 
Kuinka monesti kuulen, luen, havainnollistan kyseisen lauseen saman päivän aikana. Minulle lausuttuna, salaa kuunneltuna, kaduilla lehtien kuiskaamana, kirjan sivuille karkaavana. Kun järki ja tunteet taistelevat on vain tyhmää mennä tunteen puolelle ja ottaa järki käteen, päässähän ne kamppailevat. Tunne voittaa, olen tunteineni vanki. Jos siis vain tietäisin mitä ne ovat. Järki huutaa minulle kämmeneltäni, olen unohtanut kuunnella tunteitani. Vai kuulenko ja järki huutaa päälle? Tunne hallitsee väärää puolta ja järki väärää. 
Vanhan kansakunnan ihmiselle on vaikea selittää tätä kaikkea. Hänellä on omat uskomuksensa ja tapansa ja järkensä, miksi niitä muuttamaan tai vääristämään kun jo yli 70vuotta niihin luottanut. Miksei dementia voi iskeä juuri niihin kohtiin, miksi sen pitää iskeä lyhytmuistiin? Välillä Mammankin kanssa olisi helpompaa jos se iskisi siihen pitkäaikaismuistiin. Ei tarvitisisi kinastella ja nälviä kaikesta, ja varsinkin samoista asioista päivittäin. 
Silti rakastan siellä olemista. 
Viikonloppu taas vietetty yhdessä Mamman kanssa ja takaisin tulo oli yhtä pettymystä. Olisin onnellinen jos jonain päivänä voisin vain jäädä. Jokaisen yön jälkeen tulisi uusi aamu täynnä Mammaa. Hymyilen itsekseni kun kuulen Mamman valittavan kaikesta. "Miksi tuo rekka tuohon on jätetty keskelle tietä, eihän siinä ole edes parkkipaikkaa." "Kamala kun on kuuma, sulla on hyvä kun ei hiki virtaa." "Kamala hinta, markoissa se olisi.." Voisiko joku tarjota ratkaisun tähän ikävään. Voisiko joku mahdollistaa sen että voisin vain jäädä. Tiivistettynä tarjota työpaikka. Viikonlopun vietto Mammalla ja koskaan en palaa tyhjin käsin. Aina jotain tungetaan kassiin "matkaevääksi" ja "en mä näistä niin välitä" -tavaraksi. Kun pää on jo tarpeeksi painava uusien opittujen asioiden painosta, vielä pitäisi kassia rasittaa enemmän. 
Kuten tavallisesti, tälläkin kertaa lähdin pää painavana kohti Espoota. Päätä painoi uudet ristikkosanat sekä sienestyksen ja marjastuksen vinkit. Kassia painoi lauantain metsäreissun tulokset. 6litraa mustikoita. Lisäksi metsää varten alennuksesta ostetut Ratia lasten saappaat. Ylimääräisinä omenoita, sipulia, maito (joka oli pakko ostaa koska kuulemma mun oma tuoma maito ei riitä..), salaatinkerä ja sunnuntaina tehty kana (joista tein salaatin äidille työlounaaksi) yms. Onneksi ei ollut kylmäkallea mukana, muuten kassiin olisi tungettu pakkasesta vihanneksia ja kaikkea mahdollista. 
En valita, hymyilen aina vain sisälläni hymyä joka kuvaustaa lämpöä ja rakkautta. Kun kassiin pakataan jo melkein muovipusseja ja pakastuspusseja sydän huokaisee. Miten sinut pakkaisi kassiin myös mukaan.

