On suunta meillä kohti pohjoiseen. Tai jos hieman mennään vinottain länttäkin kohti. Salo taas määränpäänä yllättäen. En malta odottaa huomista ja mamman näkemistä. Niin ikävä jo ollutkin sitä höpsöä. Kuukausi takaperin alkoi jo siellä päässä mietinnät että mitä syödään ja tehdään. Sunnuntaina vanhemmat, Mari ja Brandon tulevat hakemaan minut autolla. Ja Misaa unohtamatta. Misa jää Papalle ja Mammalle hoitoon viikonlopuksi. On varmaankin onnensa kukkuroilla kun joutunut olemaan äitin kanssa ja äitin ollessa töissä joutunut olemaan yksin kotona. Aivan kamalaa. On joutunut nukkumaan.
Oisinpa minäkin välillä koira.
Koirilla on nimittäin varmaankin aika helppoa. Varsinkin Misan kokoisilla pikku tirriäisillä. Vaikka se kuinka ärähtelisi sille vain hymyillään eikä oteta vakavasti. Tosin, niin minuakin kohdellaan. Kukaan ota minua vakavasti kun suutun.
Kello on näyttää Salkkari aikaa, jonka jälkeen tämä tyttö antaa lähtösuukot Misalle ja itse suuntaa töihin tekemään pieniä arvolisävero laskuja asiakkaiden piristämiseksi. Työvuoron pitäisi päättyä sitten yhdeltä, ja huips kotiin ottamaan pienet unet ja takaisin ulos bussipysäkille kassien kanssa. Voi kumpa tulisi huominen jo!
Tehtävää:
- Ota Mamman purkit nyt vihdoinkin mukaan!
- Lopeta se kynsien pureskelu!
- Mene heti nukkumaan töistä päästyä eikä jäädä katsomaan Ally McBealia!
- Ota junaan mukaan eväät/aamupala, ristikko, vesipullo!-
- Opettele stressaamaan vähemmän asioista.
Huomisesta lähtien ainakin yhtä ihmistä kohtaan tunnettu ikävä on hoidettu. Kun sais pari muutakin toteutettua vihdoinkin ikävän tuntemisesta halaukseen. Ikävä on tyhmä sana sillä tunteena se on vielä tyhmempi. Varsinkin silloin kun asialle ei itse voi mitään tehdä.
Tämä on vain tarinaa minun askeleistani tässä maailmassa, enkä tiedä löytyykö onnellista loppua.
