Totuutta on helppo taivutella, mutta ei se rullalla pysy

Hengitä rauhotu, hengitä rauhotu. Maailma ei siihen kaadu, jaksa odottaa. Hengitä. Toista. Keskity Mira keskity olennaiseen. Olet olemassa. Hengität. Huomenna on uusi parempi päivä. Onneksi olet elossa. Ei tämä ole loppu. Just siks se onkin loppu. Haluaisin oppia taas keskittymään kirjoittamiseen. Haluan kirjoittaa taas niin että tunnen kyyneleet poskillani. Tunteiden kyyneleet, ilon tunteen. Pois kiukun kyyneleet ja turhautuminen. Jossain vielä tämän kuoren alla, se Mira elää. Pitäisi jaksaa vain odottaa. Mutta odottaminen on aina ollut se kaikein vaiken osuus kaikessa. Haluan tietää kaiken nyt ja heti. Heti kämmenelleni, kristallipallooni, tarot kortteina vastaus pöydälle. Vaikka kuinka heitän kortit pöydälle uudelleen ja uudelleen, lattiallekin jos uskon tilan vaikuttavan vastaukseen, saan vastauksena vain pimeyttä. Vain kysymys merkin. Kuin kortit sanoisivat tulevaisuuden ja vastauksien olevan minun päätettävissä. Vastaanko minä omasta tulevaisuudestani ja valinnoistani? En halua sen olevan niin monimutkaista. Haluaisin vihdoinkin helpotuksen. Tuletko sinä vielä takaisin vai uskallanko varastaa sydämen? Jos vastaus onkin myöntävä sinun paluuseesi ja olenkin jo varastanut sydämen? Joudunko hajoittamaan jotain arvokasta saadakseni elämäni takaisin. Onko aitauksellani ruoho vihertynyt entisestään vai kellastuuko se vain nopeammin? Olenko tarkoitettu sittenkin pois laitumilta, kaupungin sykkeeseen. Missä ei voi koskaan tietää mitä seuraavan kulman takana odottaa. Miksei joku voisi jo kertoa vastauksia?