Kun rakkaus vaatii irroittamaan

And all that's left is to accept that it's over 
my dreams ran like sand through the fists that I made 
I try to keep warm but I just grow colder 
I feel like I'm slipping away 


Malliesimerkkinä olo on vaikeaa. Lisätään siihen vielä pieni sairas mieli ja ikuinen kilpailijaluonne. Kun mallina pitäisi olla tapahtumassa joka on ruokailutapahtuma, hoidossa olleelle anorektikolle palaa hoidon kiukku ja tuska päälle kun huomaa jonkun toisen leikkivän ruallaan. Kun ruokaan ei kosketa, kun jätetään syömättä. Kuin muistoissa palaisi aikaan kun kalkkunaleikkeen reunat revittiin. Muistaa vain sisältä purkautuneen huudon, joka on kohdistettu oikeasti itselleen, mutta sopiva kohde on edessä. Siihen aikaan kun papereihin kirjoitettiin passiivisagressiivinen. Pahinta on herätä todellisuuteen. Punnita tekojaan sekä sanojaan. Mistä ne sanat kumpusivat, miten voin tuntea niin voimakasta kiukkua. Olinko se minä tosiaankin? Siitä hetkestä lähtien olen yrittänyt hallita kiukkuani. Purkanut pahimmassa tapauksessa sen itseeni, mutta koskaan en enää halua toistaa tapahtumaa. Kun hallitsemattomasti kiukku purkautuu viattomaan ihmiseen kun minä sen ansaitsen. Todellisuudessa sen ei pitäisi edes liikuttaa minua. Nyt sen tunteen hallitseminen on entistä tärkeämpää, sillä vierelläni on viaton lapsi. En tiedä mikä minulle kuiskaa pakenemisesta. Onko se tunne, järki vai pieni ääni sisälläni. Vai onko vain se yksi ja ainoa minä. Minullehan ne kaikki kuuluvat. Kuin edessäni olevat puut jotka tanssivat tuulen tahtiin, ne pyörivät, ilman päämäärää, ilman oikeaa suuntaa. Vasemmalta oikealle, edestä sivulle. Lomittattain, sivuttain, ilman mitään järkevää logiikkaa. Kietoudunko valheiden maailmaan kun ei halua satuttaa. Kun enää ei saa olla itsekäs onko pakko vain irroittaa?

From ashes into dust
When did you give up?
You turned your back on all of your friends
Got no one left to hurt

You could have turned around
But you keep letting yourself down

Otetaan askel ja katsotaan peiliin

Kun kuuntelet musiikkia mitä kuulet? Kuuletko artistin heleän äänen, kenties Rihannan tai Antti Tuiskun. Minä kuulen tunteen. Kuulen kuinka se tuntuu sydämessäni asti. Tunnen sanat ihollani jotka aiheuttavat kylmiä väreitä. Tunnen tunteita joita olen tuntenut. Minäkin tiedän mitä laulat, tiedän miksi laulat. Kuin tikarina suoraan sydämeen saat iskettyä melodialla minuun. toivot etten menisi kun siivet kantaa vaan jäisin vielä luoksesi sun kotiluolaan aamulla vaan uskoa koetellaan kuinka tän käy, lennänkö luotasi pois nyt sä tahdot tietää, tietää kestääkö tää tietää, että viereesi jään pakatut laukut oven vieressä, kuinka tän käy? ootko vain vieras mun elämässä, kuinka meidän käy? Kumma kyllä iskun jälkeen olen vielä elossa. Juoksen pakoon kuolemaa ja todellisuutta kuin Liisa peilimaailmassaan. Juokse juokse, älä katso peileihin. Älä katso totuutta silmiin. Leiki vielä hetki että kaikki on hyvin. Voidaanko jo hypätä suoraan tulevaan ja siihen päivään kun sinä näet mitä oikeasti olen ja lähdet pois. Mennään jo siihen hetkeen kun koen sen tutun ja turvallisen tunteen. Surun. Didn't anyone tell you, you're supposed to Break my heart, I expect you to, so why havent you?

Totuutta on helppo taivutella, mutta ei se rullalla pysy

Hengitä rauhotu, hengitä rauhotu. Maailma ei siihen kaadu, jaksa odottaa. Hengitä. Toista. Keskity Mira keskity olennaiseen. Olet olemassa. Hengität. Huomenna on uusi parempi päivä. Onneksi olet elossa. Ei tämä ole loppu. Just siks se onkin loppu. Haluaisin oppia taas keskittymään kirjoittamiseen. Haluan kirjoittaa taas niin että tunnen kyyneleet poskillani. Tunteiden kyyneleet, ilon tunteen. Pois kiukun kyyneleet ja turhautuminen. Jossain vielä tämän kuoren alla, se Mira elää. Pitäisi jaksaa vain odottaa. Mutta odottaminen on aina ollut se kaikein vaiken osuus kaikessa. Haluan tietää kaiken nyt ja heti. Heti kämmenelleni, kristallipallooni, tarot kortteina vastaus pöydälle. Vaikka kuinka heitän kortit pöydälle uudelleen ja uudelleen, lattiallekin jos uskon tilan vaikuttavan vastaukseen, saan vastauksena vain pimeyttä. Vain kysymys merkin. Kuin kortit sanoisivat tulevaisuuden ja vastauksien olevan minun päätettävissä. Vastaanko minä omasta tulevaisuudestani ja valinnoistani? En halua sen olevan niin monimutkaista. Haluaisin vihdoinkin helpotuksen. Tuletko sinä vielä takaisin vai uskallanko varastaa sydämen? Jos vastaus onkin myöntävä sinun paluuseesi ja olenkin jo varastanut sydämen? Joudunko hajoittamaan jotain arvokasta saadakseni elämäni takaisin. Onko aitauksellani ruoho vihertynyt entisestään vai kellastuuko se vain nopeammin? Olenko tarkoitettu sittenkin pois laitumilta, kaupungin sykkeeseen. Missä ei voi koskaan tietää mitä seuraavan kulman takana odottaa. Miksei joku voisi jo kertoa vastauksia?

Puuttelliset päivät

Heräsin yöllä kesken unien, havahtuen siihen että pian se alkaa. Harjoittelu Salon Seudun Sanomissa. En ole enää opiskelija vaan toimittaja, toimittajaharjoittelija. Miten se, mitä halusin alle kouluikäisestä, voikin toteutua? Mun maailmassa mun toiveet eivät koskaan toteudu. Suurin osa jää haaveiksi ja toinen puoli piiloutuu pölyn alle. Miten tulen pärjäämään yksin suuressa meressä, uusien kalojen joukossa. Mieleeni muistui Mimosa puhuttaessamme pyörän kaivamisesta esiin. Suuttukohan hän jos en omista kypärää? Ida pomppasi Mimosan viereen, tuomiten minua vääränlaisesta kahvikupin valitsemisesta. Peilistä hiuksiani laittaessani saparoille näen Maijan vieressäni, ja päätän jättää hiukset vapaaksi. Huomenna astuessani ruokalaan kuka vierelläni manailee ravintoaineiden puuttumista kasvisruasta, tarvitsen Paukun. Ja kerta kun ei ole Villeäkään, kuka nyt horoskoopit kanssani lukee. Tai kuka on niin intoutunut keskustelemaan, että tekisi mieli vain halata ja rutistaa hänet rauhoittumaan. Ei kukaan ole kuin Jasper. Entä kuka korvaa Pietarin siinä, että saapuu suoraan minun jälkeeni työvuoroon. Ja vielä loput.. Kaipaan jokaista, jokainen heistä omalla tavallaan kokosi minun päiväni oikein. Kun yksikin puuttui, tuntui kuin päivä ei olisi mennyt kohdalleen. Ja nyt olen ilman heitä, yksin. Ainoa silli salaatissa. Ilman suolaa ja hillosipulia. Kaipaan teitä, olette jokaisena hetkenä mielessäni.

Luonut nahkansa elääkseen

Olen enemmän elossa nykyään kuin koskaan ennen. Jos niin voi sanoa. Kävelen pää pystyssä katse kohdistettuna eteeni, hymyilen itsekseni ja välillä jopa voin hypähdellä huomatessani liukkaan kohdan tai vesilätäkön. Vielä jonain sateisena päivänä hankin itselleni kumisaappaat ja hyppään isoimpaan vesilätäkköön mitä löytyy. Ja nauran. En enää välitä mitä ihmiset ajattelevat minusta, ja varmaan herätänkin ajatuksia kulkiessani kadulla omissa ajatuksissani. Olen tullut taas riippuvaiseksi radion/musiikin kuuntelusta ja eilenkin kulkiessani vanhempieni luokse, vastaantulijat saivat kummasteltavaa millaiseksi se nykynuoriso on oikein tullut. Kävelin nimittäin kuin malli catwalkilla konsanaan, musiikin saavuttaessa tietyn kohdan pysähdyin, katsoin taakseni, ja jatkoin matkaani. Samalla hymyilin kuin olisin nähnyt jonkun edessäni jota kohti kävelin. Vaikka minusta onkin tullut kuin yhdessä yössä eri ihminen, tai Lauran sanoin "oikea Mira on palannut", en silti antanut lupaa enkä siltikään olisi antanut lupaani julkaista kuvani Helsingin Sanomissa. Nyt lähti kyllä Helsingin sanomat käräjille. Ainakin mielessäni. Pitääpä kysyä Heikki Kuutilta mitä tässä asiassa voisi tehdä.

Keskittymiskyvyn haussa

En ymmärrä kuinka ihmiset pystyy olla syömättä. Itse omistan ruumiin joka tarvitsee edes jonkun näköistä energiaa kahden-kolmen tunnin välein, jos menee neljään tuntiin tunnen jo tutinaa itsessäni. Onneksi yöt sentään saa nukuttua, aamulla tosin on jo sellainen kärsimätön olo odottaessani aamuviilin valmistumista. Nytkin juon jo lämmintä kaakaota. Aloin ihmettelemään asiaa kun eilen luokkalainen sanoi ettei ole yhtään nälkä, ja ollut kuitenkin tunnilla 3tuntia syömättä niinkuin minäkin ja minun vatsani huusi jo edes jotain. Seuraavaksi kuulin ohimennen koulussa olevan tytön mainitsevan kaverilleen kuinka hän ei syönyt eilen ollenkaan illalla koska ei ehtinyt. Miten syömisen voi unohtaa tai jättää ehtimättä? Itse samalla puuhaan kaikkea muuta mahdollista mutta se energia on saatava. Muistan Arton naurunkin kun yritin paastoa ja jo ensimmäisenä päivänä huusin illalla haluavani McDonaldsiin. Ja sinne sitten mentiinkin. Nopeasti. Eli olen kuoleman oma jos en saa taas parin tunnin päästä ruokaa, onneksi se on lähes mahdotonta. Tai se jää nähtäväks kuinka herkullisia viimeaikoina tappion vetänyt kasvisruoka on. Pitääkin varmaan googlettaa mitä oli couscous. Ihana. Opiskellaan tällä viikolla koulussa taittoa, ja eilen käytiin läpi INDESIG-ohjelmaa ja nyt käydään läpi PHOTOSHOP:ia, mikä on jo tuttu entuudestaan joten keskittyminen on hyvin vaikeaa. Oon niin omaa tutkiskelevaa oppimista tekevä, että en osaa keskittyä perusteista ja asioista kuuntelemiseen. Haluan vaan tehdä. Saakin nähdä mitä mun julkaisusta tulee, kun en ole juurikaan osannut kuunnella. Tai, nyt käydään läpi blurrausta, joten keskittyminen kuunteluun hyvin heikkoa. CHIHU-lehti pienille koirille ja niiden ystäville -julkaisulla taitaa olla siis tosin mielenkiintoinen lopputulos. AJATUS AAMIAINEN - POSITIIVIVARIT Elämä on liian lyhyt siihen, että heräät aamuisin katuvana. Siispä: rakasta ihmisiä, jotka kohtelevat sinua oikein, unohda ne, jotka kohtelevat sinua huonosti ja usko että kaikella on tarkoituksensa. Jos saat mahdollisuuden, tartu siihen. Jos se muuttaa elämääsi, anna sen tapahtua. Kukaan ei luvannut sinulle että elämä olisi helppoa, vain sen, että se olisi elämisen arvoista.

Hallitsematon hamuaminen

Jumalat ohjasivat minua tänään, kuin tietäen minun repsahtavan vääryyteen. Nimittäin bussikuski ajoi harhaan, joka johti epätavalliseen kierrokseen mikä vei minut paikkaan mihin minua ei saisi päästää. Paitsi silloin kun osaan tehdä siellä jotain hyödyllistä. Nimittäin kirjastoon.


Tunnin kuluttua olin kotona painavine laukkuineni ja kirja vielä sylissäni, sillä en osaa lopettaa. Olen kirjastossa kuin lapsi karkkikaupassa. Kaikki pitää saada aivan heti, en osaa odottaa seuraavaan namipäivään. Onneksi olen nopea lukija, ja ainahan kirjojen lainauksen pystyy uusimaan internetin ihmeellisessä maailmassa. 


Prinsessa päiväkirjojen prinsessa Mia kirjoittaa olevansa kuin Kaunottaren ja Hirviön Belle, aina nenä kiinni kirjassa. Hänen tosin päiväkirjassa. Taidan olla sekoitus molempia henkilöitä. Silti tuntuu etten ehdi lukemaan tarpeeksi, enkä kirjoittamaan tarpeeksi päivittäisiä menojani ylös. Lisäksi vielä kun opiskelen lehtijournalismia, olen entistä kriittisempi omia tekstejäni kohtaan, varsinkin päiväkirjamerkintöjä. Katson niitä kuin uutistekstejä, onko jutun kärki selvä, hallitsenko kirjoitusopin. Vaikka päiväkirjan pitäisi kertoa minusta, ei siis olla täydellinen. Vaikka itse täydellinen haluaisin ollakkin. 


Kunpa tenttikirjoja jaksai lukea niin paljon kuin romaaneja. Muutenkin elämäni on kaikkien sekunttien hyödyntämistä. Aamulla ensin kävelen keittiöön käynnistämään vedenkeittimen, jonka jälkeen voin tassutella eteiseen laittamaan eteisen valot päälle ja noukkimaan oven suusta Helsingin Sanomat. Jos on suihkupäivä odotan kunnes vesi on kiehunut ennenkuin suihkuun menen. Sillä luumut on laitettava likoamaan kiehuneeseen veteen.


Suihkusta tultuani tai en siirryn taas laittamaan vedenkeittimen päälle ja samalla matkalla nappaan kaapista mukin itselleni. Veden kiehuessa otan pöydälle viilin, maidon sekä teepussin tiputan kuppiini. Jos luumut eivät ole olleet tarpeeksi pitkään likoamassa siirryn pöytään teemukini kanssa ja luen hesaria, samalla pakaten laukkuani, merkiten muistiinpanoja, meikaten. Jos tee loppuu kesken tai olen valmis ottamaan viilin luen silti helsingin sanomia tai käyn hakemassa vaatteet laatikoista.


Yleensä olen ehtinyt Hesarin lukemaan jo ennenkuin olen syönyt viilini edes puoleenväliin, jonka takia JOUDUN siirtymään kirjanlukemiseen ja kirja kulkee mukana taas sinne minne minäkin, olinpa menossa keittämään lisää teetä tai vaihtamaan vaatteita. (kyllä, aamupalansyömiseni voi kestää jopa tunnin ja sinä aikana juon monta kupillista teetä.) Yleensä jopa kenkiä pukiessani luen vieläkin kirjaa.


Näin sujuu siis lähteminen kouluun, koulumatka ja koulussa oleskelu ei kylläkään erotu mitenkään tästä. Koulussakin olen levittänyt kaiken mahdollisen tekemisen eteeni, jotta asioiden kirjoittaminen ylös tai tekeminen sujuisi nopeammin. Aikataulutan myös koulupäiväni. Joskus sitä toivoisi lisää tunteja päiviin, jotta voisi enemmän kiirehtiä. 


Tunteet menevät sokkeloiden tietä, ikinä ei tiedä mihin kääntyä, joten näin pidän ainakin yllä yleisen elämäni ilman tunteita. Olen järjestelmällinen ja siinä minulla on suora tie mitä kulkea. Kun vain tunteiden tie yhtyisi pian siihen suoraan tiehen eikä katoaisi kokonaan sokkeloon.

Kääntöpuolen nurja puoli

Aloin eilen miettimään mitenköhän muut ihmiset näkee mut koska viihdyn paljon yksin. Työpaikalla, koulussa ym. Toivon ettei kukaan ota henkilökohtaisesti sitä jos en pysähdy juttelemaan, sillä tarkotus ei ole loukata ketään tai etten pitäisi jostain ihmisestä. En vaan osaa olla ihmisten seurassa, tai en ole tottunut siihen että mulla olisi ystäviä. Ja nyt kun mun luo tullaankin juttelemaan, tai uudet ihmiset sanookin hei on mulle uutta. Pelkään myöskin ehkä jäädä seuraan sillä mun pitäisi kai oll avoin ja oma itseni, mut samalla jos olen oma itseni tulee ristiriita. Silloin kukaan ei ainakaan halua olla mun lähellä. Mutta sitten taas sunnuntaina huomasin kuinka paljon mulle merkitsee se, että voin olla oma itseni ja silti mun halutaan olevan siinä seurassa. Mun ystävä halutaan olla, mut halutaan ystäväksi ja seuraan. Olin nimittäin Johannan seurassa vahtimassa lapsia ja vaikka en ollut pitkään aikaan seurassa ollut, varmaankin pelon vuoksi, tunsin oloni vapaaksi. En pelännyt enkä jännittänyt. Ei haitannut vaikka sekoilin sanoissani tai unohdin hetki sitten sanomani asian. Sain pilailla itseni kustannuksella ja mun toiveilla. Sain olla oma itseni. Huominen jännittää sillä mun pitäisi pitää puheviestinnässä houkutteleva puhe kameralle, pitäisi kai vakuuttaa luokkakaverit jostain mun mielipiteestä. Mun näkökulma vaan mielipiteisiin on se ettei mulla ole mielipiteitä, mulla on vain näkemyksiä ja annan muillakin olla omia näkemyksiä. En mä halua "pakottaa" ketään uskomaan mun sanaan ja väitteisiin. Sillä asioillahan on aina kaksi puolta, jos pakottaisin silloinhan taistelisin omia periaatteitani vastaan. Esittäisin jotain mitä minä en ole. Ristiriitaista tämä elämä.

Kainalokaveriksi?

Mitä mä haluan, olla yksin mut en yksinäinen. Kumpa tietäisin. Välillä olen onnellinen yksin mutta samalla katse kiertää etsien sopivaa kainaloa. Varsinkin silloin kun tuntuu ettei yksin jaksa. Olin Empun keikalla perjantaina, ja sanat "jos haluat tietää kuka mä oon, niin tee tilaa sun kainaloon.." jäi pyörimään päähän. Entä jos on löytynyt jo sopiva kainalo, mutta omistaja ei ehkä halua sovittaa mua siihen. Kaipuu vanhaan vai uuteen? Vai onko se oikeaa tunnetta. Etsitään avainta mun sydämeen ja mieleen ja vastauksia ikuisiin kysymyksiin. Mikä tuntemani tunne onkaan se aito?